Olen nainen, joka on valtavan mustasukkainen ja epäluuloinen. Olen seurustelusuhteessa, mutta en näytä noita mustasukkaisuuden ja kuvitelmieni herättämiä tunteita kumppanilleni, sillä häpeän niitä. Tiedän ettei ajattelutapaani ole syytä, eikä se ole tervettä.
Minulla on huonoja kokemuksia elämässäni, enkä ole voinut luottaa, että riitän sellaisena kuin olen. Vaikka olen viehättävä nainen, minulla on valtavan huono itsetunto. Asun Helsingissä, ja tuntuu että joka paikka on pullollaan niin upeita naisia, että takuulla minä en miehelle riitä... Nykyinen kumppanini vaikuttaa kuitenkin järjellä ajateltuna rehelliseltä ja uskolliselta, ja tuntuu välittävän minusta ihan oikeasti.
Minä kuitenkin saata esimerkiksi salaa lukea hänen kännykkää (tiedän, rikollista ja tuomittavaa!) tai kerran jopa palkkasin yhden naisen yrittämään iskeä miestä, että hän jäisi kiinni uskottomuudesta. No, mies oli naista kohtaan kohtelias (ja minun sillmissäni aivan liian kohtelias kun tuntui että eikö hän voisi vaan olla inhottava jos joku iskee...) mutta ehdottomasti uskollinen siten, että ei naisen matkaan lähtenyt, vaan sanoi olevansa suhteessa.
Koska olen älykäs nainen, tiedän todellakin että toimintani vaikuttaa sairaalta. Sitä ei kenenkään tarvitse minulle sanoa. Koska minulla on rinnallani mies jota en halua menettää oman typeryyteni takia, ja koska olen väsynyt olemaan peloissani ja epävarma ilman syytä, toivon että joku antaisi vinkkejä siihen, miten tästä tunteesta pääsee eroon?
Kävin terapeutilla puolisen vuotta kohottamassa itsetuntoani, ja tilanne oli melko hyvä niin pitkään kun olin sinkku. Uudehkon parisuhteen myötä tuntuu että tilanne riistäytyy jälleen hallinnasta. En enää kykenekään arvostamaan itseäni niin paljon, että en epäilisi miehen kuitenkin pettävän.
Ehkä minun sitten täytyykin elää loppu elämä yksin, niin vältyn näiltä ongelmilta. Olen harkinnut myös siis miehen jättämistä tämän oman ongelmani takia. Mutta kaikilla muilla tasoilla viihdymme todella hyvin yhdessä, arvostamme toisiamme...
Ei tee mieli luovuttaa. Tiedän että olen hyvä kumppani kaikilla muilla tavoilla, kunhan pääsen mustasukkaisesta epäluulostani eroon. Auttakaa.
Minulla on huonoja kokemuksia elämässäni, enkä ole voinut luottaa, että riitän sellaisena kuin olen. Vaikka olen viehättävä nainen, minulla on valtavan huono itsetunto. Asun Helsingissä, ja tuntuu että joka paikka on pullollaan niin upeita naisia, että takuulla minä en miehelle riitä... Nykyinen kumppanini vaikuttaa kuitenkin järjellä ajateltuna rehelliseltä ja uskolliselta, ja tuntuu välittävän minusta ihan oikeasti.
Minä kuitenkin saata esimerkiksi salaa lukea hänen kännykkää (tiedän, rikollista ja tuomittavaa!) tai kerran jopa palkkasin yhden naisen yrittämään iskeä miestä, että hän jäisi kiinni uskottomuudesta. No, mies oli naista kohtaan kohtelias (ja minun sillmissäni aivan liian kohtelias kun tuntui että eikö hän voisi vaan olla inhottava jos joku iskee...) mutta ehdottomasti uskollinen siten, että ei naisen matkaan lähtenyt, vaan sanoi olevansa suhteessa.
Koska olen älykäs nainen, tiedän todellakin että toimintani vaikuttaa sairaalta. Sitä ei kenenkään tarvitse minulle sanoa. Koska minulla on rinnallani mies jota en halua menettää oman typeryyteni takia, ja koska olen väsynyt olemaan peloissani ja epävarma ilman syytä, toivon että joku antaisi vinkkejä siihen, miten tästä tunteesta pääsee eroon?
Kävin terapeutilla puolisen vuotta kohottamassa itsetuntoani, ja tilanne oli melko hyvä niin pitkään kun olin sinkku. Uudehkon parisuhteen myötä tuntuu että tilanne riistäytyy jälleen hallinnasta. En enää kykenekään arvostamaan itseäni niin paljon, että en epäilisi miehen kuitenkin pettävän.
Ehkä minun sitten täytyykin elää loppu elämä yksin, niin vältyn näiltä ongelmilta. Olen harkinnut myös siis miehen jättämistä tämän oman ongelmani takia. Mutta kaikilla muilla tasoilla viihdymme todella hyvin yhdessä, arvostamme toisiamme...
Ei tee mieli luovuttaa. Tiedän että olen hyvä kumppani kaikilla muilla tavoilla, kunhan pääsen mustasukkaisesta epäluulostani eroon. Auttakaa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
En usko että on olemassa nopeata ratkaisua ongelmaasi, mutta koska oman pään kanssa pitää elää niin menköön sitten pitkän kaavan kautta. Kaikki itsensä eheyttämiseen käytetty työ lisää elämän laatua - oli sitten parisuhteessa tai ei.
Mielestäni sinä (ja niin moni muu) lähestyy tätä luottamisasiaa vähän väärästä kulmasta. He yrittävät varmistella tulevaisuutta ja kontrolloida partneriaan. Kumpikin on ihan mahdotonta. Totta kai perusjärki pitää olla kädessä paria valittaessa, mutta sen jälkeen se on "herran haltuun". Kummankin osapuolen parisuhteessa pitää pitää huolta omasta tontistaan. Jos siihen ei kumppanini pysty, niin se on hänen häpeänsä - ei minun. Minua (esimerkiksi) on mahdottoman helppoa pettää koska en vahtaa toista yhtään, ja teen sen heti tiettäväksi. En jaksa rakentaa omaa onnellisuuttani toisten käytöksen varaan.
Myöskään omaa viehättävyyttä pakonomaisesti nostamalla ei saa elämäänsä kuin stressiä. Ja sitäpaitsi oli minun naiseni kuinka kaunis viehättävä tahansa, silti vilkuinen muitakin (en tosin pettämismielessä, koska ihmissuhdesotkut ei oikein nyt kiinnosta). Et voi kahlita miehesi mielenkiintoa - eikä sinun tarvitsekkaan. Jokainen meistä on ainutlaatuinen kokonaisuus, joka sitten kolahtaa sille "oikealle" vastaantulijalle.
Ainoa järkevä lähestymistapa on siis työskennellä omien ajatustensa kanssa, jotta saisi enemmän ja enemmän rauhaa päänsä sisään. Yksi tapa on ehkä ajatella että mikä on kaikkein pahintan mikä voi sattua jos miehesi sitten kuitenkin pettää? Siis se hirvittävistä hirvittävin vaihtoehto. Tuntee oikein tämän tapahtuman kehossaan ja fiilistelee. Onko se lopulta elämän loppu, jota kannattaa murehtia nyt päivästä toiseen? Todennäköisesti kärsit nyt enemmän kuin silloin jos miehesi pettäisi.
Se on uskomaton vapauden tunne kun voi olla itse oma itsensä ja antaa toisen olla itsensä. Silloin te molemmat olette paljon onnellisempia ja parisuhteessanne on hyvä molempien olla. Kuka siitä pois haluaisi sitten edes lähteäkään?
Kiitos oikein asiallisesta vastauksesta, ja olen lähes kaikesta samaa mieltä. Pystynkin ajattelemaan noin kaikissa muissa tilanteissa, paitsi kun mies alkaa olla hyvin tärkeä minulle.
Mietin tuota mitä sanoit, eli kaatuisiko elämäni, jos mies todella pettäisi... Jos hän pettäisi nyt heti, niin ei kaatuisi. Selviäisin siitä, vaikka se sattuisi valtavasti ja tuhoaisi entuudestaan heikkoa itsetuntoani. Kuitenkin elämä jatkuisi. Siksi ehkä olenkin yrittänyt häntä nyt saada pettämään, että pystyisin vielä kasaamaan itseni.
MUTTA mikäli mies pettää vasta vaikkapa vuoden tai kahden päästä (nyt olemme seurustelleet siis noin vuoden), niin kyllä minusta vahvasti tuntuu siltä, että elämän iloni ja haluni loppuisi täysin. Minulla on myös kaksi lasta, jotka kiintyvät mieheen koko ajan enemmän, ja miehellä on ihana poika, johon minä kiinnyn koko ajan enemmän. Meillä on molemmilla jo jonkin verran ikää, ja huonoja kokemuksia taustalla. Mikäli esimerkiksi muutamme yhteen, uskallan luottaa ja rakentaa elämää yhdessä koko porukalla, niin hyvin vaikea olisi enää sen jälkeen saada itseäni onnelliseksi elämän suhteen, jos se hajoaisi pieniin paloihin. Jos minulla ei olisi lapsia joiden takia pitäisi jaksaa, voisin helposti kuvitella tappavani itseni siinä tilanteessa. Minä en vaan yksinkertaisesti enää jaksa, jos en riitäkään ihmiselle johon haluan luottaa.
Olen siinä elämäntilanteessa, missä kaipaan vaan tasaista turvaa ja rakkautta juuri sellaisena kuin olen. Sitäkin olen harkinnut, että mitä jos avoimesti puhun miehelle näistä tunteista, mutta tunnen hänet jo kohtuullisen hyvin, ja en usko että se tekisi suhteellemme hyvää. Tällä hetkellä meillä siis menee todella hyvin.
Olen nuorempana elänyt kahdessa vuosia kestäneessä liitossa ja kuvitellut miehen olevan uskollinen. En tehnyt mitään väärää, ja mies hehkutti molemmissa suhteissa, että ihailee minua suunnattomasti, arvostaa kaikkea mitä teen, olen kaunein nainen mitä hän tietää, ei voisi koskaan rakastaa ketään enempää, seksielämä oli aktiivista ja hyvää jne... Toinen suhde päättyi siihen, että sain tietää miehellä olleen sivusuhde kolmen vuoden ajan, ja lisäksi oli pari muuta yhden yön juttua, joista jäi kiinni jo aiemmin. Toinen suhde päättyi siihen että sain tietää miehen etsivän aktiivisesti netistä seuraa ja pettänyt oli useasti. Kumpikaan näistä miehistä ei halunnut missään nimessä suhteemme päättyvän, vaan minä päätin lähteä.
Lisäksi jokainen lyhempi suhteeni on päättynyt siihen, että mies on pettänyt.
Silti haluan uskoa siihen, että on myös olemassa miehiä, joille yksi hyvä nainen riittää. Nykyinen kumppani ei ole koskaan kehunut minua kovin suureellisesti, ja kaipaisin sitä epätoivoisesti. Vaikka toisaalta olen niitä kehuja kuullut aina aiemmin, ja huonosti on silti käynyt... Tämä mies vaikuttaa erilaiselta kuin muut, ja saattaisi hyvinkin olla uskollinen. Mutta pelkään nyt itse pilaavani kaiken.:(
Miksi murehtia asioita vuoden tai useamman päähän? :o Eihän kukaan meistä voi tietää, onko silloin edes elossa tai mitä kaikkea muuta on ehtinyt tapahtua.
Kai jatkat sitä terapiaa, jos mielessäsi on jopa itsetuhoisia ajatuksia?
Entä lapsesi; jos mies on elämässäsi noin tärkeä niin kenelle HE ovat kaikkein tärkeimpiä maailmassa?
Kuten kirjoitin: "Jos minulla ei olisi lapsia joiden takia pitäisi jaksaa, voisin helposti kuvitella tappavani itseni siinä tilanteessa."
En siis ole tappamassa itseäni. Enkä tällä hetkellä jatka terapiaa, koska terapeutin mielestä ei ollut mitään syytä jatkaa. Tietysti harkitsen terapiaan paluuta, mikäli en saa mustasukkaisuuden tunteita kuriin itsenäisesti.
Lapset ovat minulle tärkeimpiä. Ja erityisesti juurikin myös heidän takiaan haluaisin pysyvän parisuhteen. Miehestä on tullut tärkeä osa myös lasteni elämää. Ehdottomasti haluan parhaan kykyni mukaan suunnitella tulevaisuutta, koska se luo turvaa myös lasten elämään. Toki yllätyksiä voi sattua, niin hyviä kuin huonojakin, mutta suunnittelematon elämä ei silti ole ratkaisu mihinkään.
suosittelen kirjaa; tunne lukkosi.
terveisin emotionaalisesti estynyt
Kiitos hyvästä vinkistä, mutta olen lukenut sen jo hyvinkin tarkaan ja käsitellyt tunnelukkoja myös terapiassa.
Oot kaukana fiksusta naisesta. Pikemminkin olet tyhmä kun palkkaat naisia iskemään miestäsi ja urkit sen kännykkää. Ja jos olisit fiksu osaisit selvittää ongelmasi viimeistään terapeutin kanssa.
Tässä kyseisessä asiassa en ole fiksu, se minun on myönnettävä. Elämässä yleisesti olen kuitenkin pärjäävä ja älykäskin. Koulutusta, hyvä ura, hienoja ystävyyssuhteita... Mutta parisuhteessa tätä ongelmaa en osaa riittävästi käsitellä. Ainoa miten pystyn asiaa hallitsemaan on se, etten koskaan kerro kumppanilleni näistä peloistani. Se ei kuitenkaan riitä, sillä minulla on sisäisesti paha olo.
Kiitos siis vastauksestasi, mutta en ymmärrä miksi sen kirjoitit, koska se ei auttanut minua ongelmassani vähääkään.
Tiedän tunteen....
itse olen kokenut paljon elämässä ja yksin eläessäni tuntenut mielestäni löytäneeni elämän tarkoituksen. Ja onnen ja tyyneyden sisältäni. Mutta kun elämän haluaa jakaa kuitenkin jonkun kanssa niin on vaikeaa kun epävarmuus astuu esiin. Ja kun kumppani on sellainen jota ei syvälliset keskustelut kiinnosta. Siis enää,alussa kyllä. On vaikeaa enää nykyään puhua omista murheistaan, toisella on omat harrastukset,työ, kaikki ne vie aikaa. En ole kai vieläkään osannut selittää miksi kaipaisin pohdintoja syvemmästä, lasten kasvatuksesta, rajoista Ym. Tuntuu että emme ole niistä koskaa keskustelleet kunnolla. Sitten aina olemme erimieltä lasten edessä ja toinen ei ymmärrä että Se syö sisintä. Pelkään että murheellisuuteni ajaa toisen pois mutta tunnen että hänellä ei ole koskaan aikaa perheelle tai minulle. Ja sitten kun on kotona niin ajatuksissan ei tunnu olevan kuitenkaan läsnä. Olen epäillyt suhdetta ja pelännyt eroa. Sitten kun saa toisen puhumaan niin hetken kaikki on hyvin ja sitten etäisyys taas tulee väliin. En osaa syyttää enää pelkästään itseäni
Jos olisit minun naisystäväni, niin sinun pitäisi ja täytyisi kertoa nuo tunteesi ja pelkosi minulle. Yhdessä selvittäisimme ne ja tukisimme toisiamme.
Etsi sellainen mies, kenen kanssa voit jakaa kaikki tunteesi.
Mun kännykkää saisit ihan vapaasti tutkia koko ajan ja menemisiäni seurata, olisin melkeinpä imarreltu siitä ja tietäisin miten syvästi minusta välität.
Mustasukkaisuus ei ole välittämistä, se on omistamisenhalua ja kontrollointia, jonka taustalla on pelko. Se pelko voi saada mustasukkaisen ihmisen itsensä pettämään ensiksi, ihan vain siksi, että "suhde hajoaisi joka tapauksessa" ja silloin se hajoaisi hänen aloitteestaan = hänen "kontrolloimanaan".
Avoimuus viestien näyttämisessä ei liioin paranna kenenkään mustasukkaisuutta, pikemmin pahentaa. Aina, vaikka mustasukkaiselle olisi kuinka avoin, aina on asioita joita hän ei voi kontrolloida. Lopulta ei riittäisi, että olisit 24/7 hänen silmiensä alla, koska edelleen saattaisit ajatella muita naisia.
Kumppani ei voi olla parilleen terapeutti, siihen asiaan tarvitaan ammattiapua ulkopuolelta.
Kirjoituksesi on kuin suoraan toisinto mun elämästä. Mulle on kanssa käynyt vain huonosti aikaisemmissa suhteissani. Olinkin viimeisimmän jälkeen täysin ilman miestä kaksi vuotta. Kasvatin itseluottamustani, kävin terapeutilla ja kasasin itseäni ja itseluottamustani. Sitten tapasinkin tämän nykyisen miehen ja hän on vähintäänkin kaikkea sitä mitä sinäkin kerrot omastasi. ainoa ongelma vaan tuntuu olevan minä itse ja kaikki se mitä itse itsestäsi edellä mainitset, paitsi sillä erotuksella, etten kyttää miehen kännyä tai mitn muutakaan hänen omaansa. Me taas ollaan keskusteltu asiasta. Aivan kuten viimeisin ennen minun kommenttiani oleva mies 47 kirjoittaa, hänkin on vaatinut että kerron kaikesta hänelle juuri siksi, että voisimme yhdessä pohtia asioita ja käsitellä niitä sitten. Tämä on auttanut ainakin kohdallani ja epävarmuus alkaa väistyä. Olen myös leikkinyt ajatusleikkejä niillä asioila itseni kanssa, mistä asiosta koen epävarmuutta miehen suhteen ja pohtinut myös omis tekemisiäni ja ajtuksiani ja todennut siihen tosiasiaan, että minä itse teen niitä samoja viattomia juttuja, kuten vilkuilen muita ( en pettämismielessä ) näen ne kauniit ihmiset ( enhän voi silmätkään kiinni kulkea ) ja siltikin, kaiken oikean huomioni annan vain sille omalle miehelleni, sillä hänen kanssaan olen ja olen vallinnut olla! Jos siis on minun ok, käyttäytyä normaalisti ja kulkea silmät auki, ja en koe tekeväni siinä väärää, miksi siis tuntisin epävrmuutta myöskään miestäni kohtaan? aivan kuten joku tässä ketjussa jo sanoikin, sitten kun kaikki kohtaa ja on molemmilla hyvä olla, eipä siitä sitten halua lähteä pois! Ja tämä on se teteamus joka on minua auttanut matkalla parantumaan mustasukkaisuudestani. elämä on liian lyhyt, siihen että luo huonoa oloa joka on tarpeetonta jo etukäteen. Kukaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, miksi siis piläta hyvää juttua, se voi olla juuri se ainutkertainen onni joka minulle juurikin on tarkoitettu. :) Toivottavasti tästä oli sinule jotain apua:)
Oletko harkinnut palaavasi terapiaan? Sait hoidettua itsetuntosi kuntoon sinkkuaikana ja nyt kun oletkin suhteessa niin se tietenkin avaa taas vanhoja "haavoja" mitä esim et edes muistanut sinkkuna. Sanoisin että mene uudestaan terapiaan yksin ja pyydä myöhemmin vaikka miehesi mukaan istunnolle.
Kerro terapiasta miehellesi ja selitä että tiedät että häneen voi luottaa mutta menneisyyden demonit vain eivät meinaa päästää otteestaa, etkä halua antaa muiden tekemien virheiden pilata suhdettanne.
Toivotan onnea paljon teidän suhteellenne ja toivottavasti alat pian luottamaan enemmän :) Itsellä on samanlainen tilanne periaatteessa mut nykyään olen alkanut jopa luottamaan mieheeni. Ajan kanssa se kyllä onnistuu, ja terapian avulla!
Maailma on tosiaan pullollaan hyvännäköisiä miehiä ja naisia. Jos pelkkä ulkonäkö ratkaisisi puolison valinnan, pitäisi varmaan kaikkien hyvännäköisten olla varattuja. Näinhän ei ole.
Kirjoituksessasi on paljon asiaa ja ihmettelenkin sitä, miksi olet valinnut miehen, joka on epäluotettava. Sitähän kaikki epäilysi ja puhelimen tutkimiset tarkoittavat; mieheesi ei voi luottaa. Olet hieman paranoidinen mutta ovelasti osaat ottaa syyt niskoillesi ja saat syyn ajatella olevasikin uhri ja marttyyri "etkä voi itsellesi mitään".
Kyllä voit - jos siis haluat. KUitenkin haluat enemmän käräyttää miehesi luultavasti olemattomasta pettämisestä. Jossain vaiheessa tosin se tulee eteen oikeasti sillä ainakin minä tekisin jossain vaiheessa sitä, mistä minua on turhaan vuosikausia epäilty.
Et sinä arvosta miestäsi etkä itseäsi. Mustasukkaisuus on ennen kaikkea itsekkyyttä ja kontrollointia. Oletan, ettet anna miehesi edes katsella kauniita naisia vaan kuvittelet että se on sinulta pois. Huh huh, miesparka! Päästä hänet!
Niin tähän sellainen korjaus, että siis miehelle en näistä tunteistani puhu mitään. En estä tai kiellä häntä katselemasta muita naisia tms. (Tosin en ole huomannut hänen sellaista ainakaan selvästi tekevän. Katsoo pornoakin vähemmän kuin minä...) Eli en siis kontrolloi miestä. En rajoita hänen elämäänsä millään tavoin. Hänellä on omat menonsa, reissunsa yms, enkä minä estä mitään.
Minä vain pelkään. Pelkään sitä, että tulee hetki kun en riitäkään. Itsetuntoni on niin surkea, vaikka järki sanoo, että ei tarttis olla.
Miehen mielestä vaikutan oikein itsevarmalta naiselta.
Ihan samat tunteet mulla kuin aloittajalla ja samoin mut on myös petetty,useamman kerran.Ei ole kyse muusta kuin luottamuksen puutteesta,KAIKKIA ihmisiä tai miespuolisia kohtaan,riippuen kuka luottamuksen on pettänyt.Mun kohdalla on sekä nais-että miespuolisia.Ja tietty itsetunto romahtaa,kun joutuu petetyksi tärkeän,läheisen ihmisen toimesta,useasti.Täysin inhimmillisiä sun ajatukset,mutta on vain pakko valita,joko luottaa ja jatkaa suhdetta,tai pistää peli poikki.Suhdetta ei mun mielesyä kannata jatkaa,jos luottamusta ei synny,kumpikin vain kärsii.Omia ajatuksia itsestä on hyvä yrittää muokata myönteisemmäksi,vaikka vaikeaa se onkin.
Ymmärrän sinua aloittaja.
Ei ole tyhmyyttä tuntea kuin tunnet. Olisi ihme jos et tuntisi.
Heikko itsetunto kun johtuu muistakin syistä kuin mieskokemuksista, ja jos siihen lisää pettämistä saati useampia pettäviä miehiä, niin huh huh, rumaa jälkeä.
Minun mielestäni yksi piinaavimmista asioista olisi asian salaaminen. Olen ollut parissa suhteessa, joissa olen salannut osan itsestäni ja todellisesta ajatusmaailmastani, koska häpesin itseäni ja tunteitani. Juuri mustasukkaisuutta ja huonommuutta. Kuitenkin lopulta tuli tilanteita joissa tunteet pääsivät pinnalle rajustikin. Ihmettelen suuresti kuinka joku pystyy pitämään kaiken sisällään ja esittämään että kaikki on hyvin... Varmasti erittäin rankkaa ja uuvuttavaa!
Olen nimittäin salaillut myös muita juttuja, vuosiakin, esim. vakaumustani, ihan onnistuneesti, mutta nykyään noiden suhteiden mentyä ohi tajuan millaisessa vankilassa elin. Väärin itseä kohtaan ja myös todellakin toista kohtaan. Kyllä ne sisällä olevat salailtavat asiat vaikuttavat koko suhteeseen, vaikka näennäisesti ne eivät olisi "tärkeitä" suhteen kannalta.
Asiaan. Minä en siis pystynyt salaamaan kaikkea mustasukkaisuuttani, mutta siltikään en täysin avoimesti käsitellyt asiaa partnerin kanssa. Se tuntui haavoittavalta, totta kai, osin tunsin menettäneeni kontrollin tilanteesta, ja se on kamala tunne koska olen kontrollifriikki. Nuo miehet eivät ehkä olleet myöskään oikeita ihmisiä käsittelemään asiaa, johtuen siitä ettei niissä suhteissa ollut aitoa loppuelämään tähtäävää sitoutumista ja luottamusta sen myötä. Siksi haavoituin vielä lisää kun menetin kontrollin, ja jos on kylmä ja ymmärtämätön ihminen vierellä, hän todella saattaa käyttää tilannetta jopa hyväksi.
Nyt kuitenkin kun olen naimisissa sellaisen miehen kanssa joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen, ja on älykäs ihminen, voin vihdoin olla avoin. Toki se vaatii rohkeutta. Minun ei ole helppo luottaa keneenkään. Käsittely voi myös olla kipeää. Minuun on sattunut kipeästi. Olen jopa joutunut jonkinlaiseen tilapäiseen aviokriisiin. Mutta sanon kuitenkin että se on sen arvoista! Sitten, vasta sitten voi rakentua se todellinen luottamus ja haavat voivat alkaa paranemaan! Kun molemmat voivat olla rehellisiä... Ja silti seisoa toistensa rinnalla. Se on uskollisuutta. Myös avioliitto vaikutti luottamukseen, tietää että toinen on sitoutunut eikä hylkää. Voi kun kaikilla voisi olla avoin ja rehellinen suhde!
Olisipa minulla sinun uskallus... Kaikkea hyvää sinulle. Itse en tiedä uskallanko avautua, tai ainakaan täysin. Aika näyttää. Teen kuitenkin nyt kaikkeni, että pääsen tästä vaivasta eroon ja itsetunnon kuntoon.