Millaista olla varhaisessa keski-iässä ( 30 ja risat)?

Mikäs tässä, työttömänä, koskaan seurustelemattomana ja vuokra-yksiössä asuessa. Virolaista kaljaa kuluu päivittäin ja nettiporno pyörii. Elämänlaatu on parempi kuin parikymppisenä siksi, ettei enää tarvitse stressata juuri mistään. Juna meni jo niin parisuhde- kuin työkuvioissakin ja minä jäin asemalle, näin kuvainnollisesti.

Empä tiedä. Keski-ikä on elämässä hyvin pitkä ajanjakso, se on se aika elämästä jolloin ollaan työelämässä ja ehkä opiskelemassakin vielä 25-65v. Kyllä tämä ikäjakso on syytä jakaa ainakin kahteen, nuorempi keski-ikä 25-45, ja vanhempi keski-kä 45-65.

Oon työtön, sinkku, ei lapsia, omaisuutta ei ole juuri lainkaan.

Matkustellut oon vähän ja muutama suhde on ollut, kuitenkin tosta ylempää jo lukiessa arvaatte varmaan ettei tältä pohjalta enää pääse suhteeseen, joten nyt vietän yksinäistä hiljaiseloa ja odottelen eläkettä.

Tai sitten tilanne on tämä:

https://www.youtube.com/watch?v=yXSGKPelRvo

Eikös 30-34 ole vielä melko nuori, mutta 35 jo ei?

Ettei tätäkin aloitusta ole tehnyt joku tasan parikymppinen kloppi?

20-kymppiset junnut luulee, että 30 vuotias on ikäloppu, kun todellisuudessa ovat itse ihan pentuja ja typeriä omassa nuoruuden tyhmyydessään ja aina vähän huvittavat kolmekymppisiä tuttujaan, ihan sama mitä tekevät. 30 on ikä missä psykologia katsoo, että ihmisestä tulee aikuinen, eli vakavasti otettava. 30-vuotiaana kasvaa toiseksi ihmiseksi kuin oli 20 vuotiaana. Elämän taso jotenkin syvenee ja minä koen, että harvat elämäni asiat ovat enään vailla ratkaisua jos ratkaistavissa, olen 35, olen niin hiton cooli, et skidit pyörtyy kun tapaa mut, on ollut aikaa kasvaa cooliksi,mutta coolilla tuntuu olevan vähän merkitystä ikäisillesi ja itsellesi ja on vaikea selittää itselle mistä on coolissa kyse. Asuntoni on mestariteos, kun kakskymppisenä olin lahjakas sisustaja nyt kämppäni on just sellainen kuin haluan ja nautin siitä, tosin en nauti kavereiden seurasta juuri enään, kaikki vitsit on kuultu ja suurin osa tarinoista, pidän kyllä tarinoista joissa paljon väkivaltaa ja hyvä räyhääminen, se on kivaa (???). Ennen kutsuin joukkoa ihmisiä kavereiksini nykyään koen sana kusipää on osuvampi ja joo ne kaverit, nehän vuosien varrella tipahtelee kaikista syistä, vaikka olen päättänyt olla easy ja pitää suhteet, se ei mene niin. Koko maailman olen matkustanut jo ennen kolmeakymppiä ja on vain jäljellä hyvin ikäviä oaikkoja, olen myös matkustanut hyvin ikäviin paikkoihin joten tiedän pysyä poissa niistä. Tämä ikä on sitä, että kaikki elämässäni on ihailtavaa ja loistavaa, mutta vaikka joku alkukantainen narsismin poikanen haluaa sen ihailun mikä motivoi, ei se ihailu kiinnosta.. Oikeastaan mikään mitä ihmiset sanoo tai tekee ei juuri kiinnosta, olen vain hiton itsevarma, en tarvitse hyväksyntää kuin teinityttö. Minulla on onni koska minulla on se yksi mies josta välitän ja hänen coolinsa kyllä on minusta ihana, hänen juttunsa aina saavat tunteeni virtaamaan. Kai mulla on jokin pikkunen kriisi kaikista muutoksista ja sanotaan näin, ok olen taitava puhuja, enkänyhtään hullu, mutta suurin osa ihmisistä on näkökulmastani taviksia, eli ei kovin välkkyjä ja suurin osa tuntemistani ihmisistä on jotenkin hiton epäonnistuneita luonneongelmia,erilaisia persoonallusuushäiriöitä tai jostain syystä kusipäitä, en näe tulevaisuutta viettäen hyviä hetkiä ainakaan heidän kanssaan joten teen lapsen sen täydelliseni kanssa, tämä on se ratkaisuni tähän 'kriisiin'. Uskonto, taide, tiede ja eläimet antavat lisää elämääni, mutta kun Jeesus sanoo tärkeintä on lähimmäisen rakkaus ja Jumalan rakastaminen, on minulle mahdotonta tuntea rakkautta juuri ketään kohtaan joka ei ole ihan lähiperhettäni ja olen tykästynyt yhteen puolihulluun juoppoon kaveriin, yksi syy hän tietää sairautensa, hän on kova jätkä ja meno on kovaa ja sellasta mä jaksan kuunnella. 35 on toinen mielentila ja 20 jotain tuntuu ihan oudolta idiotismin mutta syvien tunteiden ajalta. Paljon hyvää, hirveästi huonoa... näätte sitten mitä se teille on...

Olette luusereita. Olette kuin parjatut pikku prinsessat, jotka odottavat uljasta prinssiä pelastamaan jokaisen asian elämästä.

1. Mitä haluat todella elämältä ja itseltäsi. Jos ei ole tavoitteita eikä unelmia, ei ole päämääriä eikä välitavoitteita. Mitään ei tapahdu kun ei ole mihin kurkottaa. Aseta tavoitteet. Toiseksi muistakaa, että sinä määräät oman elämäsi hyvin pitkälti (okei kaikilla ei ole samat lähtökohdat, lahjakkuudet ja perheen suoma turva. Esim. pituutta ei voi muuttaa, mutta läskit voi laihduttaa ja lihasta saada kuntoilulla. Jos sinun pituus jotain toista ihmistä haittaa, se on hänen ongelmasi, ei sinun. Jos asiaan ei voi vaikuttaa, se pitää vain hyväksyä eikä tuhlata siihen omaa aikaa tai ajatusta, koska se ei kuitenkaan muutu miksikään.

2. Luopukaa päihteistä ja ajantuhlareista: Miksi toistuvasti vahingoitatte itseänne. Kännissä on kivaa, mutta lopulta tulee krapula ja harmittaa. Miksi toimitte näin, miksi teette asioita, joista on itselle vain haittaa?

3. Työn voi saada opiskelemalla: Iltalukioon tms. ja sitten pääsykokeisiin. Tai sitten ammattikouluun ja alatte todella panostamaan tutkintoon. Haluatte oppia ja osata, motivaatio kohdalleen ja haikailut sikseen. Turha haikailla, jos ei mitään tee unelman eteen.

4. Nainen tulee vasta sitten. Ensin oma elämänhallinta kuntoon, tavoitteet elämään ja toisena ryhdytään toteuttamaan unelmia aktiivisesti opiskelun, yrittäjyyden tms. kautta. Näiden kahden jälkeen olet aikuinen itsenäinen ihminen ja silloin voi vasta miettiä puolisoa. Kaikki ei tule kerralla, ei päivissä vaan vuosissa.

5. Muistakaa seuraava: myönteinen suhtautuminen on avain.

Masentavaa. Tästä ketjusta tuli psykiatrinen hoitoklinikkafiilis. Nytten tarvitsen jotain piristävää.

1. Jos ei ole tavoitteita/unelmia elämässä, seisot paikallasi. Jos olet saavuttanut unelmasi, oletko onnellinen tai edes tyytyväinen? Et mitä ilmeisemmin ole onnellinen eli haluaisit kuitenkin jotain saavuttaa, mutta olet kieltänyt haaveesi epäonnistumisen pelossa. Ei voi onnistua, jos ei edes yrittää. ATM on vain taso, josta voi kehittyä ylemmäs. Muutos voi olla kivulias, niin kivulias että ennemmin jäät makaamaan itsesääliin ja syyttelet muita (naisia).

2. Nettipornot ja sellaiset ovat kivoja harrastuksia, mutta se ei vie sinua yhtään eteenpäin. Etsi mieluinen harrastus, joka kehittää jollakin järkevällä tavalla.

3. Eli jos opiskelemalla ei saa 100% varmuudella työtä, ei opiskelu kannata? Tämä on ajatusvirhe, mustavalkoista ajattelua. Ei elämästä tule mitään, jos kaiken pitäisi olla varmaa. Ei mikään ole maailmassa varmaa. Jos ei yritä ei voi onnistua.

4. Elämässä on tosiasioita, joiden vääryyttä voi itkeä ja parkua, mutta todellisuudessa niihin ei juurikaan voi vaikuttaa. Yksi asia on tämä parinvalinta ja biologia sen taustalla. Voit itkeä ja kitistä tämän asian epäkohdista, joista mies kärsii. TAI sopeudut, hyväksyt vallitsevan tilan, harjoittelet ja saat vähitellen naisia. Jos saat 10 pakit, pitäisi siinä vaiheessa pysähtyä ja miettiä mikä meni pieleen. Ottaa mallia muilta, lukea kirjoja tms. Jos aikaisempi keino ei toimi, turha sitä on samanlaisena jatkaa, muuta ja kehitä sitä. Kokeile uudelleen ja katso miten se toimii. Elämänhallinta on sitä, että kokee hallitsevansa oman arkensa, rahat riittää, nukkuu tarpeeksi, syö hyvin ja liikkuu. On siis toimintakunnossa työtä varten.

5. Tutkimukset osoittavat myönteisen asenteen vaikutuksen esimerkiksi monissa tutkimuksissa. Otetaan esimerkiksi krooninen sairaus Diabetes. Toinen kokee olevansa uhri ja että hänen paikkansa on kärsiä tästä. Hän ei hoida itseään, koska kuitenkin kuolee siihen ja niin kuoleekin nuorempana. Toinen hyväksyy diabeteksen osaksi itseään, heikkoudeksi, joka täytyy hyväksyä. Se asettaa rajoituksia, mutta hyvällä seurannalla ja ruokavaliolla hän kokee elämänsä ja vointinsa hyväksi. Hän kokee voivansa vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa toisin kuin uhri.

Esimerkiksi myönteinen suhtautuminen omiin kykyihin antaa itselle mahdollisuuden kurkoittaa parempaan. Ajattelet, että sinulla ei ole mitään arvoa, olut ja runkkaus ovat sinua varten--> Elät kuin pieni lapsi jatkuvassa lyhyen tyydytyksen ja tarpeiden maailmassa. Jos kokisit olevasi hyvä jossain, suhtautuisit kykyihisin myönteisesti, saattaisit tavoitella pidempiaikaista kehistystä väliportaiden kautta.

Vastataan näihinkin:

1. En koe olevani onnellinen. En tiedä miltä sellainen tuntuu. Minusta on tuntunut aina joko nykyisenlaiselta tai sitten on vituttanut. En ymmärrä, miksi pitäisi väkisin keksiä jotain, mitä tavoitella ja hamuta jos ei tunne aitoa tarvetta? Eikä käärinliinoissa ole taskuja, joten sikälikään siinä ei ole mieltä. Enkä edes halua muuttua. Sellainen asenne on ämmämäistä. Olen ennemmin oikeassa kuin naimassa.

2. En näe enää tarvetta kehittää itseäni. Olen ihan hyvä näin. Uusia asioita oppii jos niitä tulee vastaan ja esimerkiksi ajankuluksi lueskellessa, mutta elämäni ei ole mikään suoritus eikä kaikista tekemisistä tarvitse koko ajan muka hyötyä jotain. Kuka sen hyötymisen edes määrittelee? Kokoomus ja EK?

3. Olen opiskellut jo aivan tarpeeksi yhdelle elämälle. En viitsi enempää. Kyllä jossain vaiheessa todellakin kannattaa lopettaa yrittäminen. Loputtomasti ei kannata takoa päätä siihen karjalan mäntyyn.

4. En ala asiakaspalvelemaan naisia. Ei ole vaivan arvoista. Sitä paitsi ikäiseni ja vähän nuoremmatkin naiset ovat jo niin rupsahtaneita, nussittuja ja lapsiakin saaneita useimmat, ettei heistä enää ole minulle elämäni naiseksi. Joten p/s-juna meni jo. "Elämänhallinta on sitä, että kokee hallitsevansa oman arkensa, rahat riittää, nukkuu tarpeeksi, syö hyvin ja liikkuu. On siis toimintakunnossa työtä varten." Työtä vartenko sitä syödään, nukutaan ja ollaan ylipäänsä olemassa? Pitäisikö sun käydä vaikka papin kanssa juttelemassa mikä elämässä on oikeasti tärkeätä? Minä en ole työtä varten sen enempää kunnossa kuin epäkunnossakaan. Elän itseäni varten, en työnsankaruutta.

5. Optimistit ovat yleensä keskivertoa tyhmempiä ihmisiä. Itse olen pessimismiin taipuva realisti - ja siksi yleensä oikeassa, en useinkaan joudu pettymään.

En halua kurkoittaa mihinkään. En käsitä, miksi elämässä pitäisi koko ajanpakertaa saavuttaakseen aina vain lisää...jotain? Miksi ei voi olla vaan? Ihan ihmeellistä juttua, suoraan sanoen. Tässä ollaan koko ajan menossa kohti kuolemaa ja mitään täältä ei saa mukaansa, ja kun ei ole edes lapsia kelle jättää perintöä tms, niin miksi ihmeessä enää tässä iässä nähdä niin kauheasti vaivaa?

Minulla on usein tunne että varsinainen elämä on jo takana ja edessä on jonkinlainen jatkoaika. Tuskin kukaan enää odottaa ihmeitä yksinäiseltä mieheltä joka on jo elänyt muutaman vuosikymmenen ja vieläkin on ilman vaimoa ja perhettä. Menetetty tapaus, mutta harmiton kuitenkin.

Tuntuu että yhteiskunnan vaatimukset ovat aika pieniä. Ne pystyy hoitamaan kun käy töissä, maksaa laskut ja täyttää riittävästi lomakkeita.

Naisten vaatimukset eivät ole tuntuneet yhtään vähentyneen. Joskus sanotaan että miehen menestys naismarkkinoilla kasvaa iän myötä, mutta ehkä se menestys voisi realisoitua vasta äärettömän kovan yrityksen tuloksena. Pelkällä elämisellä ei tapahdu sen enempää kuin ennenkään.

Lähempänä neljääkymppiä jo, eikä mitään mainitsemistasi hankittuna, vaan olen kroonisesti pitkäaikaistyötön koskaan seurustelematon ukko. Sinänsä olen ihan tyytyväinen vaihtoehtopolkua kulkeneeseen elämääni - perhe-elämä uraputkista puhumattakaan ei todellakaan kiinnosta, naissuhde sotkemassa vakiintunutta elämääni tuntuu sekin jo varsin kaukaiselta asialta. Vanhana nimenomaan on kyennyt vapautumaan näistä ulkoapäin tulevista paineista, alle kolmikymppisenä vielä ahdisti se, etten ole samanlainen kuin muut. Nyt jo ymmärtää, etten koskaan halunnutkaan sitä normielämää.

Rahan puute vähän harmittaa - tässä olen koittanut kehittää keinoja tienata sen pari sataa extraa kuussa ilman että pitäisi astua varsinaiseen työelämään, mutta Suomen systeemissä se on aika hankalaa.

No asiahan on niin, ettei aika pysähdy kenenkään kohdalla, ei edes hidasta. Ne pennut jotka haukkuu kolmikymppisiä vanhuksiksi, eivät vielä tajua että itsekin vanhenevat.
Meidän suvussa, isän ja äidin puolella ollaan eletty 85-90-vuotiaiksi, eli kolkyt ja risat ei ole vielä edes keski-ikäinen.
Joissakin ihmisissä iän merkit näkyvät aikaisemmin kuin toisissa taas myöhemmin, jos sillonkaan. On hyvin yksilöllistä. Nuorekkuus ja tai näivettynäisyys riippuvat geeneistä, elintavoista ja mielenlaadusta. Nykyään ihmisten eliniänodote on korkeampi kun esim. 1970-luvulla. Ihmiset eivät enää mummoonnu ja pappaannu samalla tavalla kun ennevanhaan.

Ei mitään mitä luettelit. Luettelit toukokuussa - kuusta ja vuosista viis.

Tänä vuonna saattanut monta huomisen ihanaa seuraa lepoon. Ihmisiä joilla oli vielä rakkautta sydämessään ja olla mitä rakastettavimpia(tai entistä vihatuimpia) kunhan aikaa olisi vielä ollut.
Ystäväni rullatuolissa opetteli laittamaan proteeseja jalkaansa ja kävelemään. Löysi tyttöystävän.

Olen edelleen palstan älykkäin ja fiksuin ja sydämellisin. [Enää ei voi antaa miinuksia, ahahahahha, vitun spede äo alle 150]

Onko se narsismia vaiko faktaa. Onkin mielenkiintoisempaa muiden keskuudessa kuin omassa tiedon puutarhassa.

Palikat jää hiekkalaatikolle miettimään sitä. Tyytyvät komppaamaan toisiaan homoiluun saakka.

Kuka heistä uskaltaisi nousta ylemmäksi piilevillä kyvyillään. Kuka heistä olisi omalla nimimerkillään kyllin rohkea, älykäs, viisas ja sydämellisin... Tietäisi jäävänsä yksin. Sitä minä odotan.

Elämä näyttää paljon paremmalta kuin silloin parikymppisenä. Kärsin masennuksesta ja lapsuuden traumoista. Kadun muutenkin paljon mitä tuli tehtyä nuorempana.

Olen nykyään paljon itsevarmempia, fyysisesti paremmassa kunnossa, matkustanut kymmenissä maissa, rahatilanne on hyvä, naiset kiinnittävät minuun paljon enemmän huomiota kuin silloin nuorempana (siis ei pelkästään ne 30-vuotiaat YH-äidit vaan paljon nuoremmat myös), olen ollut pitkissä suhteissa ja elämän on opettanut joitakin realiteetteja.

Elämä on parempi kuin parikymppisenä koska sillo oli se opiskelu ja rahattomuus. Toisaalta sillo oli helpompaa kun ei ollut juuri mitään vastuutta mistään , sai olla ja mennä ja asiat hoituivat. Kukaan ei odottamut susta mitään ja kaik meni nuoruuden ja kokemattomuuden piikkiin. Nyt on työ, sen tuomat vastuut ja velvollisuudet. Usealla sinkulla joku pitkä liitto takana, ero, joillakin lapsia. Paljon jo koettu ja oikeaa elämää nähty, toki paljon vielä edessä. Sinkkuna on paineita löytää se kumppani, kunse ikää vyörii eteenpäin. Mutta en haluaisin olla taas se 20, voisin jäädä ikuisesti tähän 31v.

Näin 35 vuotiaana elämä on parempaa kuin 2-kymppisenä. En haluaisi mennä taaksepäin. Mulla on ollut rankka elämä(ei mitään päihteitä, vankilaa), mutta silti olen pystynyt tehdä samaa kuin muutkin minun ikäiseni. Sisulla ja asenteella.

Nyt on nainen ja lapset hankittu. Elämässä elän ruuhkavuosia. Tähtäimessäni on oma yritys 5 vuoden sisällä ja sitä kohti mennään.

Eli kaikenkaikkiaan koen itseni paljon itsetietoisemmaksi omasta identiteetistä ja varmemmaksi. Myös asioiden tärkeysjärjestys on löytänyt oman uomansa. Ulkopuolisten houkuttimien voima vähenee kokoajan ja elän nyt omanlaistani tyytyväistä elämää perheeni ja läheisteni kanssa.

Erosin 29-vuotiaana, kolmekymppisenä olin osa-aikatöissä ja opiskelin (menin aika myöhään opiskelemaan, koska olin lukion jälkeen ensin töissä ja perustin perheen), myös lapsi vaati oman aikansa. Joka toinen viikonloppu lapsi oli isällään ja silloin yleensä biletettiin kavereiden kanssa. Rahaa ei ollut paljon, mutta jotenkin sitä sai riittämään jo silloin yhteen ulkomaanmatkaan vuosittain (lapsi aina mukana ja hänen ehdoillaan eli silloin käytiin ihan vain "etelässä", jotta saatiin uida ja nauttia auringosta ja hiekkaleikeistä ja pallopeleistä).

Minusta elämä rauhoittuu, kun ikää tulee enemmän. Olin lähes 30-v ikäiseksi levoton ja epävarma, että miten elämä järjestyy. Tosin olen ollut aina aika kova huolehtimaan ja murehtimaan asioista.

30-v ikäisenä minulla oli kaksi lasta, yksi tutkinto ja työ koulutusta vastaavassa työssä. Ammatillisesti olen alisuoriutuja, mutta väliäkö sillä, kun kuitenkin työtä on riittänyt. Välillä olen ollut lomautettuna, mutta aina jotenkin p-skojen hommien kautta noussut pinnalle. Kun ei ole ollut rahaa ja lapset elätettävänä, niin ei ole voinut jäädä työttömäksi odottelemaan, että jostain tulisi unelmahommaa.

30-v ikäisenä oli opintolainat maksettu, mutta asuntolainaa pirusti. Pian sen jälkeen erosin ja jäin yksinhuoltajaksi, jonka jälkeen asuntolainaa oli vielä enemmän. Välillä tein jopa kahta duunia, että pärjäsin. Ulkomaanmatkoihin ei ole kyllä ollut rahaa.

Parisuhteelle ei ole oikein ollut aikaa. Kumppanin löytäminen tuntuu niin vaikealta, etten jaksa käyttää voimiani sen etsimiseen.

Itsevarmuus on kasvanut vuosien myötä. Tiedän, että pärjään. Ikäviä asioita on koettu, mutta aina siitä on jotenkin noustu. En ole lähtenyt siihen hommaan ollenkaan mukaan, että rentoutuisin kaljaa juomalla tai muuten bilettämällä. Joskus kun lapset oli pieniä, niin pistin lenkkarit jalkaan ja juoksin lujaa, jotta sai purettua pahimmat angstit.

En jaksa nykyään enää stressata pikkuasioista. Asiat menevät omalla painollaan. Yritän olla kyynistymättä, vaikkakin parisuhdeasioissa se on vaikeaa. Olen nähnyt niin paljon pettäviä ukkomiehiä, että usko miehiin on koetuksella. Muutoin olen positiivisesti elämään suhtautuva ihminen. On minun oma etuni, että näen elämässä hyvää. Synkistely ja pessimismi tekisi tästä minun ikiomasta elämästäni turhaan ihan älyttömän raskasta. Elämänilo löytyy nimenomaan pienistä asioista, jota ei rahalla saa.

Ne, jotka väittävät, että elämä on ohi, kun täyttää 30-v, niin se on täyttä tuubaa. Elämä päinvastoin paranee. Mikä hienointa, niin Suomessa saa itse päättää elämänsä suunnan aika pitkälti. Lasten kanssa ei ole aina helppoa, työ pännii välillä todella, kaverisuhteissa on ollut mutkia, miestä ei löydy, vanhemmat sairastelevat jne, mutta silti minusta on hienoa, että itse voi vaikuttaa tosi paljon asioihin. Työttömyysuhka ja työllistyminen sen jälkeen ovat isoja peikkoja, mutta teen työtä sen eteen, jotta pysyisin työelämässä kiinni. Opiskelen joka päivä edes vähän ammatillisia asioita.