Luin tuota "kaupungista maaseudulle"-ketjua ja se kirvoitti minut kertomaan oman tarinani.
Asun itse PK-seudulla, tutustuin pari vuotta sitten pienessä keskisuomalaisessa kaupungissa asuvaan yli 4-kymppiseen naiseen.
Rakastuin hänen aitouteensa ja viattomuuteensa, hän on koko ikänsä elänyt turvallisessa, pienessä "nukkekotikaupungissa", missä koskaan ei tapahdu juuri mitään.
Ihmiset pukeutuvat siististi kaupassa asioidessaan, auton torven painaminen olisi häpeä koko suvulle, paikallisen pankkikonttorin hoitaja ja ala-asteen opettaja ovat itseoikeutettuja kaupunginvaltuuston jäseniä, paikalliset markkinat tarkoittavat kahta pikkukatosta, toisessa joku myy grillimakkaraa ja kahvia, toisessa on kiertävä pölyimurinpussikauppias, jne.
Itse taas olen kiertänyt maailmaa, ottanut monenlaisia riskejä, kokenut vastoinkäymisiä ja haasteita, voittoja ja tappioita, joutunut laittamaan monessa asiassa itseni peliin.
Hän tuntui pikkuisen häpeävän minun seurassani oloa tuolla kotipaikallaan.
En kiinnittänyt riittävästi huomiota pukeutumiseeni, vaan laitoin vaan mukavalta tuntuvat vaatteet päälle. Sukulaisensa kysyivät työstäni, että onko vakipaikka. Freelancer ilman vakituloja sai minut kuulostamaan pummilta(tässä yhteydessä koin sopimattomaksi mainita osakesalkkuni arvon)
En osannut kokea tärkeäksi tapahtumaksi sitä kun naapuriin kutsuttiin kahville, koiranpennun pyörittäminen lattialla oli kiinnostavampaa kuin heidän keskustelunsa paikallisen kyläkoulun tulevaisuudesta.
Vastaavasti minua säälitti naisen vaivautuneisuus hänen vieraillessaaan luonani. Täälläpäin nyt joka päivä väistämättä törmää kaikenlaisiin ihmisiin, se kuuluu suurkaupunkiin, eikä siihen kiinnitetä huomiota. Huonosti pukeutuneita laitapuolen kulkijoita metrossa, kolikonpummaajia asemalla tai oman uskonsa julistajia, jne.
Kaikki nuo meidän erot saivat minut lopulta jotenkin säälimään naista. Tunsin, että häneltä jää paljon elämää elämättä tuolla omissa pikkuympyröissään. Yritin järjestää kaikenlaisia matkoja ja uusia kokemuksia. Mutta hän ei niitäkään tuntenut omakseen, vaan koki ne vain "lomailuksi pois arkisesta oikeasta elämästä" ja keskittyi lähinnä valokuvien ottamiseen ja matkamuistojen ostamiseen.
Tällä hetkellä oloni on aika tyhjä, hän kuitenkin ihmiseni kosketti minua todella syvältä. Oliko suurin virheeni yleensä alkaa koko suhteeseen, olisiko minun jotenkin pitänyt ennakoida tulevaisuus?
Asun itse PK-seudulla, tutustuin pari vuotta sitten pienessä keskisuomalaisessa kaupungissa asuvaan yli 4-kymppiseen naiseen.
Rakastuin hänen aitouteensa ja viattomuuteensa, hän on koko ikänsä elänyt turvallisessa, pienessä "nukkekotikaupungissa", missä koskaan ei tapahdu juuri mitään.
Ihmiset pukeutuvat siististi kaupassa asioidessaan, auton torven painaminen olisi häpeä koko suvulle, paikallisen pankkikonttorin hoitaja ja ala-asteen opettaja ovat itseoikeutettuja kaupunginvaltuuston jäseniä, paikalliset markkinat tarkoittavat kahta pikkukatosta, toisessa joku myy grillimakkaraa ja kahvia, toisessa on kiertävä pölyimurinpussikauppias, jne.
Itse taas olen kiertänyt maailmaa, ottanut monenlaisia riskejä, kokenut vastoinkäymisiä ja haasteita, voittoja ja tappioita, joutunut laittamaan monessa asiassa itseni peliin.
Hän tuntui pikkuisen häpeävän minun seurassani oloa tuolla kotipaikallaan.
En kiinnittänyt riittävästi huomiota pukeutumiseeni, vaan laitoin vaan mukavalta tuntuvat vaatteet päälle. Sukulaisensa kysyivät työstäni, että onko vakipaikka. Freelancer ilman vakituloja sai minut kuulostamaan pummilta(tässä yhteydessä koin sopimattomaksi mainita osakesalkkuni arvon)
En osannut kokea tärkeäksi tapahtumaksi sitä kun naapuriin kutsuttiin kahville, koiranpennun pyörittäminen lattialla oli kiinnostavampaa kuin heidän keskustelunsa paikallisen kyläkoulun tulevaisuudesta.
Vastaavasti minua säälitti naisen vaivautuneisuus hänen vieraillessaaan luonani. Täälläpäin nyt joka päivä väistämättä törmää kaikenlaisiin ihmisiin, se kuuluu suurkaupunkiin, eikä siihen kiinnitetä huomiota. Huonosti pukeutuneita laitapuolen kulkijoita metrossa, kolikonpummaajia asemalla tai oman uskonsa julistajia, jne.
Kaikki nuo meidän erot saivat minut lopulta jotenkin säälimään naista. Tunsin, että häneltä jää paljon elämää elämättä tuolla omissa pikkuympyröissään. Yritin järjestää kaikenlaisia matkoja ja uusia kokemuksia. Mutta hän ei niitäkään tuntenut omakseen, vaan koki ne vain "lomailuksi pois arkisesta oikeasta elämästä" ja keskittyi lähinnä valokuvien ottamiseen ja matkamuistojen ostamiseen.
Tällä hetkellä oloni on aika tyhjä, hän kuitenkin ihmiseni kosketti minua todella syvältä. Oliko suurin virheeni yleensä alkaa koko suhteeseen, olisiko minun jotenkin pitänyt ennakoida tulevaisuus?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Koska joku varmaan pian kysyy, että mihin suhteemme loppui, niin kerron senkin sitten tähän valmiiksi.
Emme nähneet mitään mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen.
Hän ei halunnut jättää kotipaikkaansa, koska siellä oli työ, sukulaiset ja elämänaikaiset ystävät.
Minä olisin ollut valmis muuttamaan hänen luokseen, mutta hän ei halunnut. Nyt jälkikäteen minäkin näen, että olisin alkuihastuksen mentyä ohi tuntenut olevani vankilassa ja elämäni valuvan hukkaan.
Olimme tuon yli vuoden etäsuhteessa, mutta sekin alkoi käydä voimille. Välimatkat olivat pitkät, kulkumahdollisuudet aikaa ja rahaa viepiä. Toistemme luona ollessamme emme oikein osanneet tehdä mitään TVn katselun, oluen juomisen, ulkoilun, syömisen, rakastelun ja nukkumisen lisäksi.
Vai että ihan säälit naista joka asuu pirnellä paikkakunnalla, jossa ei ikinä tapahdu mitään, että oma elämäsi on paljon parempaa kuin heillä siellä, voi raukkoja :) Itse unelmoin juuri siitä, että pääsisin kokonaan pois kaupungista jonnekin "tuppukylään" asumaan. Ainoa huono puoli siinä on kyllä juuri sen kun pienessä paikassa kaikki tuntee toisensa, mutta se rauha kiehtoo.
Tuota ihmettelyäsi lomamatkasta ihmettelen, mitä muutakaan se voisi olla kuin pakoa/lomaa arjesta... niin no jos se sinulle on ihan normielämää kierrellä maailmaa etkä koe sitä miksikään lomaksi... No tuskin tuo suhde olisi kestänyt. Ainakaan niin että molemmat olisi olleet tyytyväisiä.
Teillä oli yksi merkittävä ero arvomaailmassanne: toinen pystyi tekemään rohkeita tekoja, toisen siihen pystymättä eli arkuutensa takia/turvallisuuden/rutiinien ympäröimänä on hyvä olla. Tyttöjen/naisten kohdalla sitä kutsutaan myös "kiltiksi kavatetuksi". Säälin tavallaan tällaisia naisia, juuri he ovat pahimpia rohkeammin elävien naisten kampittajia, tää on niin nähty.
"rohkeanainen111"
Tuo kiltti kasvatus on muuten aika hyvä huomio. Hän on kasvanut turvallisessa perheessä, kuunnellut vanhempiensa toiveita nuorena (jatkanut heidän työtään opiskelemaan lähtemisen sijaan, vaikka itseä olisi kiinnostanut).
Vieläkin tuntee velvollisuudekseen käydä laittamassa ruokaa ja siivoamassa vanhemmilleen, vaikka naapurissa käy kotiavustaja päivittäin.(koska vanhemmille on mukavampi, että "vieras" ei tule auttamaan)
Uskon, että tuo aika minkä hän vietti minun seurassani, saa jossain vaiheessa hänet etsimään ja haluamaan enemmän. Siis siemen on tavallaan itämässä.
En tiedä, että voiko se vielä tuoda meidät yhteen vai löytääkö jompikumpi uuden sitä ennen. Ystäviä vielä olemme.
Suurkaupungeista löytyy ihan saman laista kontrollia, suvaitsemattomuutta, urautumista ja normeja kuin pikkukaupungeistakin. Pohjimmiltaan on kyse ihmisesta ja hänen persoonastaan. Tiedän paljon maailmanmatkaajia, jotka ovat esim. huomattavasti ahdasmielisempiä kuin meikäläinen, joka on suurimman osan elämästään elänyt pikkukaupungissa ja juuri sellaista elämää kuin itse haluan.
Koko kirjoituksesi on täynnä kliseita, jotka kuitenkin ovat totta teille mutta älä missään nimessä yleistä ilmiötä.
Ei kaikkea voi ennakoida ja jos ennakoi voi jotain korvaamatonta jäädä kokematta.
Olen kokenut jotain samansuuntaista omassa elämässä ja toivonkin ettei käy samoin kuin sinulle. Ei voi yleistää mikä voi toimia ja mikä ei, se on vain nähtävä ensin.
Hän saattoi sääliä sinua myös koska se minkä luulit olevan jotenkin parempi elämä itsellesi saattoi hänen mielestään olla ainoa oikea tapa elää.
Samalla hän saattoi ajatella ettei sinulla ole mitään elämisen arvoista.
Sääliminen on aivan turhaa, miksi sääliä jos toinen on tyytyväinen elämäänsä.
Miksi pitäisi nähdä aivan kaikki elämässä, miksi ei voisi olla tyytyväinen niihin mitä elämässä on nyt.
Mutta teitte aivan oikein erotessanne.
Jospa tekisit palveluksen ja valloittaisit vain muuta maailmaa ja jättäisit liian erilaisessa maailmassa elävät ihmiset rauhaan.
Tuntuu kuin olisit ajanut tankilla luonnonpuistoon ja sitten ihmetellyt kun niin paljon tuhoitui metsää ja muita keijukaisia. Nyt sitten vaan kurvailet vaan takaisin sinne kaupunkiin ja opiskelet uudestaan mitenkä toimitaan luonnonpuistossa, missä luonnonlajit voi olla ehkä viimeiset tässä maailmassa.
Maailmanmies, omasta kokemuksestani käsin ymmärrän sinua. Kerroit, miten tunnet hänen häpeävän sinua, kun kuljette yhdessä hänen kotipaikkakunnallaan. Tuttu tunne. Rakkauteen kuuluu se, miten toisen energiat vaikuttavat sinuun. Ei kukaan ala kukoistamaan sellaisen ihmisen seurassa, joka elää häpeän kulttuurissa. Minua moni mies katsoo ihaillen, mutta kotipaikkakunnalleen mennessämme, mies haluaakin jäädä autoon istumaan, kun menemme yhdessä 'kaupungille'. Outoja juttuja peräkanaa, kunnes lopulta tajusin.
Vaikka hän (ja hänen perheensä) ovat tahkonkiertäjiä, minä kaltaisesi henkistä pääomaa kerännyt 'tyhjätasku' kulttuurityöntekijä ja pätkätyöläinen, ja sittemmin työtön.
Näillä kyläkasvateilla olennaista on rahasäästöt ja omaisuus. Ole vain tyytyväinen, ettette avioituneet. Olisit ollut ulkopuolinen, jota hävetään ja jonka nimeä ei mainita, kun perhe keskustelee puhelimessa. Lopulta näiden ihmisten energiat ja ajatukset sinusta alkavat määrittää sinua; sinä et ole yhtään mitään.
Loppujen lopuksi kysymys ei ole sinusta. Nämä ihmiset vain ovat tuollaisia ja omassa pikkukaupunkiyhteisössäänkin seurustelevat vain tiettyjen ihmisten kanssa.
Kaikki painottuu ulkoiseen. Kaikkein parasta olisi 'päästä' naimisiin lääkärin kanssa. Ei ole mitään käsitystä sisäisestä. Lääkärikin on ihminen, jolla on yksilöllinen persoonallisuus, arvot ja tunteet. 'Nämä' pikkupaikkakunnan ylpeät näkevät 'lääkärin' vain ikään kuin sosiaalisen aseman kautta.
Päästä irti. Siis luojan kiitos, et kerennyt naimisiin ko ihmisen kanssa. Keskity itsesi rakastamiseen ja arvostamiseen, niin ensi kerralla osaat valita kumppanin, joka rakastaa sinua.
"Koettu on"
Kuulostaa tutulta.
Kirjoituksesi luettuani aloin tarkemmin pohtimaan tuota naisystäväni arvomaailmaa. Lääkärit ja muut korkeasti koulutetut eivät siihen oikein istuneet, koska hänen sisaruksissaan tai lähipiireissä ei ollut ketään. Se olisi tavallaan ollut oman itsensä "tyhmemmäksi" tunnustamista tai auktoriteetin kunnioittamista.
Eivätkä myöskään varakkaat ihmiset tai esim. menestyneet yrittäjät kuuluneet hänen ihailun piiriinsä.
Sekin olisi taas ollut sitä, että olisi kokenut itsensä luuseriksi, jos olisi ihaillut paremmin menestyneitä.
Mutta sitten hoksasin, että mikä asia kohotti arvoa hänen silmissään.
Julkisuus. Jos jostain ihmisestä tulee julkkis, niin sehän tarkoittaa sitä, että
hän on suosittu ja kiinnostuksen kohde yhteisössä. Silloin hänen seurassaankin oleva ikäänkuin kohoaa korkeammalle.
Tuo näytti myös pätevän siihen, että jos joku ihminen oli pidetty tai ihmisten ympäröimä, niin se kohotti hänen arvoaan. (esim. paljon kavereita, iso suku, kuului johonkin pelijoukkueeseen, jne.)
Siinä mielessä en saanut mitään arvoa hänen silmissään, koska olen yksinäinen susi. Työskentelen yksin, maailmankiertämisen seurauksena satunnaiset ystävät ovat tuolla jossain toisella puolella palloa, enkä ole missään nimessä joukkuepelaaja.
Maailman kiertäminen ei näköjään ole kuitenkaan vielä antanut sinulle sitä tärkeintä pääomaa, toisenlaisten ihmisten kunnioitusta ja arvostusta. Analysoit kovasti sitä millainen nainen on ja miksi kuten myös sitä miten kamalan nurkkakuntaisia pikkukaupungin ihmiset ovat. Et sitten ilmeisesti ollut tätä maailmalla koskaan huomannut? Myös pikkukaupunkeihin mennessä voi käyttäytyä paikan tavalla ja kunnioittaa sitä että siellä sosiaaliset normit voivat olla erilaiset. Et kyllä mitään maailmanmiehen kuvaa anna sillä että leikit vain koiran kanssa kun kahvipöytäkeskustelu ei satu kauheasti kiinnostamaan. Ainakin minä ole oppinut maailmalla ihan muuta. Aina ei tarvitse olla keskipiste ja pitää osata keskustella aiheesta kuin aiheesta vaikka ei aina niin kiinnostaisikaan.
Te ette selvästikään sopineet toisillenne mutta ei se ole kenenkään vika. Olitte vain liian erilaisia. Kummassakin oli vikansa ja halua sovittaa elämät yhteen ei ollut tarpeeksi. Se nyt vain ei tarkoita että jokainen pieneltä paikkakunnalta tullut olisi samanlainen.