Voinko koskaan olla onnellinen?

Kun katson elämääni taaksepäin, niin minusta tuntuu, etten ole koskaan ollut onnellinen. Muistan jo ala-asteella kärsineeni koulussa pahasta olosta ja kiusaamisesta. En oppinut kunnolla asioita. Lisäksi perheessäni oli paljon ongelmia: Isäni oli narsistinen alkoholisti, joka arvosteli meitä tyttöjä milloin ulkonäöstä ja milloin henkisistä kyvyistä. Äitini oli puolestaan hyväsydäminen alistuja, joka ei koskaan uskaltanut sanoa isälle vastaan, vaan antoi isän tehdä kaikki päätökset.

Teini-iässä rakastuin tai ihastuin mieheen. Suhde kesti VAIN puoli vuotta (näin minulle on sanottu), mutta lannistuin erosta ja meni varmaan kahdeksan vuotta, että pääsin tästä epäonnistumisesta yli. Yritin eron aikoihin itsemurhaa ja epäonnistuin siinä. YO-kokeet menivät luonnollisesti huonosti, koska minulla oli niin paljon muuta mielessäni, että olisin jaksanut keskittyä lukemiseen. Kävin plastiikkakirurgilla muuttamassa ulkonäköäni, koska vihasin mm. kaksoisleukaani. Äitini suostui siihen, koska nöyränä ihmisenä alistui toisen tahtoon.

Valitsin lukion jälkeen yliopiston, jonne pääsin helpoiten sisään. Koko yliopiston ajan tein töitä opiskelujen ohelle enkä jaksanut keskittyä opiskeluun. Miehet vaihtuivat ja tapailin aika pitkään erästä miestä, joka ei antanut minulle riittävästi aikaa ja huomiota, minkä takia olin entisestään onneton. Suhde oli on/off-muotoa ja suhde entisestään musersi itsetuntoani. Minua suorastaan ketutti se, että mies väitti kehunsa parantavan itsetuntoani, vaikka hän kommentoi minun näyttävän huonolta ilman meikkiä ja osti minulle todella tökeröjä ja halpoja lahjoja, koska ne kuulema sopivat minulle. Joo, joo, olen kiittämätön, mutta ystäväni sai sentään hajuvesia jne. poikaystävältään.

Valmistuin yliopistolta huonolla arvosanalla (C). Olin ihan pihalla elämäni suunnasta. Tapasin nykyisen poikaystäväni ja hänen tuella aloin kehittää osaamistani sekä valmistuin pääsykokeisiin (lääkkis). En päässyt sisään, koska ensimmäisellä kerralla en ollut lukenut riittävästi ja toisella kerralla sain ensimmäisen psykoosikohtauksen kesken kokeen. Meni puoli vuotta ja psykoosi eteni niin pahaksi, että jouduin sairaalaan. Minulla meni noin puoli vuotta, että paranin työkykyiseksi ja sain itselleni työkokeilupaikan.

Tällä hetkellä työkokeilu on kesken ja etsin kuumeisesti uutta työpaikkaa. Vihaan elämässäni kaikkea, mutta eniten poden menneisyyttäni. Olen vihainen itselleni siitä, että en opiskellut kunnolla, vaan olin väärissä miessuhteissa. Vihaan itseäni, että en ole tehnyt elämässäni asioita, joita aidosti haluan. En tänä päivänäkään tiedä, mitä haluan elämältäni. Mietin usein itsemurhaa ja minulle menee mielettömästi energiaa siihen, että saan edes tämän ajatuksen pyyhittyä mielestäni. Poikaystäväni on ihan poikki kanssani ja sanoo, että viettää aikaansa kaikkialla muualla kuin kotona. Ystävät ovat pistäneet minuun välit poikki. Olen sen verran järkevä ihminen, että tiedän ongelmani johtuvan asenteesta elämään. Märehdin menneisyyttä, vihaan itseäni varmaan eniten siitä syystä, että synnyin onnettomaksi. Kai meidänlaisiakin ihmisiä kaivataan, jotta määritelmä onnettomuus olisi olemassa.

Olen kuitenkin valmis tekemään, mitä tahansa, jotta voisin pysäyttää tämän onnettomuuden oravanpyörän. Olen tietoinen siitä, että onnettomat ihmiset elävät tulevaisuudessa ja niin teen minäkin. Nuorena kuvittelin, että ongelmani on ulkonäköni, nyt vanhempana tajuan, että märehtimisen/masennuksen takia olen jäljessä muita henkisissä kyvyissä. Olen onnettomuuden takia ikuinen alisuoriutuja, joka ei kykene keskittymään kunnolla. Ihmiset kaikkoavat minusta, koska levitän ympärilleni pelkästään pahaa oloa.