Seroquel Prolongin käänteinen puoli

En ihmettelisi yhtään vaikka kaikki oireesi olisivat olleet iatrogeenisia eli lääkärin aiheuttamia. Tarinasi on ihan tuttu psykiatrian uhrien ja psykiatriaa tutkivien journalistien ja kansalaisten keskuudessa. Psykiatrit yleensä

"Lähimuisti petti kokonaan ja tuli poissaolokohtauksia"

"puheeni puuroutui ja sammalsi kuin humalaisella. Huimaus oli niin valtava, että konttailin kotona. Koordinaatio ja motoriikka pettivät, puhuin omituisia enkä ymmärtänyt asiakokonaisuuksia."

Klassisia ja hyvin yleisiä psyykenaineiden haittavaikutuksia kaikki.

"Mitä minun pitäisi nyt tästä ajatella tai miten asiaan suhtautua?"

Etpä paljoa muuta voi tehdä, kun sen mitä olet jo tehnyt eli ottaa asioista itse selvää internetistä (tai kirjallisuudesta) ja hämmästellä sitä miten typerää psykiatria on ja kuinka valtava ammattitaidottomia ja tietämättömiä alalla toimivat "lääkärit" ovat.

"Miksi KUKAAN lääkäreistäni ei nähnyt syy-yhteyttä lääkitykseni ja oireideni välillä?"

Heillä ei ole osaamista psykofarmakologian alalta eivätkä harrasta omatoimista itseopiskelua näistä asioista. Psykiatrien koulutukseen ei tietääkseni kuulu tunnistaa esim. lääkehaittavaikutuksia normaalista psyykkisestä hädästä.

"Kuka on tästä katastrofista vastuussa?"

Lääkärit ja psykiatrit, lääketeollisuus (lääkärikunnan harhaanjohtaminen) ja suomalainen lääkärikoulutus (mm. yliopistot jne.)

Tarinasi on todella koskettava, olet kaikkesi antanut ja enemmänkin. Voin kuvitella, että olosi on varsin tyhjä. Olen vihainen ja surullinen puolestasi, kaikesta siitä, mitä olet joutunut kokemaan, menettämään ja kohtaamaan. Olet fiksu ihminen, se paistaa tekstistäsi. Sinulla olisi paljon annettavaa muille, jotka ovat tietämättään samankaltaisessa tilanteessa tai jotka ovat vasta oman polkunsa alkutaipaleella. Olet tällä hetkellä psykiatrisen järjestelmän uhri, mutta sinusta tulee selviytyjä, voittaja ja todella vahva ihminen. Osaat varmasti arvostaa pieniä asioita ja ennen kaikkea olla läsnä itsellesi ja omille lapsillesi. Se on kalleinta, mitä tässä elämässä voi saada ja usein se käy kovien koettelemusten kautta. Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkoon ja voimaa jaksaa käydä tapahtunut läpi. Sinä kyllä selviydyt. Jos sinulla on tarpeeksi voimia, tee ilmoitus Fimeaan ja Lääkevahinkovakuutusyhtiöön sekä Valviraan tai Aluehallintovirastoon. Kokemuksesi pitäisi käsitellä erittäin tarkasti ja sinun kuuluisi saada tuntuvat korvaukset. Voimia sinulle kaikkeen.

Luota itseesi, omaan ymmärryskykyysi ja kokemuksiksi. Ne ovat aidot ja oikeat ja tilanne on juurikin niin kamala kuin olet sen kuvannut. Moni on aivan samassa tilanteessa kuin sinä. Kärsimystä tosin lisää se, että et tule todennäköisesti saamaan ymmärrystä rivipsykiatreilta tai -neurologeilta. He kiertävät tai kiistävät asian ja todennäköisesti jättävät sinut oman onnesi nojaan. Lääketehtaat tietävät hyvinkin näiden lääkkeiden haittavaikutukset ja kuinka vaikea niitä on osata tunnistaa. Sitä en vielä osaa sanoa, miten Lääkevahinkovakuutus tai Valvira asiaan reagoi. Sinun pitäisi ottaa yhteys johonkin vaikutusvaltaiseen psykiatriin tai neurologiin (minulla on nimiä, voin kertoa ne sinulle). Uskoisin, että Valvira on myös merkittävä taho tilanteessasi. Tarpeellista olisi herättää keskustelua myös mediassa. Tästä voisi myös moni toimittaja kiinnostua. Onko sinulla hyvä terapeutti, kenen kanssa käydä tapahtunutta läpi?

Rakas ”kaksi sydäntä”  , olet viisas monessa mielessä, sinussa on tunnetta, myötätuntoa ja älyä. Pysyäkseni karkeasti asiassa kerron suurin piirtein tapahtumajärjestyksestä. Kotiuduin sairaalasta 1.11.13, seroquel prolongin alasajo alkoi kokeilumielessä ehkä 2-3 vkoa sen jälkeen. Jos olisin osannut odottaa mitä kenties voi tapahtua, olisin toki merkannut kaiken pikkutarkasti ylös. Alasajo alkoi 800 mg:sta ja pienensin määrää aluksi 200 mg 2 viikon välein ja sitten 100 mg parin viikon välein kunnes puolitin sitä murusen kokoiseksi, koska plasebo toimi kohdallani mainiosti. Riitti kun jätin noin 10 mg ottamatta, en saanut unen päästä kiinni. Silti uneni eivät ole kärsineet tiputuksen jälkeen vaikka vaikeaan unettomuuteen sitä alun perin määrättiin. Enivei, tulosta alkoi tulla välittömästi. Huimaus hellitti ensin, sitten muisti rupesi pelaamaan yhä paremmin, ei sekavuutta, ei mitään. Jouluna olin jo ihan ok ja koko ajan vaan parempaan. Ymmärrys siitä mitä on tapahtunut, saavutti minut joskus helmi-maaliskuussa. Olen koko tämän ajan edelleen ollut avohoidossa, keskusteluterapiassa kerran viikossa. Murphyn lakien erinomaisesti toimien elämässä, minun terapeuttini vaihtui juuri vuodenvaihteessa eikä uudella ollut siis omakohtaista kokemusta minun aikaisemmasta tilanteesta. Eli kunnon sotku. Joka tapauksessa hän oli ensimmäinen joka sanoi ääneen, että minä olen kuntoutumassa. Siitä tämä vyyhti lähti purkaantumaan. Kuten oivalsit, ensireaktio oli kieltäminen. Alkoi se todella tympeä lässytys, että ymmärräthän sinä, että masennuskin voi aiheuttaa muistihäiriöitä. Joo, minä tiedän. Mutta kun muisti rupeaa pelaamaan, ja sekavuus häviää eikä epileptisiä kohtauksia ole sen jälkeen kun jätetään pois lääke, josta selvitystyöni tuloksena voi sanoa vaan, että se voi aiheuttaa kaikki rajut oireeni niin turhaa on sitä yrittää puhua mustaa valkoiseksi. En ole vielä tavannut lääkäriäni mutta pyysin hänen kaivaa esiin lääkehistoriani ja sen hän teki. Josta kyllä valitettavasti yhteenvedon joudun tekemään itse, ihan vain ajan säästämisen vuoksi tulevaisuudessa. Neurologin jo tapasin ja hän rupesi sitten voivottelemaan miksi olen jättänyt pois epilepsialääkkeet ja että uskonko minä ihan oikeasti, että lääkkeeni aiheuttivat kohtaukseni. Ja minä sanoin, että minä en usko, minä tiedän. Ja neurologini oli sitten ensimmäinen joka rupesi kartoittamaan koko minun sairaushistoriaa kokonaisena. Ja tämä tapahtuu täällä, Suomessa, ei missään kehitysmaassa. Voi kristus, ne ei todellakaan usko minua, tai eivät halua uskoa. Tapaan hoitavan lääkärini kesäkuun alussa ja jännää tästä tulee. Voi olla, että minun pitää tässä asiassa turvautua tarjoamaasi apuun, koska kovasti siltä näyttää, että tätä asiaa ei haluta eteenpäin viedä. Asenne on tämä tuttu hys-hys. Mutta mitään liioittelematta elin vuoden omassa kodissani yksin peläten suunnattomasti kaatumista, koska jäljet poissaolokohtauksien jäljiltä olivat järkyttävät. Suihkussakin istuin lattialla tai ryömin, kun kerran olin mennyt siellä nurin enkä tiedä miten pitkään olin tajuttomana. Tämä kaikki oli lääkärien tiedossa ja sen annettiin jatkua. Tämän asian läpikäyminen terapeuttini kanssa on vaivalloista. Hän ei voi olla aivan puolueeton siinä asiassa, koska työskentelee lääkärini kanssa saman katon alla joka päivä.
Potilasasiamies sitten olisi seuraava taho lääkärini jälkeen. Pidän korrektina nyt ensisijaisesti keskustella hänen kanssa asiasta. Mutten voi antaa vaipua kaikkea tapahtunutta unholaan. Siihen, että lääkärit tunnustavat mokansa ei kovinkaan moni usko. Valvovien tahojen on kuitenkin tämä tieto saatava koska tämän lääkkeen haitat suhteessa tavoiteltuun hyötyyn ovat aivan kohtuuttomat.

Psykiatrinen hoitotodellisuus on juurikin kuvaamasi kaltainen. Suomessa on vain kourallinen lääkäreitä, jotka osaavat myöntää tiedon puutteen psyykelääkkeiden vaikutusmekanismeista, katastrofaalisista haittavaikutuksista ja mahdollisista pitkäaikaisvaikutuksista. Jotkut osaavat jopa esittää, että psyykelääkkeet estävät joissain tapauksissa paranemisen. Totuus lääkkeistä tulee valtavirtaan vähitellen vuosien kuluessa. Lääketiede hoitaa potilaita tässä ja nyt -periaatteella katsomatta potilasta kokonaisuutena ja ajattelematta, minkälaisia seuraamuksia määrätyllä hoidolla voi pitkällä tähtäimellä olla. Seuraavat sukupolvet tulevat kohtaamaan psyykenlääkkeiden mielettömyyden ja useat kaltaisesi tilanteet.

On varmasti ensiarvoisen tärkeää, että asia tulee hoidetuksi juuri siellä, missä vahinko on tapahtunutkin. On hyvä keskustella asiasta hoitavien henkilöiden kanssa, jotta he joutuvat itse pohtimaan, mitä tällaisessa tilanteessa tulee tehdä. Hyödyllistä voisi aluksi olla myös muistutuksen tekeminen hoitavan tahon vastaavalle ylilääkärille ja katsoa, miten asiaan suhtaudutaan. Tämän jälkeen tosiaan tulevat nuo muut mainitsemani paikat.

Jotta saisit etäisyyttä tapahtuneeseen, voisi olla harkitsemisen arvoista ottaa yhteyttä yksityiseen, kokeneeseen terapeuttiin. Voin tiedustella näitäkin sinulle, jos olet kiinnostunut.

Älä luovuta asian eteenpäin viemistä, maailmalla on lukuisia muita kohtaloihmisiä, jotka janoavat sitä, että joku ajaa heidän asiaansa. Näistä asioista täytyy älähtää, että asiat muuttuvat. Olet merkittävässä roolissa ja kokemuksesi on kaikessa traagisuudessaan arvokas. Olet voittajajoukkueessa ja tulet paranemaan. Siitä saamme olla todella kiitollisia. Elämällä on sinulle vielä paljon hyvää annettavaa.

Olet oikeassa, kokemuksesi on järisyttävä, eikä sellainen, jolla ei ole kosketusta psykiatriseen hoitotodellisuuteen voi tapahtunutta käsittää. "Kyse on alkuperäisestä ongelmastasi", "sairautesi on pahentunut", "lopetit lääkkeet liian aikaisin", "kyllä lääkäreihin voi luottaa, "miten muka voit itse tietää paremmin", "yrität päästä helpolla syyttämällä lääkkietä", "lääkkeet ovat hyvin tutkittuja", näihin kaikkiin törmää väistämättä vastaan. Mutta mitä syvemmälle hoitojärkestelmässä ajautuu, sitä vahvempana kumpuaa oma käsitys tilanteesta. Jokin sisällä sanoo, että tämä ei ole totta. Ja tämä vahvistuu, kun perehtyy vertaiskokemuksiin ja selviytymistarinoihin.

Psykiatrisessa hoidossa mennään niin syvälle ihmisen perustuksiin ja käsityksiin omasta itsestä, toisesta ihmisestä ja maailmasta. Pahimmassa tapauksessa aivopestään ihminen uskomaan olevansa sairas, potilaan omia käsityksiä ei kuunnella tai ne osataan hienovaraisesti johdatella häiriintyneiksi ajatusmalleiksi. Hoitokertomuksissa asiat on esitetty tiivistetysti lääkärin omien käsitysten pohjalta ja ne voivat vaikuttaa ulkopuoliselle lukijalle varsin vakuuttavilta. Pidän käytäntöjä vakavana henkisenä väkivaltana, joka rikkoo ihmisen syvimmät uskomukset ja perustukset. Luottamus lääkäreihin on mennyttä ja omakuva tulee rakentaa uudestaan. Kehen voin enää luottaa? Kuka minua uskoo? Kuka on puolellani? Mistä saan oikeutta tilanteeseen?!?!

Vakavia tilanteita. Kaikesta tapahtuneesta on kuitenkin mahdollisuus selvitä. Tie ei todellakaan ole helppo, mutta siitä voi selvitä voittajana ja rakentua täysin uudeksi ihmiseksi. Tiesi ei ole myös siinäkään mielessä helppo, että moni ei osaa tai jaksa puolustaa itseään, eikä polkua potilaiden kokemusten kuuntelemiselle ole psykiatriassa vielä muodostettu. Olet ensimmäisten joukossa ja tulet kohtaamaan paljon vastustusta. Samalla ymmärrät kuitenkin entistä vahvemmin, miten suurta vääryyttä olet kokenut ja kuinka terve loppujen lopuksi olet. Hoitoympyräsi sulkeutuu. Voit jättää menneet taaksesi ja keskittyä elämään omaa, tärkeää elämääsi läheistesi kanssa. Olet menettänyt paljon, mutta tulet saavuttamaan sitäkin enemmän. Kaikki se, mikä on aiemmin ollut itsestäänselvää, nousee arvoonsa ja huomaat olevasi monella tavalla rikas. Elämäsi kääntyy vielä hyväksi, olet nyt sen tien alussa.

Ajatuksia aiheesta.
On terveitä ja sairaita ihmisiä. Näin me luokittelemme. Raja kulkee siinä, että on diagnoosi. Ihminen huomaa ongelman, hakee apua, tapaa lääkärin, saa diagnoosin ja hoito aloitetaan. Hän on siis sairas. Entä sitten ihminen, jolla on ongelma mutta ei tunnista sitä itse, tai ei hae apua? Hän on virallisesti terve. Terveempää on hakea apua kun olla sairas ja kieltää se, jatkamalla ”terveitten” kirjoissa. Paradoksi.

Kun ihminen hakeutuu psykiatriseen hoitoon, koneisto imaisee hänet sisäänsä. Se pilkkoo sen ihmisen elämän ja persoonan palasiksi ja pahimmassa tapauksessa persoonallisuudesta tulee sairaus josta koko hänen elämänsä kertoo. Olen itse saanut kaksisuuntaisen diagnoosin ja ihmettelen tätä jatkuvasti. Miksi? En ole koskaan ollut maaninen, en kärsi suuruudenhulluudesta, uskon että käsitykseni asioista ovat hyvinkin realistisia. Mutta ihmisen omilla uskomuksilla ei siinä vaiheessa ole enää painoarvoa, kun hän on psykiatrisen hoitokoneiston osasena pyörimässä hurjassa diagnoosien, terapioiden, lääkityksen ja osastonjaksojen pyörässä. Ihminen menettää itseluottamuksensa, koko hänen elämänsä alkaa näkyä vaan diagnoosien näkökulmasta, johdatteleva kysely saa hänet näkemään asiat ihan eri valossa kun aikaisemmin. Ja ihminen todella uskoo, että MINÄ OLEN SAIRAS.
Psykiatrisessakin hoidossa mennään matalamman aidan yli tai joskus jopa ali. Miten psykiatri tai psykologi ylipäätään pystyy määrittämään, miten kunkin tulisi ajatella, suhtautua tai reagoida? Eli kuten moneen otteeseen todettu, diagnosoitu oire tai sairaus heijastaa voimakkaasti sitä, minkälainen on hoitajan tai lääkärin käsitys kyseisestä asiasta tai yleisestikin minkälaista maailmankatsomusta hoitava osapuoli kantaa. Vaatii suurta ammattitaitoa, että voi kohdata ihmiset erilaisina persoonina, havaita niissä joitakin ongelmia tai oireita ja luotsata heitä kohti minäkuvan vahvistumista tai väärien ajatusmallien hylkäämistä.
Psykiatrisessa hoidossa on selvästi piirteenä se, ettei diagnoosi pysy yksittäisenä. Niitä tulee aina ja koko ajan lisää. Minun masennus jakaantui bipolaariseksi, josta löytyi ahdistus, josta syntyi paniikkihäiriö ja pahimmilla ylilääkittynä minulla oli psykoottinen masennus ja dissosiatiivinen oire epilepsia. Eihän tässä sotkussa kukaan enää pysy kärryillä! Eikä tässä ole mitään järkeä! Tämä epilepsia syötettiin minulle väkisin! Kun kyseenalaistin sen, minulle ruvettiin latelemaan, että sinulla on ongelmia diagnoosin hyväksymisen kanssa, kyllähän me ymmärretään, onhan se vaikea sairaus. Minä vetosin siihen, ettei epilepsia diagnoosi selitä minun muita rajuja oireita, johon minulle sanottiin, että nyt on kysymys aivan eri sairauksista ja muita oireita ei voi liittää siihen ja sitten sitä seurasi pitkä luento siitä, että epilepsia on paljon laajempi ilmiö kuin mitä klassisesti ajatellaan ja näin olleen minun kaikki kummalliset oireet selittyisivät epilepsialla. Siis että mitä? Tiedättekö te nyt itsekään, mitä olette sanomassa? Uskon, että ihminen erittäin usein tietää tai vaistoaa asioiden oikean olemuksen. Ja siitä huolimatta, että tein siinäkin valtavan työn, että selvitin epilepsian olemuksen ja luin kaiken mikä eteeni osui, minä en koskaan vakuuttunut siitä, että epilepsiani todella on sisäsyntyinen. Kohtauksiani ei koskaan kukaan ole nähnyt. Johtopäätökset vedettiin muistamattomuudesta ja näkyvistä jäljistä. Eikä ne koskaan esiintyneet ilman tätä valtavaa lääkepöllyä ja sekavuutta. Ja miksi kinastellaan siitä, mikä lukee lääkepakkauksessakin! Seroquel Prolong voi aiheuttaa kouristuskohtauksia. Ei riitä neurologeille eikä psykiatreille. Erehdyin mainitsemaan, että äidilläni oli muutama epileptinen kohtaus elämänsä aikana ja minun diagnoosini alleviivautui samalla hetkellä. Olen huomannut myös, sen, että vanhempieni sairauksista tai ongelmista puhuessani, olen tehnyt itselleni enemmän haittaa kuin hyvää, koska näin olleen minulla on nyt kaikki mahdollinen biologinen painolasti virallistettuna. Jos kerran on taipumus, niin se on yhtä kun sairaus. Tai esimerkiksi minun persoonani. Olen puhelias, sosiaalinen, liikun nopeasti, mutta samalla keskityn tuntikausiksi lukemaan, pohdiskelen asioita yksikseni päässäni, makoilen sohvalla ja kuuntelen musiikkia, katselen ääneti pikiä aikoja auringonlaskua järvellä. Koen tunteet voimakkaana samalla istun alas pohtimaan niitä. Kaksisuuntainen? Minähän en kärsi siitä, enkä tietääkseni aiheuta muillekaan kärsimystä. Ihminen voi ristiriitaisenakin olla toimiva ja ehjä kokonaisuus ja koen, että minun eri puoleni tuovat elämääni syvyyttä ja tasapainoa. Se, että alkaa itseensä ja omiin piirteisiinsä suhtautumaan kuin sairauteen on tuhoavaa. Olen sitä mieltä, että psykiatrisessa hoidossa pitäisi suunta olla päinvastainen – ihmisen eri puolten väliin on rakennettava siltoja ja niistä kokonaisuuksia. Ja todelliset oireet ja ongelmat olisi ehdottomasti erotettava näennäisistä tai kuvitelluista.

itse olen juuri lopettamassa kaikki mt palvelut. (mielestäni paras ratkaisu).

huomasin että kun olen "tuen" piirissä, niin heti taas tuputtivat psykiatriaa.

ei voi käsittää. vahinkoa on jo tapahtunut, ja liian heikko taistelemaan että asiat hoitotahoihin muuttuisivat.
sitähän ne eivät halua itse tunnustaa. ja koen myös että olen menettänyt täysin luottamuksen.

viimeinen niitti asian varmistukseen teki sen, että tt kuvauksissa ei näkynyt mitään poikkeavaa.

Kiitos viesteistäsi, Aamunkoitto. Ne pysäyttivät. Olen jo pitkään suunnitellut jutun tekemistä neurolepteistä. Tässä vaiheessa kerään vasta taustatietoa ja kokemuksia aiheesta. Ota yhteyttä (voit ottaa ihan anonyyminäkin): riikka.kaihovaara(at)yle(dot).fi

Minä myös kyseenalaistan nämä neuroleptit lääkityksenä. Itse olen syönyt yli vuoden ketipinoria ahdistuneisuuteen ja unettomuuteen. Tosin todella pienellä annostuksella, 1 tabletti 25 mg iltaisin.
Hyvät unet on tuonut, vähän liiankin hyvät. Minulle on jo saavutus, että pääsen sängystä ylös puolilta päivin ja olo on siltikin tolkuttoman väsynyt koko päivän.
Sohva kutsuu ja saatan nukkua vielä parin tunnin päiväunet.
Hereilläolotunteja ei vuorokauteen paljon jää.

Olen laittanut uneliaisuuden masennuksen piikkiin, koska vuosien varrella olen ollut masentunut. Siitä aina kuitenkin noussut, kun työllistynyt tms..

Sitä vain ihmettelen nyt tällä hetkellä että mikä masennuksen aiheuttaa. Kun ei pitäisi olla mitään sen suurempia murheita.

Tätä iltaketipinoria alan epäillä. Lamaannuttaako aivoja niin paljon, että nukkuminen on ainoa mikä kiinnostaa. Halu tehdä asioita ja toimia kuitenkin on, mutta se valtava väsymys ottaa vain vallan.

Nyt yritän jättää koko lääkkeen pois. Neljättä päivää ollut ilman. Katsotaan kuinka käy. Mitenköhän kauan kestää, että lääke on poistunut elimistöstä kokonaan yli vuoden säännöllisen käytön jälkeen?

Uskomatonta.. aivan kuin olisin lukenut omaa psykiatrista matkaani. Ihan kylmät väreet kulkivat kehoni läpi.

Ikävä kyllä, psykiatrinen hoito ei ole hoitoa. Se on julmuutta mitä suuremmissa määrin. Hoitohan perustuu lääkkeisiin, keskushermostoon vaikuttaviin lääkkeisiin. Se, että mieltä "hoidetaan" lääkkeillä on aivan terveen järjen vastaista. Toki psykiatrian puolelta kansalaisille uskotellaan vielä vuonna 2014 välittäjäaineteorioita ja näiden pohjalta syntyisi osaltaan mielensairaudet.

Itse aloitin tuskaisan taipaleeni psykiatrian saralla vuonna 2011, kun työpaikkakiusaamisen vuoksi lähdin hakemaan apua tuskaiseen olooni. Alkuun tietty trendnikkäät masennuslääkkeet (Cipralex 40mg, Remoron 60mg ja Lyrica 150mgx4) hoitona. Tätä lääkekomboa ehdin syödä noin 8kk:n ajan, kun lopetin sen (kallis, hyödytyön ja lihoin 30kg) Lopetin siis kerrasta poikki systeemillä, josta seurasi eräänlainen lääkepsykoosi.. taisin hortoilla muutamia viikkoja hermorauniona ja heikkopäisenä, kun hain kerran jälleen apua outoon olooni.

Osastoleikkahan siitä tuli. Osastolla 1kk ajan, jossa jo ensimmäisen viikon seurannan jälkeen masennusdg vaihtui bipo II, johon aloitettiin lennosta Seroquel Prolong 400mg. Jo kahden viikon jälkeen Sero annokseni nousi 1,2g. Olin päivä päivältä sekaisempi, harhaisempi, ahdistuneempi, kuoleman kaipuu kasvoi päivä päivältä. Muistini katosi, ajatukseni todellakin muuttuivat aivan oudoiksi ja pääni sisällä tunsin päivän aikana kiertäväni maapallon ympäri ainakin 7 kertaa. Kun psykiatrille outoa oloani selvittelin hän ilmoitti mielensairauteni pahentuneen ja tähän olisi aloitettava rinnalle toinen neurolepti. Uusi lääke oli Rispredal 5mg ja tarvittavana Ketipinor 200mg.

Ilmekkään ei psykiatrin kasvoilla värähtänyt kun tiedustelin häneltä voivatko kummalliset oloni, kuoleman kaipuu ja sairaat ajatukset johtua lääkkeistä. Aina kieltävä vastaus, minullahan oli määrätty psykiatrisen puolen parhain lääkekombo.

Oikeasti minä vain nukuin 20 tuntia vrk kukausien ajan, tunsin jokainen päivä miten ajaudun todellisuudesta kauemmas ja kauemmas. Neljän tunnin hereillä oloaikana jaksoin vain tuijotella kattoon/seiniin. Päässä kuitenkin valtava rauhattomuus vaikkei siellä enää liikkunut ajatuksen ajatusta. Kotimme seinät täyttyivät muistilapuista. Kauheinta oli se painon tunne päässä, kuin paksu musta viitta olisi pääni päällä. En saanut edes sukkaa nostettua lattialta ellen miettinyt etukäteen "nosta sukka".Kaikki spontaani tekeminen (kuten kävely, suihkussa käynti, kotityöt) muuttuivat ylitsepääsemättömän tuskaisiksi toimiksi.

Pian minulle ehdotettiin lääkkeitä lisää, korjaamaan outoa ajatusmaailmaani. Nyt oli vuorossa Deprakine Depot 1500mg/vrk. Lyötiin vain maniajarrua toisensa päälle. Minulle jolla ei koskaan ole ollut mitään mielenongelmia. Olen ollut lapsesta saakka ahkera, tunnollinen, reipas ja eteenpäin pyrkivä. Olen opiskellut kiitetävin arvosanoin lasten ollessa pieniä, tehnyt paljon työtä elättääkseni perheeni. Minulla ei ole pettämisiä, ei velkaa, ei ajatustenrientoa, ei keskenjääneitä päättömiä projekteja.

Minä lähdin hakemaan apua työpaikkakiusaamiseen, minulla oli tuon vuoksi oikea hätä. Maineeni mustamaalattiin pienellä paikkakunnalla hetkessä, menetin toimeentuloni, sillä painostuksen vuoksi sanoin itseni irti 10 vuoden työsuhteesta. Avun hakeminen sai oloni vain pahempaan kuntoon. Minut luokiteltiin parantumattomasti mielisairaaksi. Sain aivan kummallisia kotihoito-ohjeita mielensairauteeni. Kotona sain luvan siivota 8min päivässä, rakkaan pyöräilyharrastukseni psykiatri kehoitti lopettamaan, en olisi saanut enää meikata, musiikinkuuntelu kiellettiin jne

Olin tullut maailmaan jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Lääkkeitä jotka sammuttivat kaiken päästäni, lisäksi sain olla tekemättä mitään (minun kuulema olisi pitänyt vain olla) Elin maanpäällisessä helvetissä. Minulla ei ole edes sanoja kuvaamaan sitä aikaa tai sen aikaista oloa, mutta se oli jotain niin kauheaa että vieläkin voin pahoin kun muistelen tuota aikaa.

Minullahan tehtiin työkyvynarviointi lääkityksen ollessa huipussaan, tietenkin tuossa koomassa siitä ei imartelivia tuloksia irronnut. Psykiatri ehdotti minulle pysyvää eläkettä. Olin tässä vaiheessa ollut sairauslomalle 4kk ja minua oltiin työntämässä eläkkeelle.

Voi hyvä jumala…

Kiitos Ihmeellinen Mieli vastauksestasi. Tarina kaikkine yksityiskohtine on hyvin arvokas. Samalla kun se järkyttää minua, saan siitä myös lohtua tietäen, etten ole yksin. Olet vahva, olet selviytyjä ja se antaa minulle toivoa, että myös minä nousen vielä tästä jaloilleni.

Lääkärini halusi jo 2010 passittaa minut pysyvälle sairaseläkkeelle, mutta ajatus tuntui niin kohtuuttomalta ja lopulliselta, että taistelin sitä vastaan ja näin ollen aina vuosi kerralla ollaan edetty. Nyt kesällä pitäisi päättää, haetaanko jatkoa ja ajattelin olla itselleni armollinen ja antaa nyt vuodenpäivät aikaa sopeutua takaisin maailmaan ja elämään, ennen kun tartun siihen uudella voimalla kiinni, jos lääkärini nyt suostuu näkemään asioita samalta kannalta.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että sinun pitäisi antaa hoidostasi palautetta, kyseenalaistaa varsinkin lääkityksesi, joka suurella todennäköisyydellä syöksyi sinut järjiltäsi, tuhosi elämäsi joka mielessä. Koska, jos me emme sitä palautetta anna ja asia ei tietoon tule, niin yhä useammat ihmiset tulevat samalla tavoin kärsimään. Nyt on esimerkiksi mahdollisuus tehdä itse ilmoitus Fimealle ja itse ainakin tulen hakemaan lääkevahinko- tai hoitokorvausta vaikka vahinkojani ei koskaan pysty millään rahalla korvaamaan. Minulta meni koko elämä alta, kaikki.
Se, miten töissä käyvästä tai opiskelevasta, sosiaalisesta ja pärjäävästä yksilöstä tulee psykiatrisessa hoitokoneistossa diagnosoitu ylilääkitty kaikki ihmissuhteet ja työn menettänyt seinähullu vain sen takia, että hän hakee apua henkiseen kipuun, on liian iso asia anteeksi annettavaksi ja unohdettavaksi.

En ajatellut tästä tehdä mitään päiväkirjaa, mutta jotta asiaan tulisi enemmän ulottuvuutta, haluaisin mainita muutaman asian.

Olen ollut ilman mitään lääkkeitä nyt muutaman kuukauden ja olisi törkeä valhe, että nyt on kaikki kunnossa eikä mitään oireita ole. Minulla on vierotusoireita, jotka tunnistan sellaisiksi ihan selvästi. Sen jälkeen kun neurolepti ja SSRI jäivät pois, minulla on ollut muun muassa epämääräisen kipeä, jollakin tapaa flunsaa muistuttava olo, ei siis todellakaan yks yhteen, mutta sellainen oudon kipeä olo. Sen lisäksi motorista levottomuutta, välillä päänsärkyä, pahoinvointia, voimattomuutta. Unettomuus on taas astunut kuvioon, nukahtaminen on hankalaa ja herään herkästi.

Eniten kuitenkin mietin muistiani ja kognitiivista suoriutumistani. Hyvin hitaasti mutta varmasti maailma jotenkin ”laajenee” mielessäni. Pystyn jo paljon paremmin yhdistämään ja linkittämään ilmiöitä ja asioita päässäni, analysoimaan ja tekemään johtopäätöksiä, ihan niin kun silloin ennevanhaa ilman lääkkeitä. Huomaan miten pienen pieni oli käsityskykyni silloin, kun neuroleptit sotkivat ajatuksiani, jos niitä järkeviä ajatuksia silloin ylipäätään oli. En pysty muistamaan kuka olen ollut, tai mitä miettinyt viimeisten vuosien aikana. On se jotenkin niin järkyttävää, kun ei ole muistipohjaa omaan minuuteen.

Tiedän nämä nimenomaan vieroitusoireiksi eikä jotenkin mielialaan liittyviksi, koska mielialani on hyvä. Ei siis missään muodossa maaninen tai hypomaaninen, vaan ihan normaali vireystila eikä se vaihtele. Pelkäsin aluksi aivan hirveästi romahdusta, relapsia, mutten enää. En ole saanut lääkäriltäni mitään tukea tässä asiassa. Hän ei edes kysynyt, että onko vieroitusoireita. Olen tämän kaiken kanssa ainakin julkisen mielenterveydenhuollon puolesta aivan yksin.

Olen ollut myös potilasasiamieheen yhteydessä. Sain häneltä tukea ja hän lähetti minulle valituslomakkeita postissa. Tapaamme perjantaina paikallisella terveysasemalla. Haluan tuoda hänen tietoon mielenterveydenhuollon epäkohdat ja törkeydet. Tästä tulee vähäksi aikaa elämäni keskeisin asia ja suuri sota, jota en varmaankaan tule voittamaan, mutta älämölyä on nostettavaa, jotta meidän, potilaiden kärsimä vääryys saataisi enenevässä määrin julki. Tämä olevinaan toimiva ja järkevä systeemi on oikeastaan erittäin vinksallaan. Kun sitä rupeaa lähietäisyydeltä tarkastelemaan, niin vitutus on lievä ilmaisu kun yrittää kuvailla tunteita johtopäätöksien saavutettua tietoisuuden. Miksi olin kaikki nämä vuodet niin sokea ja typerä omassa luottamuksessa psykiatriseen hoitoon? Noh, neuroleptien aikana sitä ei olisi voinut edes odottaa, olin siis kirjaimellisesti kaikesta aivan pihalla.

Ensimmäinen asia, mihin pitäisi pyrkiä puuttumaan, on se, että lääkärit alkaisivat puhua psyykelääkkeiden tiedossa olevista haitoista ja tekisivät yhteistyötä potilaan kanssa. Potilaan on tiedettävä, ettei ne lääkkeet mitään vitamiinipillereitä tai kalsiumtabletteja ole. Hyöty/haitta suhteet on selvitettävä yhdessä. Ja toinen asia, lääkäreiden on opittava tunnistamaan sivu- ja haittavaikutukset. Kohdallani ei ikinä tunnistettu tai nostettu siis esiin, että masennukseni kroonistuminen saattaisi johtua lääkkeistä, että mielialojen vaihtelu oli samaa perua ja että epileptiset kohtaukseni ja sekavuuteni johtuivat neurolepteista. Minun vaan annettiin törkeästi jatkaa niitten syömistä ja ihmeteltiin mitä minulle tapahtuu. Lääkärini tässä kolme viikkoa sitten vaan heitti ilmaan, että olisiko ehkä pitänyt lopettaa se sun lääkitys?... Ihanko totta??? Hän douppasi minut eikä ota edes vastuuta asiasta.

Ihmiset, pyrkikää selvittämään asioita mahdollisimman laajasti, kyseenalaistamaan sokean luottamuksen sijaan ja tekemään yhteistyötä hoitavien lääkärien kanssa. Voin sanoa, etten usko, että kohdallani kukaan lääkäri koskaan olisi halunnut minulle tarkoituksellisesti pahaa, mutta voin sanoa, että en aitoon välittämiseenkään ole törmännyt. Kukaan ei kohdallani ikinä istunut alas miettimään miksi minulle tapahtuu näin. Ja koska se jo aikaresurssin (ja näköjään osaamisenkin) puutteessa on mahdottomuus, niin vastuu on käytännössä minulla. Auttamaan ainakin teoreettisesti pyrittiin, mutta katastrofi sitä seurasi.

Oikein hyvää kesää kaikille! Minulla on ensimmäinen kesää 8 vuoteen, jolloin minua ei masenna, itketä tai ahdista. En ole vielä elämässä kiinni, mutta olen todella iloinen tästä vähästä, joka minulle on kaikki kaikessa.

Täällä on toinen henkilö joka on joutunut kärsimään lääkityksen aiheuttamista oireista. Kyseessä vielä sama Seroquel Prolong.

Uniongelmien takia lähdin sekavana osastohoitoon. Sero tuplattiin samoin tein ja mitä tapahtuikaan -> tulin entistä sekavammaksi. Sain kummallisia kohtauksia, olin välillä sekaisin kuin pöllö. Ihmeellisen asiasta tekee että näihin kohtauksiin helpotuksen toi, mikä muukaan kuin ketiapiini. Eli tarvittavana söin Ketipinoria 25mg. Se selkeytti pään noin tunnin ajaksi, kunnes jälleen sekosin.

Läheiseni olivat hyvin huolissaan, vierailivat päivittäin luonani. Kunnes yhtenä päivänä eräs läheisistäni sai oivalluksen että tämä minun sekava tilanteeni taitaa johtua vain ja ainoastaan Seron nostosta. Puhuin tästä kahden eri lääkärin kanssa, ensimmäinen lääkäri kuunteli eikä lainkaan hylännyt ajatusta, hän pyysi puhumaan tästä erikoislääkärin kanssa. Mutta sitten kun puhuin erikoislääkärin kanssa, hän ohitti asian olan kohautuksella. "Eihän lääke näitä oireita tee, kyllähän se olet sinä josta ne johtuu". Joopa joo. Jälkikäteen voin sanoa 100% varmuudella että sekosin Seron tuplauksen takia. Silti, riittävän pitkään kun tuota samaa tupla-annosta söin, elimistö tottui siihen ja tänä päivänä olen jälleen "normaali".

Se miksi kirjoitan tänne, on se että haluan varoittaa muita ihmisiä jotka aloittavan ketiapiinin syönnin. Valmistaudu siihen että pääkoppa saattaa hajota totaalisesti!!! Nimenomaan muista, että sen aiheuttaa lääkitys eikä se johdu sinusta itsestäsi. Vinkkinä voisi antaa, jos Seroquel Prolong sekoittaa pääsi, kokeile auttaako Ketipinor pienellä annoksella. Jos pääsi selviää hetkellisesti, tiedät että oireet aiheuttaa Seroquel Prolong.

Itse olen jatkanut Seroquel Prolong lääkkeen käyttöä. Miksi? Siksi, että ilman tätä annosta en tällä hetkellä pärjää. Mieli on niin herkässä tilassa että tarvin lääkityksen antamaa tukea. Vaikkakin Sero blokkaa paljon asioita, tunteista seksuaalisuuteen ja uusien asioiden oppimiseen, on silti haitta-hyöty suhde minulla tällä hetkellä hyödyn puolella.

Heippa olipa mukava löytää tälläinen kirjoitus. Itse olen syönyt seroquel prolongia kohta kaksi vuotta. Se aloitettiin annostuksella 400 jonka sain kesällä pienennettyä 300 ja kuulemma annostusta ei voida enempää pienentää. Itse haluaisin eroon koko lääkkeestä. Kysynkin teiltä jotka olette itse lopettaneet vähentäneet lääkkeen käyttöä miten se käytännössä tapahtuu jos lääkäriltä ei saa reseptiä pienempää annostukseen? Ohjeissa lukee että tablettia ei saa puolittaa. Eli olen patti tilanteessa koska en saa reseptiä pienempään annostukseen....eli olen pakkolääkitykessä. Itselläni on tullut paljon sivuvaikutuksia. Levottomat jalat vaivaa harva se yö, sydän tykyttää, tunne että pää räjähtää, painajaiset, päässä kivistää, muisti pätkii, aamutokkuraisuus, lihan nykäisyt kasvoilla eteenkin silmässä, kuiva suu tässä jotakin mainitakseni. Ainoaksi vaihtoehdoksi on sanottu lääkkeen vaihto ja se tapahtuu osastolla. No en haluaisi mitään lääkettä tilalle vaan eroon tästäkin. Toivottavasti saitte jotain tolkkua kirjoituksestani.