Hei olen 25vuotias mies ja olen suhtessa filippiniläiseen 26 vuotiaan naisen kanssa.
Olen känyt tapaamassa häntä siellä ja lomaillut samalla :)
odotan häntä nyt suomeen,mahdollisesti syksyllä... ikävä on vain todella kova ja hänen on vaikea päästä internettiin koti paikallaan. joten juttelemme noin 2 kertaa viikossa :/
kuinka te muut kestätte? mie oon ainakin niin pinna kireellä ja allapäin kun keskestelu välit venyy..
Olen känyt tapaamassa häntä siellä ja lomaillut samalla :)
odotan häntä nyt suomeen,mahdollisesti syksyllä... ikävä on vain todella kova ja hänen on vaikea päästä internettiin koti paikallaan. joten juttelemme noin 2 kertaa viikossa :/
kuinka te muut kestätte? mie oon ainakin niin pinna kireellä ja allapäin kun keskestelu välit venyy..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse en kyllä hirveän hyvin kestänyt missään vaiheessa ikävää... Vietimme mieheni kanssa seurustelumme kaksi ensimmäistä vuotta kaukosuhteessa. Meillä oli kummallakin tuon verran opintoja jäljellä kotimaissamme. Puhuimme skypessä joka päivä ja näimme kaksi kertaa vuodessa. Toisen luota pois lentäminen oli kauheinta. Ne raukat, jotka tekevät lentokentillä tyytyväisyyskyselyjä onnistuivat aina valitsemaan minut haastateltavakseen ja päätyivät olkapäiksi/nenäliinan hakijoiksi. Joku ystäväni lohdutti, että ajan myötä ikävä helpottaa. Ei kyllä tasan helpottanut missään vaiheessa! Laskin kotimatkallani jo päivät seuraavaan tapaamiseemme pienin numeroin kalenteriini. Olin vihainen jokaiselle ihmiselle, joka valitteli olevansa kyllästynyt katselemaan kumppaninsa naamaa joka päivä. Olisin varmasti seonnut, ellei meillä olisi ollut alusta asti selkeä suunnitelma yhteisestä tulevaisuudesta ja tiesin myös valmistumiseni päivämäärän, jolloin muuttaisin hänen kotimaahansa (Keski-Euroopassa) asumaan. Nykyään olemme naimisissa ja 10 v. vuosipäivää vietimme pari kuukautta sitten.
Niimpä.taitaa olla että jaksaa kun ajatteleee ja unelmoi yhteisestä tulevaisuudesta lapsien kanssa :)
Mukava teidän tarina,ja kuinka hyvin kävikään kun olette jo olleet niin pitkään yhdessä !
Antoi uskoa että kaikki on saavutettavissa.
Niimpä.taitaa olla että jaksaa kun ajatteleee ja unelmoi yhteisestä tulevaisuudesta lapsien kanssa :)
Mukava teidän tarina,ja kuinka hyvin kävikään kun olette jo olleet niin pitkään yhdessä !
Antoi uskoa että kaikki on saavutettavissa.
Itse yritän parhaani mukaan miettiä paljon muita juttuja ja keksiä aina muuta tekemistä silloin kun emme pysty olemaan yhdessä! Valitettavasti en ole mikään kauhean sosiaalinen kylläkään, joten varsin yksinäistä on ajoittain :D mutta pakkohan se on kestää, on kuitenkin kaiken arvoista! poikaystäväni asuu siis länsi-euroopassa ,näemme 1-2 kuukauden välein ja olemme seurustelleet reilut 2,5v.
Nuo lentokenttäjäähyväiset ovat tosiaan kauhein asia mitä tiedän.... Tai oikeastaan vielä kauheempi on se päivä ennen lähtöä kun tajuaa, että kohta tiemme eroavat taas joksikin aikaa.. Ja voi sitä itkun määrää (toisaalta itkut aina kummasti helpottaa ja pääsee siinä samalla kertomaan kaikista tunteistaan :D ). Ei siis jäähyväisiin ikinä totu, mutta niihin on oppinut suhtautumaan paremmin ehkä. Luottamus kasvaa, suhde vahvistuu ja kun ennen itkin jo pari päivää ennen jäähyväisiä niin nyt onnistun nauttimaan yhteisistä hetkistä ihan siihen lähtöhetkeen asti mikä on mielestäni hyvä juttu :)
Juu unelmointi tulevaisuudesta ja uskominen omaan suhteeseen auttaa jonkin verran ikävään ja tosiaan se ajatusten saaminen muualle. Harrastukset, perhe, työ ja kaverit auttavat, pahinta on jäädä kotiin murehtimaan