Onko asuinpaikalla merkitystä onnellisuuteen?

Asuinpaikalla on iso merkitys onnellisuuteen. Tai onko kyse asuinpaikasta, mutta sosiaalinen verkko pitää olla. Jos pieni paikka niin sen verkoston rakentaminen todella työlästä jos ei jopa mahdotonta. On ihmisiä, jotka eivät kaipaa muita ihmisiä, mutta esimerkiksi itse en voisi asua paikassa, missä ei sosiaalista verkostoa. Nimenomaan sitä arjessa tavallisessa elämässä tapahtuvaa kanssa käymistä muiden ihmisten kanssa.

Tiedän pariskunnan, jotka muuttivat kauas pohjoiseen, missä oli molemmille sopivasti työpaikat. Nämä ihmiset ovat sosiaalisia ja vilkkaita. heitä kiehtoi ajatus pohjoisen luonnosta, erämaasta ja tunnelmasta. Realismi iski kovaa.

Naiselle kaamos alkoi tuntua ajan mittaa raskaammalta ja raskaammalta. Kylä alkoi ahdistaa ja hän kuvaili tilannetta, että kun ei ole yhtään mitään. Lopulta hän oikeasti masentui. Lopulta molemmat irtisanoutuivat suuresti pahoitellen, sillä heidän työpanostaan tarvittiin kylässä. Nainen ei vaan yksinkertaisesti pystynyt elämään siellä. Nyt he asuvat kaupungissa ja taas elämä rullaa.

Usein syytetään kylää tai kaupunkia sisäpiiriydestä tai siitä, että kun niin vaikeaa päästä piireihin. Minusta se ei niin. Joissakin paikoissa ei yksinkertaisesti ole aktiivista sosiaalista toimintaa, ihmiset tykkäävät puuhastella omissa oloissaan.

Oliko elämäsi ennen paikkakunnalle tuloa erlaista? oliko silloin tapahtumaa ja elämää? Äkkiseltään tuntuu, että sinun ja miehesi kannattaisi muuttaa. Kerro miehellesi asia suoraan ja rehellisesti. Kerro miten pahalta sinusta tuntuu. Jos ja kun ei tunnu ymmärtävän tai välittävän tunteistasi, niin punnitse suhdettasi: koituuko enemmän kielteisiä vai myönteisiä asioita.

Vaikeita asioitahan nämä on, mutta jos se perusarki tuntuu raskaalta niin pakko on muuttaa asioita. .

Jos on kaupunkilainen, niin aika vaikea on tottua maaseudun rytmiin pienellä paikkakunnalla. Saattaa olla että sama toisinpäin?

Ap vastaa. Kiitos Kohti elämää ja Kokemusta on. Olin liikuttuneisuuteen asti otettu siitä, miten Kohti elämää pohdit aihetta, myötätuntoisesti. Nimimerkkisi kiteyttää koko aiheeni ytimen.

Totta kai keskustelua olen yrittänyt. Muutama vuosi meni siinä, että mies antoi minun uskoa, että olemme aikeissa muuttaa tälle yhteyksien varrella olevalle vilkkaammalle (minulle tutulle) paikkakunnalle. Kunnes sopiva asunto löytyisi... Niin uskomattomalta kuin tämä varmasti kuulostaa, hän johti minua harhaan lupauksillaan. Isojen yhteenottojen ja omien hiljaisuudessa tekemieni johtopäätösten jälkeen en ole enää maininnut asiasta.

Hän on, kuin koko muutosta ei koskaan olisi puhunut mitään. Enkä enää puhukaan, koska hän aloittaisi taas petoksensa (johon en enää usko). Kokemus opetti, että turha ottaa asiaa esille luulossa, että asian voi ratkaista keskustelemalla. Toinen turvautuu valheeseen. Lyhyesti, ei ole kovin terve suhde... Niin kauan mennään rauhallisissa merkeissä, kun elämä sujuu toisen ehdoilla. Elämästä tulee h..l..v..ttiä, kun ottaa esille tilanteen (oma hyvinvointi, terveyden heikkeneminen jne). Tämä on siis koettu, moneen kertaan. Elämästä tulee vain h...eikä mikään muutu.

Eli tässä vaiheessa kysymys on jo että lähden itse toiselle paikkakunnalle. Pitää vain löytää vahvuutta irtiottoon, koska useamman vuoden kuvio tässä miehen valheessa ja eristäytyneisyydessä on musertanut terveyttä ja jopa uskoa omiin tuntemuksiin. Tietysti isoin ongelma on yhteisestä asunnosta lähteminen lemmikillekin sopivaan vuokra-asuntoon, ero, ositus ja muutto....

Tämän vaikean prosessin aloitin siitä, että haen uskoa siihen, että tulen tyytyväisemmäksi asuinpaikkaa vaihtamalla. Vai onko isoin ongelma tämä parisuhde, joka vaikuttaa viihtyvyyteeni? Toisaalta, jos jotakuinkin toimiva parisuhde, niin toisen toive saada asua kotiseudullaan ( vulkkaampi, yhteydet jne) pitäisi olla järjestettävissä.

Tämä seutu on ympäristöltään viihtyisää ja 'parempaa' kuin minne haluaisin muuttaa. Täällä taas on se tietynlainen alueellinen haasteellisuus, mitä sosiaaliseen kanssakäymiseen tulee. Ei ole mitään.

Varmasti tämä vuorovaikutuksen puuttuminen jo parisuhteessanikin on jo niin sairastuttavaa, että kaipaan ikään kuin todisteita, etten juokse harhan perässä. Olen nimittäin nuoruudessani ollut todella vilkas ja muuttanut melko paljon. Syynä on ollut luontainen uteliaisuus, liikkuvaisuuteni ja uusien kokemusten jano. Ei ole liioiteltua sanoa, että olen ollut juureton. Siksi syynaan yksinmaan tätä paikkakunta-asiaa hyvin kriittisesti. Itseäni ja tuntemuksiani jo epäillen. Vaikka tiedän, että viihdyn ja tunnen oloni kotoisammaksi siellä kotiseudullani ja tiedän että elämäni vilkastuisi heti, kaikin tavoin.

En vain kykene kuvittelemaan tulevaisuutta täällä (ilman liittoani tietysti, liitto on huono). Minulla ei ole mitään kytköksiä tänne. Hieno luonto, mutta ei se riitä. Sitten jos olettaisin, että liitto olisi hyvä, kumppani 'normaali', niin kyllä minä hänen kanssaan haluaisin yhteisen elämän sinne toiselle seudulle rakentaa.

Se olikin muutaman vuoden yrityksenä, mutta osoittautui valheeksi puoleltansa, tyhjiä lupauksia. Siksi veivaan peruskysymystä asuinseudusta, koska mietin lähdenkö tästä yksin (hankalampaan tilanteeseen; ero, asumisjärjestelyt / lemmikki, talous jne...). Vai onko tavoite ero, mutta tänne jääminen tähän hyvään asuntoon? Avautuuko elämä tällä seudulla, kun pääsen suhteesta, jossa vuorovaikutista ei ole, paitsi valehtelua, tai mitä lie onkin?

Edellisessä elämässäni ennen liittoa (ja asumista täällä) liikuin paljon lähiympäristössäni. Nyt elämä on yhtä huonolla mallilla kuin Kohti elämää -esimerkin naisella Pohjois-Suomessa. Poiketen siinä, että mieheni sivuuttaa tarpeeni ja siinä, että masentumisen sijaan terveyteni ja yleiskuntoni ovat romahtaneet. Mieheni on kasvanut 'sivukylällä' eikä ole koskaan kaivannut sosiaalisia suhteita.

Pahoittelen ryöpytystäni. Olen todellakin hyvin valmis irtiottoon. Käytännön tasolla vain hankalaa, ja siksi irtiotto on oltava perusteltua. Olisin hyvin kiitollinen, jos ystäväklisesti kirjoittaisitte, mitä ajatuksia pohdintani asuinpaikasta herättää. En loukkaannu suoruudesta. Kiitos.