Moni yksin liikkuva ihminen kertoo olevansa tyytyväinen elämäänsä. Nauttivansa yksin tekemisestä ja erilaisista harrastuksista ilman puolisoa tai ystäviä. Korkeintaan lemmikki on seurana. He kertovat, että oikeastaan parempi vain, että on yksin. Muut eivät häiritse.
Pitääkö tämä todella paikkansa? Oletteko ollut täysin yksin ilman yhteyttä mihinkään? Eroaako se nykyajan vallitsevasta yksinäisyydestä ihmisen ja median keskellä? Jotenkin vain tuntuu, että yksin oleminen ei ole hyväksi. Ystävien kanssa tulee tehtyä asioita, joita ei yksin tee. Jaettu ilo on paras ilo?
Pitääkö tämä todella paikkansa? Oletteko ollut täysin yksin ilman yhteyttä mihinkään? Eroaako se nykyajan vallitsevasta yksinäisyydestä ihmisen ja median keskellä? Jotenkin vain tuntuu, että yksin oleminen ei ole hyväksi. Ystävien kanssa tulee tehtyä asioita, joita ei yksin tee. Jaettu ilo on paras ilo?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Ei voi
Yksinäinen ihminen on aina onneton vaikka yrittäisi muuta väittää.
yksin ≠ yksinäinen
Yksinäinen ihminen on varmaankin onneton, mutta yksin oleva välttämättä ei. Yksin ja yksinäinen eivät ole sama asia.
Pääasiassa olen ihan tyytyväinen yksinelämiseen mutta silloin tällöin kyllä pyrkii hajottamaan... yleensä näin keväisin ja kesäisin...
Osaatteko nähde syitä yksinäisyydellenne? Kiintymyssuhde äitiin epäonnistunut jo vauvaiässä? Tulkitsette muut ihmiset väärin ja reagoitte siten väärin, jolloin muut luulevat ettet halua olla tekemisissä. Itse ette saa tarkalleen kiinni mikä menee pieleen, eikä näin käytöksen korjaaminenkaan onnistu.
No kyllä minä onnellisempi olin, kun oli parisuhde ja rakkautta elämässä, mutta minkäs sille mahtaa ettei sellaista kestä ikuisuutta. Kyllä sinkkunakin yksin voi olla ihan hyvä olla, vaikka ei taivas maan päällä olisikaan.
Moni nainen ei varsinaisesti ole yksin, koska ne ovat koiransa kanssa. Näillä naisilla on usein maksamakkaraa sinkkukorissaan.
Yksin oleva sinkku voi olla onnellinen. Jos ei ole yksinäinen. Jos on paljon hyviä ystäviä joita tapaa usein, ja ehkä myös lemmikkejä. Ja on hyviä työkavereita.
Yksin oleva yksinäinen ihminen ei voi olla onnellinen. Sellainen ihminen, jolla ei ole montaa ystävää tai ei tapaa heitä usein, eikä tapaa töissäkään muita ihmisiä, ei melko varmasti voi olla oikeasti onnellinen.
Tuon olen tajunnut kun itse olen molempia elämiä aikani elänyt.
Jokaisella on se oma rajansa. Tietty määrä sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten (tai eläinten) kanssa mitä tarvitsee. Jos se määrä ei täyty, tuntee ihminen olonsa yksinäiseksi ja yrittää hakeutua muiden seuraan tai epätoivoisesti hakee sitä elämänkumppania. Silloin ei voi oikein olla tyytyväinen elämäänsä ja onnellinen, kun ajatukset pyörivät vain kokoajan tuon asian ympärillä. Ei voi vain päättää sulkea niitä ajatuksia pois, sillä ne tulevat sieltä tunteista ja vaistoista, joita ei voi itse hallita. Ihminen on laumaeläin, ja ne vaistot ohjaavat hakeutumaan muiden seuraan jos jää pitkäksi aikaa yksin.
Itse en tuota asiaa ollut aiemmin täysin ymmärtänyt, ennen kuin oikeasti jouduin sen kokemaan. Luulen että moni muukaan, etenkään nuorempi henkilö, tällä palstalla ei ole asiaa vielä oikeasti käsittänyt. Kun ympäriltä löytyy se ystäväpiiri jonka kanssa tehdä jatkuvasti asioita, ja se päivittäinen työyhteisö. Sitä tunnetta ei vain voi käsittää ennen kuin sen itse kokee. Vähän sama kuin yrittäisi selittää sokealle millaista on nähdä.
Viimeistään sitten vanhuuden vuosina, eläkkeellä pois työelämästä, yksin kotona, fyysisesti kykenemättömänä juoksemaan sosiaalisesti riennoissa, ymmärtävät sen yksinäisyyden mistä puhun. Itsekin ymmärsin sen vanhusten yksinäisyyden ongelman vasta nyt kun olen samankaltaista kokenut.
Itse yritän nyt epätoivoisesti ratkaista tuota ongelmaa. Jos en elämänkumppania löydä, niin ehkä sitten uusia sosiaalisia harrastuksia lisäämällä. Tai ehkä joudun jopa työtäni vaihtamaan. Tai ehkä vain katson pystyykö pelkkä maksullisissa naisissa jatkuva käyminen täyttämään sitä sosiaalista tyhjiötä. Tai ehkä hankin lemmikin. Tiedän että jotain on pakko asialle tehdä, koska sen yksinäisyyden vaikutus elämään on liian suuri. Työmotivaatio ja -tehokin on hukassa, kun ajatukset harhailevat vain siihen seuran löytämiseen vaikka kuinka yrittäisi järkeillä toisin. Kyllä tästä yksinäisyyden suosta vielä ylös noustaan, mutta helppoa ei ole.
Jeps. Ne jotka sanovat olevansa onnellisia yksin, eivät ole oikeasti yksin. Minä jäin 30-vuotiaana lähes täysin yksinäiseksi ja nyt olen 3 vuotta sillä tiellä ollut. Näen kavereita ehkä 4 kertaa vuodessa. Töitäkään ei ole ollut tänä aikana. Ainoa vuorovaikutuskeino minulla on Internetin foorumeilla kirjoittelu. Aika lohduttoman tuntuista tämä elämä ja jatkuu todennäköisesti 50 vuotta tästä eteen päin samassa kurjuudessa. Suomessa on niin mahdoton saada kavereita, jos ei käytä alkoholia ja ole perheellinen.
Olen miettinyt että voiko tuo pitää paikkansa, että on mahdoton saada kavereita.Meillä on internet,facebook,kaikenmaailman treffipalstat ja enemmän sosiaalista mahdollisuutta tavoittaa toisia ihmisiä kuin ennen,,ja silti ihmiset kokevat olevansa yksinäisiä - miksi?
Entä ennen.Syrjäseuduilla ihmiset ovat eläneet ja hajaseutualueilla pienissä taajamissa kautta aikojen, kun matkat on olleet pitkiä,silti tuntuu että eivät ihmiset kärsineet niin paljon yksinäisyydestä kuin nykyään.
Minusta normaali ihminen ei koe yksiäisyyttä ja saa kyllä ystäviä ja kavereita ja kumppaninkin,jos ei sitä itsessä oleva jokin haitta estä.
Kyllä raittiutta arvostetaan tänä päivänä enemmän kuin päihteiden käyttöä.Suunta on selvästi raittiuteen päin ja itsensä hoitamiseen ja kuntoiluun päin.Sanoisin jopa liikaakin,..ehkä se on se syy, että kaikista on tullut niin itsekeskeisiä himoliikkujia ja kroppansa ja itsensä ympärillä pyörijöitä, että ei arvosteta enää henkistä yhteenkuuluvuutta ja henkisiä arvoja, kun pitää koko ajan näyttää vaan hyvältä.
Luuletko että facebook on tie uusiin ystäviin? Montako uutta ystävää olet facebookista tai internetistä löytänyt? Siis sellaista jota et olisi jo ennestään tuntenut jostain reaalimaailmasta.
Ja kumppanin löytäminen.. Eiköhän se tullut jo selvästi että tälläkin palstalla meitä ätmejä löytyy vaikka muille jakaa (ja niitä "palstakurppiakin"). Jos sen kumppanin löytäminen olisi niin helppoa, niin eiköhän kaikki yksinäisyyttä tuntevat olisi sen jo tehneet. Tietysti kyse on siitä että onko valmis kompromisseihin, esim. olemaan isä- tai äitipuoli jonkun toisen lapsille, jotta pääsee eroon yksinäisyydestä. Vielä jos samalla tietää ettei se toinen henkilö kiinnosta edes seksuaalisesti. (Tätähän ne naisetkin täällä palstalla selittää että mieluumin on yksin kuin sellaisen kanssa jota ei oikeasti tee mieli.)
Totta kyllä on, että jos ihminen oikeasti kokee yksinäisyyden suureksi ongelmaksi, niin jos on edes niitä muutamia ystäviä tai perhettä, niin ainahan voi ottaa aktiivisemman roolin ja ehdottella ahkerasti tapaamisia, yms. Jos ei ole siihen valmis, niin sitten se yksinäisyys ei ilmeisesti ole niin suurta että olisi valmis sitä tosissaan estämään.
Osittain siis se yksinäisyys on omaa valintaa. Koska aina voi tehdä jotain sellaista, jossa joutuu tekemisiin muiden ihmisten kanssa. Ja aina voi hankkia sen lemmikin, joka auttaa edes hieman.
Sosiaalinen medai on lisännyt yksinäisyyttä. Koneella naputtelu ei vastaa mitenkään aitoa vuorovaikutusta ihmisten kanssa, ellei sitä sitten käytetä tapaamisten järjestämiseen. Pelkkä vuorovaikutus sähköisesti ei vastaa ihmisen kanssa jutustelua ja puuhastelua. Ennen oltiin tekemisissä pakosti muiden kanssa, ei maaseudulla yksin oikein pärjännyt.
Katos ennen ei ollut Internettiä. Ihmiset puhuivat kaduilla ja kaupoissa toisilleen. Kotona joko katseli seinää tai vaikka piirteli. Muistan kun jotain suurta tapahtui(vaikka tulipalo) sinne meni kaikki tyypit ja juteltiin siinä tuntemattomienkin kanssa. Ja mentiin vaikka pelaamaan jalkapalloa ja siellä jotkut tuntemattomatkin halusivat mukaan niin tutustui.
Nykyään mennään napit korvilla naama kännyssä tai skidit pelaa kotona pleikkaa. Eihän nykyään osata enää edes puhua. Sanoo moi, niin tulee jotain muminaa vastaukseksi.
entä jos facebookissa laittaa kaveripyynnön ja sielläkin saa vain hylyt...
Minä olen kohta nelikymppinen, yksin asuva ihminen, jolla on koira. Kavereita ei montaa ole, enkä niitä usein näe, mutta koiran kanssa lenkillä näen monta kertaa viikossa kaikenlaisia lenkkituttavia. Samoin töissä käyn ja siellä näen työkavereita. Urheiluharrastuskin löytyy, ja siellä tapaa myös tuttua porukkaa viikottain.
Yksinäinen ei tarvitse olla, kun tekee töitä asian eteen, ja on avoin uusille mahdollisuuksille. Aktivoituu, eikä jää neljän seinän sisälle. Jos luonne on avoin, asia helpottuu entisestään. Yksinoloon reseptiä ei ole tuntunut löytyvän.
Yksin asunkin nykyään omasta tahdostani, koska kumppania ei tunnu helpolla löytyvän, ja nekin joita elämä eteeni heittää, ovat yleensä jotenkin (moni)ongelmaisia ihmisiä. Siis ihan oikeasti, eikä vain "kuvitelmissani". Näitä näyttäisi olevan sinkuissa suht paljon. Onhan se ymmärrettävää että enemmistö "parhaista" on jo viety päältä, luonnollinen, mutta valitettava asia.
Voin sanoa olevani onnellinen, koska en havittele nykyistä enempää, vaan nautin siitä mitä minulla on, ja nautin niistä asioista täysillä jotka eivät olisi näin itsestäänselvyyksiä - jos aina mahdollisia ollenkaan - jos eläisin parisuhteessa. Kun on terveys, lemmikki, hyvä työ, asunto, auto, pankkitilillä mukavasti pahan päivän varalle, riittävästi ihmisiä elämässä - en rohkene edes toivoa enempää.