Olen 3kymppinen nainen. Mieheni on minua 5v vanhempi. Ei lapsia, 2 koiraa. Olen ollut mieheni kanssa naimisissa 6v. Yhdessä olemme olleet 9v. Nyt tuntuu että koko elämä menee ihan jumiin ja päin prinkkalaa.
Kerron vähän taustoja. Mies on harvinaisen "hyvä" mies, on täysin uskollinen, hoitaa kodin, siivoaa, leipoo joskus (ruokaa ei oikeastaan laita). Negatiivisia puolia hänessä on mm. naisen kunnioittamattomuus (ei kiitä eikä huomaa jos jotain olen hänen mielikseen tehnyt, ruuasta kiittää mutta muistaa seuraavan riidan yhteydessä sopivasti "unohtaa" että jotain teen joskus oikeinkin). Mies ei lohduta jos itken, on syy mikä tahansa, ei pyydä anteeksi jos loukkaa, ei kuuntele jos minulla on huolia, on lisäksi pitkävihainen. Katsoo aina mielummin tv:tä kuin juttelee minun kanssani. Osasyy miehen käytökseen tulee ehdottomasti kotikasvatuksesta (vihaan hänen vanhempiaan siksi). Mies on avioeroperheestä, jossa isä haukkui poikansa ja vaimonsa aina kaikesta, ja ylimääräiset rahat kantoi muihin naisiin. Kotona oletti saavansa ruuan valmiina pöydässä, ja siltikin jaksoi vaimoaan muistuttaa mitä paskaa taas on tarjolla. Mieheni isä ei kuitenkaan fyysisesti pahoinpidellyt ketään, henkisesti kyllä, eikä käyttänyt juurikaan alkoholia. Mieheni on saanut sieltä valitettavasti miehen mallin, vaikka isäänsä vihaakin nykyään sydämensä pohjasta eivätkä he ole väleissä. Silti miehessäni on paljon samaa isänsä kanssa, molemmat yhtä itsekkäitä. Mieheni äiti on hiukan "parempi" muttä hänestäkään en pidä, äiti on erittäin itsepäinen, omat ongelmansa aina esille tuova joka tilanteessa. Äitinsä syyttää myös minua aina mieheni ja minun ongelmista, kuinka MINÄ olen hemmoteltu kakara. Ei ole koskaan minusta pitänyt, esittää kyllä pitävänsä. Äiti ei koskaan myöskään pyydä anteeksi mitään, vaikka loukkaa USEIN monia ihmisiä. Viime vuonna myös minun vanhempieni sekä mieheni äidin välit keskenään menivät poikki, koska mieheni äiti arvosteli minun äitiäni eräästä asiasta mikä ei pitänyt paikkaansa. Siihen asti oma äitini oli aina yrittänyt tukea anoppiani jos hänellä oli huolia tai tarvitsi apua jossain, anopiltani ei koskaan tullut kiitoksen sanaa. Nyt sitten välit ovat poikki. Anoppi on silti mukana minun ja mieheni elämässä, kuten ovat myös minun vanhempani.
Minä olen luonteeltani aika erilainen mieheni kanssa. Olen tunteellinen, helposti masentuva ja itkuinen, toisaalta helposti myös innostuva, lyhytvihainen, pääasiassa iloinen, pyydän herkästi anteeksi, hymyilen paljon, läheisriippuvainen, rakastan läheisiäni uskomattoman paljon. Minulla on enemmän ystäviä kuin miehelläni, vaikka minullakaan ei niitä paljon ole. Negatiivisia puolia minussa on lyhytpinnaisuus, hermostun helposti (tosin tyynnynkin nopeasti), aika-ajoin pirttihirmuisuus (ärsyynnyn helposti sotkuiseen kotiin, sitten valitan, käskytän ja kilahtelen kaikista pienistäkin asioista, mikä taas raivostuttaa miestäni ihan suunnattomasti). Aiemmin suhteessamme olin myös kovasti vastaan aina mieheni harvoja ryyppyreissuja. Monen kamalan kokemuksen jälkeen (puhelimen häviäminen, makuuhuoneen lattialle virtsaaminen, autoon oksentaminen, maassa julkisella paikalla makaaminen ja elämän kiroaminen, meidän yhteiset ryyppyillan tappelut johtuen mieheni ärsyyntymisestä minun seuraani ilman omaa syytäni jne.) olin aina vastaan mieheni lähtöä baanalle, koska en voinut luottaa mihin ongelmiin hän joutuu. Pettämistä en pelännyt vaan sitä ettei pysty pitämään itsestään huolta. Siitä tuli monet riidat. Nykyään mieheni ei oikeastaan baareissa käy.
Alusta asti suhteessamme on ollut eräistä asioista erimielisyyksiä.
Seksikerrat. Minä haluaisin muutaman kerran viikossa, mies paljon harvemmin. Alussa seksiä oli pari kertaa viikossa, viime vuosien ajan se on kutistunut aika minimiin, kerran ehkä 2-3kk:ssa. Silloinkin minä teen aloitteen. Seksi on lisäksi sikäli huonoa, että siinä on aina kyse vain miehen tyydytyksestä. Minä en saa orgasmia yhdynnässä, vaan käsin kiihottamalla. Ja mies ei jostain syystä pidä sinne käsin koskemisesta, tuntuu oudolta koska mies on ihan umpihetero. En enää edes viitsi tehdä aloitteita seksistä koska olen pettynyt joka kerta kun olen yrittänyt. Heppi miehellä toimii, pään sisällä on nämä ongelmat seksistä minun kanssani.
Silloin kun meillä ei mitään parisuhdeongelmia vielä ollut, mies ei myöskään koskaan harrastanut esim. sovintoseksiä, eikä koskaan huonolla fiiliksellä. Sikäli mieheni on "outo" mies, hän ei seksiä halua "koska vaan" kuten monet muut miehet, hän ei siitä erikoisemmin nauti tai tarvitse, eikä myöskään himoitse minua vaikka tekisin mitä. Joskus ehkä rintoja koskemalla innostuu, harvemmin kuitenkin. Olen kuitenkin ihan simpsakka hoikka nainen, nätinpuoleinenkin.
jatkuu....
Kerron vähän taustoja. Mies on harvinaisen "hyvä" mies, on täysin uskollinen, hoitaa kodin, siivoaa, leipoo joskus (ruokaa ei oikeastaan laita). Negatiivisia puolia hänessä on mm. naisen kunnioittamattomuus (ei kiitä eikä huomaa jos jotain olen hänen mielikseen tehnyt, ruuasta kiittää mutta muistaa seuraavan riidan yhteydessä sopivasti "unohtaa" että jotain teen joskus oikeinkin). Mies ei lohduta jos itken, on syy mikä tahansa, ei pyydä anteeksi jos loukkaa, ei kuuntele jos minulla on huolia, on lisäksi pitkävihainen. Katsoo aina mielummin tv:tä kuin juttelee minun kanssani. Osasyy miehen käytökseen tulee ehdottomasti kotikasvatuksesta (vihaan hänen vanhempiaan siksi). Mies on avioeroperheestä, jossa isä haukkui poikansa ja vaimonsa aina kaikesta, ja ylimääräiset rahat kantoi muihin naisiin. Kotona oletti saavansa ruuan valmiina pöydässä, ja siltikin jaksoi vaimoaan muistuttaa mitä paskaa taas on tarjolla. Mieheni isä ei kuitenkaan fyysisesti pahoinpidellyt ketään, henkisesti kyllä, eikä käyttänyt juurikaan alkoholia. Mieheni on saanut sieltä valitettavasti miehen mallin, vaikka isäänsä vihaakin nykyään sydämensä pohjasta eivätkä he ole väleissä. Silti miehessäni on paljon samaa isänsä kanssa, molemmat yhtä itsekkäitä. Mieheni äiti on hiukan "parempi" muttä hänestäkään en pidä, äiti on erittäin itsepäinen, omat ongelmansa aina esille tuova joka tilanteessa. Äitinsä syyttää myös minua aina mieheni ja minun ongelmista, kuinka MINÄ olen hemmoteltu kakara. Ei ole koskaan minusta pitänyt, esittää kyllä pitävänsä. Äiti ei koskaan myöskään pyydä anteeksi mitään, vaikka loukkaa USEIN monia ihmisiä. Viime vuonna myös minun vanhempieni sekä mieheni äidin välit keskenään menivät poikki, koska mieheni äiti arvosteli minun äitiäni eräästä asiasta mikä ei pitänyt paikkaansa. Siihen asti oma äitini oli aina yrittänyt tukea anoppiani jos hänellä oli huolia tai tarvitsi apua jossain, anopiltani ei koskaan tullut kiitoksen sanaa. Nyt sitten välit ovat poikki. Anoppi on silti mukana minun ja mieheni elämässä, kuten ovat myös minun vanhempani.
Minä olen luonteeltani aika erilainen mieheni kanssa. Olen tunteellinen, helposti masentuva ja itkuinen, toisaalta helposti myös innostuva, lyhytvihainen, pääasiassa iloinen, pyydän herkästi anteeksi, hymyilen paljon, läheisriippuvainen, rakastan läheisiäni uskomattoman paljon. Minulla on enemmän ystäviä kuin miehelläni, vaikka minullakaan ei niitä paljon ole. Negatiivisia puolia minussa on lyhytpinnaisuus, hermostun helposti (tosin tyynnynkin nopeasti), aika-ajoin pirttihirmuisuus (ärsyynnyn helposti sotkuiseen kotiin, sitten valitan, käskytän ja kilahtelen kaikista pienistäkin asioista, mikä taas raivostuttaa miestäni ihan suunnattomasti). Aiemmin suhteessamme olin myös kovasti vastaan aina mieheni harvoja ryyppyreissuja. Monen kamalan kokemuksen jälkeen (puhelimen häviäminen, makuuhuoneen lattialle virtsaaminen, autoon oksentaminen, maassa julkisella paikalla makaaminen ja elämän kiroaminen, meidän yhteiset ryyppyillan tappelut johtuen mieheni ärsyyntymisestä minun seuraani ilman omaa syytäni jne.) olin aina vastaan mieheni lähtöä baanalle, koska en voinut luottaa mihin ongelmiin hän joutuu. Pettämistä en pelännyt vaan sitä ettei pysty pitämään itsestään huolta. Siitä tuli monet riidat. Nykyään mieheni ei oikeastaan baareissa käy.
Alusta asti suhteessamme on ollut eräistä asioista erimielisyyksiä.
Seksikerrat. Minä haluaisin muutaman kerran viikossa, mies paljon harvemmin. Alussa seksiä oli pari kertaa viikossa, viime vuosien ajan se on kutistunut aika minimiin, kerran ehkä 2-3kk:ssa. Silloinkin minä teen aloitteen. Seksi on lisäksi sikäli huonoa, että siinä on aina kyse vain miehen tyydytyksestä. Minä en saa orgasmia yhdynnässä, vaan käsin kiihottamalla. Ja mies ei jostain syystä pidä sinne käsin koskemisesta, tuntuu oudolta koska mies on ihan umpihetero. En enää edes viitsi tehdä aloitteita seksistä koska olen pettynyt joka kerta kun olen yrittänyt. Heppi miehellä toimii, pään sisällä on nämä ongelmat seksistä minun kanssani.
Silloin kun meillä ei mitään parisuhdeongelmia vielä ollut, mies ei myöskään koskaan harrastanut esim. sovintoseksiä, eikä koskaan huonolla fiiliksellä. Sikäli mieheni on "outo" mies, hän ei seksiä halua "koska vaan" kuten monet muut miehet, hän ei siitä erikoisemmin nauti tai tarvitse, eikä myöskään himoitse minua vaikka tekisin mitä. Joskus ehkä rintoja koskemalla innostuu, harvemmin kuitenkin. Olen kuitenkin ihan simpsakka hoikka nainen, nätinpuoleinenkin.
jatkuu....
Vastaukset 47
Vanhimmat
jatkuu...
Asioiden jakaminen/niistä keskusteleminen normaalin parisuhteen puitteissa. Emme juurikaan "keskustele" mistään, lähinnä sanotaan sanoja peräkkäin. Yhdessä harrastamme tv:n katsomista. Ja nyt uudehkossa omakotitalossa pihan tekoa. Eli meillä ei ole yhteisiä oikeita harrastuksia.
Toisen kunnioittaminen, pahoillaan oleminen, toisesta huolehtiminen. Jos minulla on huono olla, itken esimerkiksi, mies on ihan hiljaa. Ei osaa ottaa mitään kontaktia. Hörähtelee television annille. Tarpeeksi kun vollotan, mies kysyy välillä tiukasti että "mikä nyt on?!". Kun vastaan, aihe on yleensä sama eli paha olo parisuhteessa, mies kommentoi että "ite oot ongelmas aiheuttanu" tai jotain muuta vastaavaa, minua syyllistävää. Ei koskaan halaa, pussaa, tule luokse, lohduta. Saan itse aina pahan oloni kärvistellä pois. Joko lähden ajelulle rauhoittumaan tai katoan makuuhuoneeseen siideritölkin kanssa. Aina silti yksin.
Lapset. Mies haluaa lapsia, minä en välttämättä. En koe niitä "tarvitsevani" mihinkään, tiellä vain olisivat enkä sitäpaitsi halua huonoon suhteeseen lisäkärsijää. Koiratkin kärsivät jo meidän riidoistamme. Mies ei siltikään halua seksiä kanssani, syyttää sitä että olen vuosikaudet syönyt pillereitä, ettei lapsia tule. Olimme kerran vuoden ehkäisyttä, enkä tullut raskaaksi. Seksikertojakin oli tosin vähän, ehkä kerran kuukaudessa. Vaikka miehelleni silloinkin sanoin että seksiä täytyy sitten harrastaa jos lapsia haluaa. Ei silti riittänyt syyksi seksille. Nyt olen syönyt taas pillereitä muutaman vuoden. Nyt tuli puhetta lapsista taas. Minulla on inhottavat kuukautiskivut, ja sanoin taas miehelleni että "huvikseen" en pillereitä pois jätä, sitä lasta on sitten oikeasti yritettävä jos jätän. Lapsineuvottelut ovat nyt kesken. Kuten sanoin, lapsia en hirveästi halua mutta jos tulisi niin saisi tulla. Pelkään vaan että jos tulen raskaaksi, petynkö kovasti, koska en ole koskaan lapsirakas ollut. Toki uskon että minusta ajan mittaan kuoriutuisi rakastava äiti.
Muitakin ongelmia on, en kaikkia tässä nyt selitä.
Tämä meidän vaikea suhde on nyt saanut lisäpönkitystä toisen miehen taholta. Minulla on puolitoista vuotta ollut suhde työkaveriini, niin seksi- kuin henkinenkin, rakkaudestakin olemme puhuneet. Mies on minua pari vuotta nuorempi, aivan ihana, naista kunnioittava, iloinen, ystävällinen, kaikkien kaveri, tyyppi josta yleensä kaikki pitävät, eikä hän hermostu paljon mistään. Seksi on aivan upeaa, se läheisyys mitä häneltä saan on aivan mahtavaa, ottaa kainaloon jälkikäteenkin eikä halua irrottaa. Oma mieheni kampeaa äkkiä eroon ja juoksee suihkuun. Tämä toinen mies kysyy usein mitä minulle oikeasti kuuluu, voinko hyvin, kehottaa puhumaan hänelle jos minulla on ongelmia, haluaa parastani. On sanonut että rakastaa, mutta silti kertaakaan ei ole käskenyt minua eroamaan miehestäni. Tiedän kyllä että hän toivoo sitä, mutta pääasiassa haluaa vain minun parastani. Ymmärtää myös sen että en uskalla erota miehestäni koska jostain kumman syystä haluan pitää nykyisen elämäni mieheni kanssa, toki ongelmat ratkaistuna siis.
Minulla on aiemminkin ollut seksisuhteita muihin miehiin, mieheni ei niistä tiedä. Nykyään kyllä on 90% varma että petän häntä nykyisen työkaverini kanssa, mutta en sitä ole koskaan myöntänyt. Silti mieheni koko ajan vihjailee asiasta.
Aiemmissa lyhyissä seksisuhteissa on ollut kyse pelkästä seksistä, koska kyllästyin siihen etten kotona saa. Pettäminen ei ole koskaan ollut se mihin pyrin, se on lähinnä vaan tapahtunut, kännissä yleensä, koska olen halunnut käyttää tilaisuuden hyväksi kun kerrankin joku minua haluaa ja saa tuntemaan oloni naiseksi. Tämä nykyinen liiton ulkopuolinen suhde on kuitenkin jotain ihan muuta, käymme yhdessä kahvillakin, koirapuistoissa, vietämme aikaa yhdessä muuallakin kuin sängyssä. Toki näemme aika harvoin töiden ulkopuolella koska minulla ei yleensä ole hyvää "syytä" lähteä kotoota jonnekin.
jatkuu...
jatkuu...
Olemme mieheni kanssa siinä suhteessa samanlaisia että kumpikaan ei "uskalla" erota, muiden kanssa makaamisesta on puhuttu puolin ja toisin, siis uhkailtu sillä, erona on että minä siihen olen syyllistynyt ja mies ei. Rakastan miestäni, hän on elämäni, en ikinä pysty häntä jättämään koska vien häneltä silloin kaikki, toisen koiran, omakotitalon (joka olisi pakko myydä, kumpikaan ei siihen pysty rahallisesti jäämään) joka on ollut aina mieheni unelma, monet ystävät (suurin osa yhteisistä kavereistamme on ollut alunperin minun ystäviäni, mieheni ei ole kovin hyvä solmimaan ystävyyssuhteita), ja vien vaimon. Vaimon josta hän naidessaan sanoi, että hän menee kerran elämässään naimisiin. Olen hänen paras ystävänsä, ainoa joka hänen vaikean luonteensa ymmärtää, en aina hyväksy mutta ymmärrän. Hän on minun kaikkeni, käsittämättömän tärkeä minulle, muuten hyvä mies mutta tunteellisesti täysi käsi. Olen tähän asti vain "tyytynyt" tähän elämään vaikka tiedän että paremmankin saisin. Uhraan oman onneni toisen ihmisen takia.
Tiedän että minulla olisi jo seuraava "ottaja" jonossa, henkisesti ihan parasta seuraa minulle, jos eroaisin. En siltikään uskalla enkä halua erota, meillä on mieheni kanssa liian pitkä elämä yhdessä, ja liikaa muistoja ja projekteja (nyt vielä tähän rakentamiseenkin liittyen). Tulemme yleensä hyvin mieheni kanssa toimeen, kun emme puhu ongelmistamme. Jos niistä puhumme, joka kerta niistä syntyy riita. Jos vain tuijotamme tv:tä tai grillailemme, kaikki on hyvin ja nauramme yhdessä. Kunhan en rupea haluamaan seksiä tai vastaavaa.
Tämä on niin väsyttävää. Tämä on ensimmäinen kerta kun puhun tästä kenellekään, kukaan ystävistäni tai vanhemmistani ei tiedä. Pettämisestä ei tiedä yhtään kukaan, ongelmistamme tietää jokunen ystäväni mutta vain vähän. Yksin tämän kaiken kannan. Kun tulee huono olo, laitan viestiä sille toiselle miehelle, koska hän on aina valmis kuuntelemaan ja ottaisi syliin jos vaan voisin hänen luokseen mennä.
Haluaisin kuulla jos jollain on vastaavasta tai saman tyyppisestä tilanteesta kokemusta. Vertaistuki olisi paikallaan, olen todella yksin ja sumussa. Usein tuntuu että koska päätöstä en pysty tekemään mihinkään suuntaan, olisi vain helpompi kuolla pois.
Oletko harkinnut meneväsi pariterapiaan? Jos vuorovaikutus ei toimi ja olet avioliiton ulkopuolisessa suhteessa, niin tilanne on aika monimutkainen omin päin ratkaista.
Muutama asia kiinnittää huomiota. Se, että rakastat miestäsi, vaikka sinulla on hänestä vain lähinnä pahaa sanottavaa tärkeissä asioissa kuten siinä, että ette ole samalla aaltopituudella ja voisitte jutella mistä tahansa - varsinkin, kun seksikin on ongelma.
Toinen asia johtuu edellisestä eli se, ettet tunnu tietävän, mitä miehesi tilanteesta ajattelee. Et tietenkään, koska teillä ei ole toimivaa puheyhteyttä. Ehkä voisit alkuun kysyä, mitä mieltä hän olisi terapiaan menosta, kun ette pysty kahdestaan puhumaan tärkeistä asioista.
Haet avioliiton ulkopuolelta sitä, mikä liitosta puuttuu, mikä on pois omasta avioliitostasi. Miehesi saattaa tietää ja reagoida tilanteeseen omalla tavallaan, vetäytymällä. Hänen tapansa on vetäytyä (kun ei tiedä mitä voisi tehdä) ja sinun tapasi on yrittää saada reaktioita aikaan tunteillasi, itkemällä ja vaatimalla, mikä pelottaa miestäsi lisää vetäytymään. Tuo kuvio pitäisi saada murtumaan eikä se luultavasti kahden kesken onnistu.
Sen sijaan, että haet ymmärrystä avioliiton ulkopuolelta, ryhdy hakemaan sitä terapiasta. Kun rakkautta on vielä kaikesta huolimatta, niin on mahdollista löytää uusia tapoja ymmärtää mikä puolison mielessä on ja miten puheyhteys taas alkaisi toimia. Miehesi käytöksestä tulee mieleen se, ettei hän uskalla tehdä mitään ja reagoi vihaisuudella, koska asiat ovat huonosti eikä hän koe osaavansa niitä korjata.
Mieheni ei oikein osaa puhua tunteistaan, varsinkaan vieraalle ihmiselle. Minulle joskus, mutta pitkän riidan ja itkujen jälkeen, ja painostettuna. Isältään on perinyt sen jörrikkäluonteen. Siksi luulen että pariterapia ei onnistu, suostuisi varmaan kyllä lähtemään. Itse asiassa olemme käyneetkin muutama vuosi sitten, mutta kyseessä oli joku seurakunnan tai vastaavan (en muista tarkalleen) henkilön tapaaminen. Ja siellä ei seksiasioista kumpikaan meistä viitsinyt puhua, kun vastassa oli uskonnollinen keski-ikäinen nainen. Puhuimme lähinnä parisuhteen muista asioista, toisen kunnioituksesta ja miehen isäsuhteesta, joka on siis huono ja jättänyt mieheeni syvät arvet. Itse olen kyllä kieltämättä samanlainen, en haluaisi puhua muille ongelmistani ja pahasta olostani. Ystäville en voi puhua, suuri osa on myös mieheni ystäviä ja asiaa vaikeuttaa juuri se että he tuntevat meidät molemmat.
Niin, emme oikeastaan puhu ongelmistamme. Joitakin kertoja olemme käyneet läpi asioita, aina päätyen samaan: yhdessä pysytään, kai kun ei muuta osata. Viime kesänä oli lähellä että eroamme, katselin jo asuntoja ja suunnittelin mitä otan mukaani. Yksi mikä minua silloin jarrutti, ja jarruttaa edelleen, oli koiramme. Meillä oli silloin vain yksi koira, nyt on kaksi, ja silloinen koiramme olisi lähtenyt miehen matkaan koska koira on lähinnä hänen. Sitäkin surin jo valmiiksi, en halunnut luopua kaiken muun lisäksi koirastakin, joka on minulle todella tärkeä.
Silloin kuitenkaan emme pystyneet eroa toteuttamaan, helpompi oli vaan yhdessä sopia että yritämme molemmat muuttua ja jatkamme yhdessä. Homma toimi vähän aikaa, mutta sitten ei taas enää.
Lähinnä pahaa sanottavaa miehestäni...niin, huomaan sen itsekin. Oikeasti mies ei ole niin paha kuin miltä kuulostaa. Suurimmaksi osaksi tullaan toimeen, kunhan ei puhuta niistä ongelmista. Mies edelleen näiden vuosien jälkeen puristelee pyllystä nätisti kävellessään ohi ja hemmottelee minua eri lempinimillä, mitkä ovat vain meidän käytössämme. Tiedän että hän rakastaa minua, ja siksi luulen että "hyväksyy" tavallaan hiljaa pettämisenikin, vaikka ei tiedäkään sen olevan totta mutta arvelee vaan. Ikinä ei ole edes kysynyt minulta suoraan, heittää vaan välillä juttua "niistä muista miehistä" tai kehottaa menemään panemaan sitä (sanotaan vaikka) Erkkiäni.
"Haet avioliiton ulkopuolelta sitä,..."
Kyllä, tuo kappale voi hyvinkin pitää paikkansa.
Samoin kommenttisi viimeinen lause, kuulostaa kyllä juuri minun mieheltäni.
Kiitos vastauksestasi, pariterapiaa voisi kyllä kokeilla, taas. Rahatilanteemme vain on huono, kaiken muun pahan lisäksi. Vaikeuttaa entisestään elämäämme ylimääräinen rahanmeno.
Pariterapia ei mielestäni ole niin kallista, että se kaataisi kenenkään taloutta verrattuna siihen, mitä avioero talojen myynteineen ja muina ongelmineen maksaa myös henkisesti. Pitkässä avioliitossa eläneenä tiedän, että kaikissa suhteissa tulee eteen tilanne, jossa puoliso tuntuu väärältä ja elämä kurjalta. Se on kasvun paikka, jos ratkaisu olisikin ero. Ei uusi suhde toimi sen paremmin, jos ei opettele elämään parisuhteessa ja selvittämään ongelmia puhumalla. Tätä ehkä tarkoitetaan, kun sanotaan, ettei se vaihtamalla parane (poislukien isot ongelmat, väkivalta jne.).
Ajattelen tilannetta miehesi kannalta. Uskottomuus satuttaa todella syvältä ja toipuminen vie kauan, vuosia. Jos hän aavistaa pettämisen, on aivan ymmärrettävää, ettei hän halua tulla lähellesi vain tullakseen satutetuksi lisää. Sinäkin koet itsesi väärinymmärretyksi ja väsyneeksi ja ehkä myös loukatuksi. Jostain päin vyyhteä pitäisi lähteä purkamaan. En ainakaan itse missään nimessä sekoittaisi asiaan ystäviä kuuntelijoiksi. Parisuhteen intiimiasiat eivät mielestäni heille kuulu, vaan ne pitäisi selvittää parisuhteen osapuolten kanssa ja jos se ei onnistu, ammattilaisen kanssa.
Vaikeaahan asioiden selvittely voi olla. Mutta aitous, mitä siitä suhteeseen seuraa, tuo myös eloa ja tunteita kyllästymisen tilalle. Eron koettaessa siitä selviää paremmin, jos asioista on voinut puhua. Muuten niistä tulee taakka seuraavaankin parisuhteeseen.
Piti kirjoittaa, että se on kasvun paikka siinäkin tapauksessa, vaikka ratkaisu olisi ero.
Ja lisään vielä, ettei isän jörrikkäluonne tai se, ettet itse ole tottunut puhumaan vaikeista asioista estä sitä, etteikö voisi oppia. Sitä vartenhan terapiaan mennään, että siellä voidaan opetella ja opitaan omista reagointimalleista, jotka parisuhteessa ovat tyypillisiä ja aiheuttavat haittaa. Olen itse käynyt terapiassa kahdenkin kriisin yhteydessä ja oppinut paljon siitä, miten itse olen taipuvainen tuntemaan ja miten puoliso siihen vastaa. Moni ongelma saa alkunsa molempien peloista, joista ei kuitenkaan osata puhua, vaan reagoidaan vain erilaisiin pieniin kärhämiin arjessa. Todelliset ongelmat ja pelot jäävät käsittelemättä.
Älä hanki hänen kanssaan lapsia!!!!!!!!!!! Nimimerkillä vähän vastaavasta kokemusta. Jäät yksin lapsen kanssa, vaikka ukon kanssa saman katon alla asutkin. Jätä se ja jatka elämääsi.
Olen vähän samantyyppisessä parisuhteessa. Tosin meillä ei ole ollut seksiä vuosiin. Emmekä myöskään tee mitään yhdessä, edes grillaa tms. arkijuttuja.
Vaarana on, että tuohon tottuu. Ja sitten oppi saamaan elämästä muualta niitä positiivisia asioita. No onko sekään huono, kait. Mutta kun asiat pitkistyy ne sitkystää. Ja toisaalta ihminen oppii korvaamaan asiat toisilla.
Pariterapia voi olla ihan ok. JOs saat puolisosi sinne. Minä en ole saanut.
En kylläkirjoituksesi perusteella oikein usko, että kyseessä on rakkaus. Enemmänkin syvä kiintymys, läheisriippuvuus ja syyllisyyden tunne.
Olen miettinyt juuri tuota tottumisasiaa, olen varmaan niin tottunut tähän elämään että en osaa lähteä poiskaan. Kai luulen että elämä saa olla myös tällaista. Ei tämä elämä pahimmasta päästä ole kuitenkaan, meillä voisi olla hirveät velat niskassa, mieheni voisi pahoinpidellä minua, tai voisimme olla työttömiä. Nähdäkseni ainoa mikä meiltä puuttuu, on se keskusteluyhteys, läheisyys. Suhteemme on aika platonista syvää ystävyyttä, sellaiseksi se on muuttunut kun seksi on jäänyt vähälle.
Saanko kysyä, miten itse jaksat tuota elämää? Minä jaksan, aina silloin kun en ajattele mitään :/
Välillähuonommin ja välillä paremmin, Juuri tuo kun antaa asioiden olla ja ei ajattelle auttaa. Vaikka pakenemistahan se on. Ja tietenkin tekemällä itselle mieleisiä juttuja.
Itsellä tuo lisäpaineita tuo ikä, olenhan "jo" 30, eikö ne lapset pitäisi tulla jo, ja haaskaanko elämäni näin. Ja eihän kolmekymppisenä voi alkaa jo seksitön elämä, ja sellaista tässä nyt sitten pitäisi elää...miehellä kun korvien välissä se ongelma, ja mieheni on tyyppiä "minuahan ei käsketä tekemään mitään". Eli hän ei kertakaikkiaan suostu seksiin jos ei pää ole mukana, toisin kuin yleisesti miehistä luullaan.
Pakenemista, niin sitähän se. Samaa teen minä usein, lakaisen maton alle ongelmat niin ne muka häviää. No ainakin hetkeksi unohtuu.
Meillä alkoi suurin piirtein saman ikäisenä, kun olet nyt. Ja nyt olen itse viisikymppinen. joten arvaat miten niiden lapsien kävi.... Eihän niitä ole....
Mulla ei sympatiat tule sen, puolelle (nainen), joka on toistuvasti pettänyt toista. Siis tietoisesti ja harkiten pettänyt. Alkoholi on vain tekosyy kaikelle tuolle. Paras olisi erota heti ja sen jälkeen voisi harrastaa tuollaista,joka ei olisi pettämistä.
Jännää, että sympatiat on nyt naisen puolella joka tietoisesti ja usein pettää miestään.
Olisiko sympatiat miehen puolella,jos tietoisesti ja useasti kävisi vieraissa?
Pakko olla porvoosta koko aloitus.
Ja olen N:)
Arvasin että tällaista kommenttia tulee. Kuten sanoin, meillä on alusta asti ollut eri käsitykset läheisyydestä, ei pelkästään seksistä. Ja sen määrästä. Elin suhteessamme ensimmäiset 4v uskollisena. Aiheesta käytiin monta keskustelua silloinkin, sanoin ettei kerta viikossa riitä minulle, samoin kaipaan kosketusta, hyvänä pitoa, halailua, en puhu pelkästä seksistä. Mieheni ei ole sellainen ihminen joka harrastaisi tuollaista. Kerroin hänelle jo silloin avoimesti että kaipaan kosketusta, jos en saa sitä häneltä, haen sen muualta. Se oli uhkailua, toivoin että mies muuttuisi. Silloin meillä ei ollut muita ongelmia, ei pettämistä eikä pettämisepäilyjä. Vain läheisyys, mitä minä kaipasin ja mies ei.
Kerran sitten ajauduin yhden kaverini (teininä hengasimme yhdessä) kanssa kännissä sänkyyn. Se johtui monesta asiasta, kännistä, jatkuvasta läheisyyden kaipuusta ja siitä että kyseisen henkilön kanssa olimme teineinä ihastuneita toisiimme, muttemme koskaan menneet sänkyyn. Kun jouduimme kaksin sinä känni-iltana, kaikki olosuhteet huomioonottaen, himot ottivat vallan. Analysoimme jälkikäteen että se tapahtui nyt kun sitä 10v sitten ei tapahtunut, ja himoa oli silloin jo. Tein sen kyseisen kaverin kanssa 2 kertaa, nyt emme oikeastaan ole edes tekemisissä. Hommasta on muutama vuosi.
Olo oli jälkikäteen aivan kammottava, en sitä suunnitellut, tai halunnut haluta.
Minut ovat olosuhteet tähän ajaneet. Nykyinen "vieras" suhteeni on aivan muuta, kuten olen sanonut. Se ihminen on jotain niin hyvää ja uskomatonta että seurustelisin varmasti hänen kanssaan jos olisin vapaa.
Mutten ole, enkä halua olla. Haluan saada asiat kuntoon mieheni kanssa. Olen tarkoituksella vähentänyt tämän toisen henkilön näkemistä, viihtyisin kyllä seurassaan, mutta se tuntuu niin pahalta ja väärältä etten halua nähdä häntä usein.
En tee tätä siksi että haluan loukata miestäni, en todellakaan, ei kuulu luonteeseeni. Haluan aina välttää kaikkia ristiriitoja. Siksi oli helppo turvautua ulkopuoliseen panoon ettei tarvitse riidellä jatkuvasti mieheni kanssa aiheesta mihin hän ei selkeästi halunnut muutosta, alkuaikoinakaan.
Ymmärrän teitä minun (naisen) syyttelijöitä. Mutta tervetuloa minun pääkoppaani, ei ole helppoa. Pää ei mitään muuta halua kun oman rakkaan mieheni, ja toinen pää niin palavasti haluaa sitä mikä yleensä rakkauteen kuuluu. Ja mies ei sitä anna. No, muutaman kerran vuodessa.
Kyllä minulle tulisi varmaan jossain vaiheessa mieleen, jos mieheni pettäisi minua, että teenkö itse jotain väärin, onko minun käytöksessäni parannettavaa. Jos tietäisin sen mitä mieheni tietää nyt kun tilanne on näin päin. Mies TIETÄÄ että haluan kosketusta ja seksiä, olen antanut hänelle monta tilaisuutta ja monta vuotta aikaa keksiä millä hän alkaisi haluta minua. Olen itse yrittänyt häntä vietellä, pukeutua seksikkäästi, olla miellyttävää seuraa (mies kun oikeasti ajattelee aivoillaan eikä alapäällään), hoitaa kotia. Olla kaikkea mitä hän haluaa, olla mahdollisimman vähän "ärsyttävä". En ole enää pitkään aikaan "uhkaillut" meneväni vieraisiin, mies on se joka siitä aiheesta puhuu. Päin vastoin yritän joka päivä näyttää miehelleni että rakastan HÄNTÄ ja haluan HÄNTÄ. Ja ei vastakaikua. Tämä juuri aikanaan ajoi minut pettämään, aina tulee märkä rätti naamalle, siksi se tapahtui. Ja tuntui perhanan hyvältä olla haluttu!
Haluttomuuden takana voi olla sellaisia asioita, joille sinä et voi mitään etkä pysty niihin mitenkään vaikuttamaan (esimerkiksi sellaisia seksuaalisia mieltymyksiä, joita mies häpeää). Haluttomuus voi olla myös vallankäyttöä. Kerroit aiemmassa viestissäsi olevasi läheisriippuvainen. Minusta kuulostaa ihan aiheelliselta miettiä sitä, mikä kaikki sinun menneisyydessäsi ja taustassasi ovat pitäneet sinua tällaisessa suhteessa näin pitkään? Kirjoitit laajasti miehesi taustasta, mutta itsestäsi et mitään. Jos toinen ei halua kertoa ja keskustella, ei tietoa voi saada. Kannattaa keskittyä omaan itseen niin kuin joku muukin ketjussa kirjoitti.
"Olen itse yrittänyt häntä vietellä, pukeutua seksikkäästi, olla miellyttävää seuraa (mies kun oikeasti ajattelee aivoillaan eikä alapäällään), hoitaa kotia. Olla kaikkea mitä hän haluaa, olla mahdollisimman vähän "ärsyttävä"."
Riippuvuutesi tekee mahdottomaksi olla oma itsesi. Olet sitä mitä luulet hänen toivovan. Yrität mielistellä. Tämä on yksi epärehellisyyden muoto. Kuvittelet olevasi hyvä puoliso vaikka todellisuudessa olet epärehellinen ja epäaito mielistelijä. Luonnollinen seuraus tästä on että salainen elämä laajenee kuten sinulla on käynyt.
En halua vähätellä miehesi osuutta asiaan. Mutta oma osuutesi on tärkeämpi koska siihen pystyt vaikuttamaan.
Isoin ongelmasi on henkinen riippuvuus miehestäsi. Ulkopuolinen suhde on erittäin huono tapa paeta tilannetta. Parempi olisit jos korjaisit ensin itsesi. Tämä kaikki on erittäin tuttua omasta elämästäni. Asioiden ilmenemismuoto on eri mutta riippuvuussuhde on sama.
Mun mielestä ensisijainen ratkaisu olisi että oppisit lohduttamaan itsesi. Kun tunnet että maailmasi kaatuu jos et saa puolisolta lohtua ja huomiota olet antanut hänelle ihan liikaa sellaista valtaa mitä hänelle ei kuulu. Jos opit itse käsitellä omat tunteesi se antaa sinulle paljon uutta vapautta. Silloin yhdessä oleminen ja läheisyys on valinta eikä henkinen pakkotila.
Mieti ensin omaa elämääsi avioliiton ulkopuolella. Mistä pidät, mitä osaat, mitä haluaisit tehdä enemmän (sekä kotona että kodin ulkopuolella). Ajattele mitä tekisit jos sinun ei tarvitsisi välittää muiden mielipiteistä, etenkin miehesi mielipiteistä. Tee omia asioita ja löydä oma itsesi takaisin. Ole aktiivinen ja rohkea!
Ja lopeta se toinen suhde.
Mielestäni isoin ongelmasi on jatkuva henkinen ja fyysinen pettäminen, minkä olet myöntänyt. Mikään suhde ei voi perustua pettämiselle.
Tiedän toisaalta sen että jos saisin parisuhteeseeni takaisin seksin ja henkisen läheisyyden, en pettäisi miestäni. Koska en ole "sellainen" oikeasti, enkä halua olla. Vihaan tätä. Vihaan itseäni.
Jossain vaiheessa jo päätin seksin vähentyessä että voin elää ilmankin. Mutta sitten alkoi taas tehdä useasti mieli ja mies antoi joka kerta pakit. Joka kerta.
Onko tässä parisuhteessa ollut seksiä ja henkistä läheisyyttä tarpeeksi koskaan? Kirjoitit aluksi, että ongelmia on ollut "alusta asti".
Haen kysymykselläni sitä, että onko kyse siitä, että olet aina rakastunut mieheen, joka ei pysty antamaan sitä mitä tarvitset (läheisriippuvainen)? Ja nyt olet havahtunut siihen lopullisesti, ettet todellakaan saa mitä haluat? Vai onko kyse siitä, että läheisyys on ajan myötä kadonnut?
Henkisestä läheisyydestä en niin tiedä onko sitä ollut, mutta seksiä oli alussa kyllä, muutaman kerran viikossa, joka oli ihan ok. Jossain vaiheessa alkoi vähenemään mieheni halusta, kerran ehkä parissa kuukaudessa, ja nyt menee pari-kolme kuukauttakin, joskus enemmänkin. En mitään kirjaa ole pitänyt asiasta, en nyt muista alkoiko seksi vähenemään jo muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen vai parin vuoden. Muistan kyllä että alussa tuntui että se ei niin haittaa, nyt se jo haittaa kun kaikki nämä vuodet on samaa rataa mennyt.
Mieheni ei tosiaan ole perusluonteeltaan mikään halailija, eikä nauti erikoisemmin mistään söpöilyistä. Pystyisin elämään sen asian kanssa jos muuten tuntuisi että hän kunnioittaa minua, haluaa ja arvostaa. Ei koskaan esimerkiksi kehu kauniiksi, silloinkaan kun muut kehuvat, esimerkiksi jossain porukassa. Hänen osoittamansa läheisyys on sitä että puristaa leikillään pyllystä. Halaaminenkin on hänen mielestään huokaisun aihe vaikka halaa kyllä jos pyydän.
Tiedän olevani eräällä tavalla läheisriippuvainen, en sairaalla tavalla, mutta minulle ovat läheiset ihmiset olleet aina tärkeitä. Lapsenakin itkin aina jos joku kaveri muutti kauemmas tai vaihtoi koulua, surin ystäväni "menetystä". Tiedän että pärjäisin elämässä ilman puolisoakin, hallitsen kyllä elämäni. Koiran lopetustakin itkin pari vuotta sitten varmaan puoli vuotta. Olen niin helposti kiintyvä.
Miellän läheisriippuvaisuuden sellaiseksi tilaksi, jossa pyrkii muuttumaan toisenlaiseksi tai kokee itsensä vääränlaiseksi ja hyväksyy kumppanilta sellaista, mitä ei kannattaisi hyväksyä. Se on elämistä eräänlaisessa toivemaailmassa: jospa sittenkin tulisi parempi aika. Läheisriippuvainen asettaa toiveet parisuhteessa alun alkaenkin liian matalalle, koska tiedostamatta ei usko ansaitsevansa tyydyttävää parisuhdetta. Ja siksi valitsee kumppanin, jolla on vaikeuksia olla läheisessä ja tyydyttävässä parisuhteessa yhtälailla (omien haavojensa takia). Esim toinen juo, toinen huolehtii, toinen tuntee, toinen on viileä, tälläisia vastakohtapareja muodostuu läheisriippuvuudessa. Kun sopiva henkilö tulee, rakastutaan, vaikka alusta alkaen olisi selvää, että ongelmia on olemassa.
Se, että koet selviäväsi ilman kumppania, on hyvä asia. Minusta läheisriippuvuus on vähän kaksipiippuinen juttu, sillä kaikillahan on omat traumansa ja rakastettu tavalla tai toisella näihin traumoihin vastaa, on juuri sopiva pala siihen palapeliin, jota sommittelee. Joidenkin tuollaisten asioiden selvittely oli itselleni iso asia pariterapiassa. Se sai ymmärtämään itseä ja kumppania ihan toisella tasolla.
Mutta kuten sanoin, kumppanisi haluttomuus on asia erikseen. Se ei liity välttämättä ollenkaan sinuun eikä mielestäni ole mitään järkeä maanitella ketään seksiin. Siinä rikkoo vain itseään. Ja läheisyys, ainakin mulle se on yhtä tärkeää kuin seksikin. Seksi ilman läheisyyttä on tietysti parempi kuin ei mitään. Mutta jos ei ole seksiä eikä läheisyyttä, niin eikö silloin ole kyse ystävyydestä ja kämppäkaveruudesta eikä avioliitosta? Mielenkiintoinen kysymys on myös se, että miksi miehesi haluaa olla tällaisessa suhteessa. Esititi, että kun ette muutakaan osaa, mutta sinä olet keksinyt muita keinoja, hänellä lienee myös omat keinonsa, veikkaan.
App, täyttä p*aa. Koska petät ja valehtelet itse omalle aviomiehellesi, ei avioliittosi koskaan korjaannu. Mene peilin ääreen katsomaan , mikä vika avioliitossasi on.
Ap on joko provo tai marttyyri. Kerrot,että miehesi ei tiedä puuhistasi.
En usko. Elin 20 vuotta liitossa mieheni kanssa.
Opin tuntemaan miehen näkökulmaa asioihin. Mies sanoi,että exä kävi vieraissa,vaikka ei tunnustanut. Hän sanoi,että sen tietää naisen hajusta.
Vieraan miehen partavesi tai joku muu tuoksu tarttuu naiseen. Ei auta suihku.
Sanoi,että mielenkiinto exään hävisi,ja tuli valtavan petetty olo.
Miehet ovat herkkiä,analyyttisiä,suoraviivaisia.
Meillä ei ollut loppuvuosina seksiä ollenkaan,kun mies sairastui. Ei tullut mieleenikään lähteä seksin perään minnekään. Meillä oli erittäin hyvä suhde. Hän oli loistotyyppi.
Minä en lähtisi tällaisella asialla provoilemaan. Luit huonosti, kerroin että mieheni ei tiedä varmasti, mutta epäilee/luulee tietävänsä, on aika varma asiasta koska niin usein vihjailee siitä. Kertaakaan ei ole suoraan kysynyt enkä minä ole suoraan kertonut. Luulen ettei hän edes uskalla kysyä, pelkää saavansa sen vastauksen mitä ei halua, eli "kyllä petän". Ja vaikka on asiasta aika varma, ei siitä halua puhua ja setviä sitä, koska pelkää itsekin menettävänsä minut. Tyydymme molemmat vain tähän kohtaloon, tilaan jossa meillä menee "kohtalaisen hyvin", kun emme vaan puhu mistään syvällisistä.
Kiitos vastauksista, "miehet on kemiaa", ja "oma vikasi", mutta en välttämättä kaipaa tuollaisia vastauksia, olo on tarpeeksi huono jo muutenkin.
Haluan vielä sanoa, että tulee uskomattoman paha olo siitä kun toinen aina torjuu, ja vaikkei seksistäkään ole kyse, niin toinen jokatapauksessa ei koskaan pyydä mitään anteeksi, eikä huomioi minua, eikä pidä hyvänä jne. Olen nämä asiat jo kertonut, en jaksa enää toistaa. Tottakai olen huono ihminen, en ole sanonut että teen oikein, vaan nimenomaan väärin! Ja yritän kaikkeni panostaa tämän liiton eteen, viestittelen kyllä edelleen toisen miehen kanssa mutta puhtaasti ystävinä, harvoin näen häntä. Ja kun näen, EN seksin merkeissä vaan kahvilla. Mieheni tietää viestittelyistä ja kahvitteluista, koska tyyppi on ystäväni, ja entinen työkaverini.
En silti todellakaan ole yksin se kenestä meidän ongelmat johtuvat, vähäinen seksin määrä ja riidat alkoivat jo ennen kuin menin edes ajattelemaan pettämistä. Pettäminen johtui juuri huonosta parisuhteesta. Ja toistan, pettämistä en halunnut enkä suunnitellut, ja kadun sitä ensimmäistä kertaa kun se tapahtui, ja kadun todella paljon.
Apn mielestä hän itse saa valehdella ja pettää mutta jos mies ei tästä huolimatta tue apta,, vika on miehessä ja jopa APPIVANHEMMISSA!
"Mies ei lohduta jos itken, on syy mikä tahansa, ei pyydä anteeksi jos loukkaa, ei kuuntele jos minulla on huolia, on lisäksi pitkävihainen. Katsoo aina mielummin tv:tä kuin juttelee minun kanssani. Osasyy miehen käytökseen tulee ehdottomasti kotikasvatuksesta (vihaan hänen vanhempiaan siksi)"
-Kirjoittaa aviomiestään pettävä ap
Luepa vastaukseni "Miehet on kemiaa" nimimerkille.
En itseäni puolustele enkä kehu, vaan ruoskin joka ikinen päivä. Narsistia en tunnusta, siitä olen kaukana!
Olen sanonut että ENNEN KUIN ENSIMMÄISEN KERRAN PETIN, alkoivat meidän ongelmamme, siis ENNEN, eli ongelmamme eivät johdu pettämisestä vaan PETTÄMINEN JOHTUU ONGELMISTAMME ! Ja ei pettäminen niitä paranna, sen tiedän.
Vastauksesi osoittaa narsismia: vastuu omasta käytöksestä siirretään ulkoisiin olosuhteisiin ja muille, mutta omaa vastuuta omista teoista ei osata nähdä.
Pettämisesi ei johdu ulkoisista ongelmistasi, se johtuu sinusta itsestäsi, se on oma, vapaaehtoinen elämänvalintasi. Sitä saa mitä tilaa.
tämä on narsistipetettyjen temmellyskenttä
En ol, autan. vaikka kovalla sanalla, toisin kuin mielin kielin kirjoittajat. Jos kukaan ei kerro aplle suoraan mikä hänen omassa ajattelussaan menee pieleen, hän on loppuelämänsä jumissa omassa elämässään.
Ap kirjoittaa,että mies pelkää menettävänsä hänet. Mies on kyllä aika tossukka,jos noin pelottaa.
Ap on luonut itselleen kuvan tästä liitosta. Miehen kuva saattaa poiketa hyvinkin ap:n kuvasta.
Jos talo ja koira on supertärkeitä,eikä mistään mitään puhuta, sen elämäntyylin te kaksi olette valinneet.
Ap nyyhkii loppuelämänsä mieheltä seksiä,jota ei tipu.
Mies taas vaipuu omaan maailmaansa.
Vain te kaksi voitte tehdä tälle tilanteelle jonkin muutoksen.
Sä olet tyypillinen nainen siinä mielessä, että vieras alkoi houkuttaa kun tuli ongelmia suhteessa. Se on vaan itselle selittelyä. Miksi et voi tunnustaa, että olet himoinnut vieraita miehiä aina? Vaikka sun mies toisi sulle kuun taivaalta ja muuttuisi juuri sellaiseksi kuin sinä haluat, niin halu pettämiseen ei lähde sun pään sisältä. Se on siellä ikuisesti.
Toista ihmistä et voi muuttaa. Eikä sulla edes ole oikeutta vaatia kenenkään muuttuvan toiseksi vain sen takia, että sulla olisi hyvä olla. Muutoksen pitää lähteä ihmisestä itsestään. Oman itsensä takia.
Mä suosittelen sulle, että otat eron. Koirat ja muu yhteinen omaisuus on hemmetin huono syy olla suhteessa, jossa molemmat kärsii. Sun mieskin kärsii koska sä olet selvästi läheisriippuvainen. Ja samalla myös ihminen, joka haluaa koko ajan huomiota itselleen kiukuttelemalla yms.
Päästä mies elämään omaa elämäänsä. Hän ehkä löytää rinnalleen ihmisen, joka ei koko ajan vaadi jotain vaan antaa hänen olla oma itsensä. Turhaan sä syytät appivanhempiasi miehesi käytöksestä. Sulla ei ole oikeutta vihata heitä. He ovat mitä ovat. Kun eivät käyttäydy sulle mielesesti, niin sä päätät suorastaan inhota heitä. Todella epäkypsää ajattelua.
Viisas anoppi vaistoaa, että ap valehtelee ja on epärehellinen, kenties anoppi vaistoaa myös, että ap pettää. Kukaan äiti ei halua epärehellistä miniää.
Oikeasti ap häpeää itseään oman anoppinsa silmien edessä, mutta hän piilottaa häpeänsä vihaksi ja osoittaa anopin syypääksi pahuuteen, itsensää sijaan.
Tämä on peruskamaa, narsistin nk. projisointi -puolustusmekanismi. Ovat viat siirretään muiden vioiksi.
Ensinnäkin: anoppi on vihannut aina kaikkia mieheni tyttöystäviä, joten vika ei ole minussa. Ja minä tunnen anoppini, on vaikea ihminen huolimatta siitä pidänkö hänestä vai en. Samoin appi. Mieheni on itse myös samaa mieltä. Ihan turha syyttää minua mistään "turhasta" anoppivihasta. Se on todellakin aivan anopin itse ansaitsemaa. Huom! Hyvin me tulemme toimeen, varmaan koska pakko on. Emme ole riidoissa. Tiedän ja näen vain ettei hän minusta pidä, en ole tyhmä.
Muutenkin, tässä joku sankari otti nyt anoppiasian esille, asian jonka mainitsin koska mieheni vanhemmilla on suuri vaikutus siihen minkälainen mieheni on. En ole missään vaiheessa sanonut anopin apen olevan syyllisiä avioliittoni tilaan.
Miehelläni on myös itsellään mennyt useasti välit poikki äitinsä kanssa, juuri tämän mahdottoman luonteen takia, ja se olen joka kerta ollut minä joka on saanut suostutella miestä sopimaan asiat. Koska mies ei näe koskaan omassa käytöksessään vikaa, kuten ei myöskään äitinsä, eikä kumpikaan pyydä anteeksi.
Tämä tästä anoppiasiasta, ei ole syyllinen minun ja mieheni ongelmiin, mutta syyllinen osittain siihen minkälaisen kasvatuksen mieheni on saanut ja miten kohtelee naisia.
"Oikeasti ap häpeää itseään oman anoppinsa silmien edessä, mutta hän piilottaa häpeänsä vihaksi ja osoittaa anopin syypääksi pahuuteen, itsensää sijaan."
En häpeä itseäni kenenkään edessä, tekoani häpeän, mutta koska siitä teosta ei kukaan tiedä, minulla ei siis ole muiden nähtävää "hävettävää".
"Tämä on peruskamaa, narsistin nk. projisointi -puolustusmekanismi. Ovat viat siirretään muiden vioiksi."
En edelleenkään ole narsisti, tunnen yhden ihan aidon narsistin joka on täysin muista piittaamaton, omaa etuaan tavoitteleva, muiden ongelmia ymmärtämätön, tunteeton, kylmä ihminen, joille muiden mielipiteet ovat aina vääriä. Kaikki pitäisi tapahtua aina hänelle parhain päin. Tunnen hänet työelämästä. En ole sellainen, vaan täysin päinvastainen.
Voiko kukaan ymmärtää miksi tänne kirjoitan? Siksi koska en ole voinut puhua kellekään pahasta olostani. Kynnys tännekin tulemiseen oli tosi iso, ensimmäistä kertaa sain suuni auki tästä asiasta. Kaikki ovat sanoneet minulle, läheiset, että "puhu jollekin", kun tietävät että minua vaivaa jokin. Ensimmäistä kertaa nyt yritän, ja tulos on tämä! EN todellakaan kaipaa kehuja toimistani, mutten myöskään syyllistämistä. Jälkimmäisen hoidan kyllä ihan itse.
Häpeän tekoani, KYLLÄ, enemmän kuin kukaan voi kuvitella! Tottakai teen väärin. Olen koittanut myös jonkin verran selventää minkälainen itse olen ihmisenä. Hellyydenkipeä, mukava, kaikkien kanssa toimeentuleva, läheisistään välittävä, huolehtiva, huolestuva, apuaan tarjoava. Mutta myös helposti suuttuva, mutta lyhytvihainen, kunnioitusta haluava, mukavuudenhaluinen. Kuka ei haluaisi tuntea oloaan hyväksi ja rakastetuksi? Ainakin mitä luin tämän palstan muita keskusteluja, niin monikin.
Mieheni ei osoita minulle minkäännäköistä hellyyttä, satunnaisen pyllylletaputtelun lisäksi, ei pussaa, ei halaa, kehu, sano välittävänsä, rakastavansa, ikinä. Eikä harrastanut tätä alussakaan, että ei johdu mistään pettämisistä. Tästä johtuu se että kaaduin toisen miehen syliin, olin siinä vaiheessa jo elänyt 4-5v liitossa jossa saa pikaisen panon kerran viikossa tai kahdessa, ja kaikki muu vapaa-aika oli kämppiksenä elelyä. Panokin oli pelkkä miehen tyydytys, en koskaan saanut orgasmia hänen kanssaan koska miehellä fiilikset laski jos piti minuun keskittyä.
Ja muissa seurustelusuhteissani ei tällaisia ongelmia ole ollut.
Mutta ihan sama, halusin vain purkaa tätä asiaa jollekin. Jos joku haluaa vielä haukkua niin aivan vapaasti, tiedänpähän jatkossa etten kysy täältä enää mitään.
Kahdelle vastaajalle kiitos, jotka yrittivät minua pahemmin syyllistämättä keskittyä siihen miten saisin asiani kuntoon. Jokaisen järki sanoo että pettäminen on väärin, hain täältä ehkä vertaistukea, tai muuta tsemppiä, te loput saitte oloni entistä pahemmaksi. Itselle ei tulisi mieleen apua hakevalle heittää hiekkaa silmiin...
Älkää vaan lisääntykö! Geenit kun periytyvät!
Ymmärrän tosi hyvin niitä tunteita, joita jatkuva laiminlyöminen miehesi taholta aiheuttaa. Itse koin joitakin juttuja samoin eräässä omassa suhteessani kauan sitten. Koin olevani silloin nuori, kiva, kaunis nainen ja minua söi sisältäpäin se, että
silloinen mieheni ei halunnut pitää minua hyvänä, ei ollut kiinnostunut asioistani, ei vaivautunut keskustelemaan jne.
Tuntui, että elämä meni hukkaan.
Suhde jatkui kauan, välillä hiukan parempia kausia, mutta sama välinpitämättömyys säilyi. Toista ei voi muuttaa.
Sitten tein sen kuin sinäkin, petin.
Koin yhteenkuuluvuutta toisen kanssa ja kokeilin.
Se oli koukuttavaa ja jatkoin.
Paha virhe.
Jos joudut vastaamaan teoistasi, niin joudut olemaan Syyllinen.
Kaikkeen. Keneltä tahansa kysyt, niin miehesi välinpitämättömyys on pikkujuttu sinun pettämiseen verrattuna.
Kokonaiskuva ei avaudu muille. Pettämisenä ei nähdä esimerkiksi miehesi 5 vuoden murahtelemista ja täyttä kunnioituksen puutetta.
Jos joudut suoraan vastaamaan teostasi, niin sinun on entistä vaikeampi saada omia asioitasi otetuksi huomioon.
Suosittelen kokemuksella: lopeta toinen suhde, yksi suhde kerrallaan. Jos et pysty hyväksymään jörrikkämiestä, on parempi lähteä.
Kiitos. Taitaahan se olla niin että jos omalle kohdalle ei tietty asia satu, ei voi toisen tunteita ymmärtää. Pätee ihan kaikkeen elämässä. Olen jo tietoisesti vähentänyt toisen miehen kanssa yhteydenpitoa, seksiä ei ole ollut pitkään aikaan, mutta tekstailemme kyllä. Asia kun on niin että kyseinen mies on hyvä ystäväni myös, ja tulee aina sellaisena pysymään. Minulla ei liikaa ystäviä ole että voisin hänestä luopua. Tietenkin seksuaalisen värinän täytyy väliltämme loppua. Mieheni tietää että olemme ystäviä ja hyväksyy tämän.
Ap, hoida nyt tuo läheisriippuvuusongelmasi ensin kuntoon. Mene yksin terapiaan. Itsesi takia.
Ajan kanssa, ja ehkä parantuneena riippuvuudestasi alatkin näkemään koko teidän parisuhteenne eri valossa. Olet todella takertunut mieheesi ja teillä näyttää olevan suuria ongelmia. Terapian jälkeen toivon sinun tulevan lopputulokseen, jossa olet valmis irtaantumaan liitostasi, jos se ei tyydytä sinua enää millään saralla. Sen tulet näkemään vasta terapian jälkeen.
Miehesi olisi myös syytä lähteä hoitamaan itsensä kuntoon. Hoitakaa molemmat ensin itsenne kuntoon omalla terapialla ja m i k ä l i terapia tuottaa tulosta, on mahdollista jopa jatkaa liittoa , kenties pariterapian kautta.
Vanhoilla eväillä ette enää selviä, kumpikaan. Ainakaan yhdessä.
Luin osan aloittajan viesteistä. Jotenkin tuntuu, että aloittaja ja hänen miehensä ovat kovin erilaisia, varustettu kovin erilaisilla tarpeilla. Tuntuu, että jossakin olisi molemmille paljon sopivampi kumppani.
Herranpieksut sentään! En ma jaksanut lukea kuin ekan osan. Sen perusteella ehdotan aloittajalle, että ota välimatkaa omaan elämääsi; kaukaa näkee paremmin.
Jos miehesi ei miellytä, heivaa se hemmettiin. Jos haluat jatkaa, unohda mies joka tapauksessa ja tee omalle elämällesi jotain. Itsesi takia ja väsymyksesi karkoittamiseksi. Elämää kuuluu elää eikä jumiutua parisuhteen kiemuroihin suremaan asioita, joille ei mahda mitään, kun toista ihmistä ei voi muuttaa.
Mutta itseään voi.
Kamalaa miten sekoilevaa tekstia! Ja se vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuuu..........
Jaksaako sita todellakaan kukaan lukea?
Sinun pohjimmainen ongelmasi on laiskuus ja liian vähäinen aivojen käytto. Kuten kaikki tietävät, aivot tarvitsevat, pystyäkseen toimimaan edes minimaalisesti, ajatusten kulkua.
Sinä huolellisesti ja harkiten kieltäydyt käyttämästä aivokapasiteettiasi kehittämään itseäsi. Sen sijaan jankuntat ja jauhat kuin vanhaa purukumia tuota samaa uudellen ja uudellen. Täydellistä energian ja ajan tuhlausta joka ei johda mihinkään!
Olisiko nyt jo vihdoinkin aika antaa raikkaiden tuulien puhaltaa korviesi väliin?
Mene toihin! Tai jos sinulla jo on tyopaikka - ota toinen tai kolmas!
Ala oppimaan jotain uutta! Vierasta kieltä, rakentamista, kultturia, taidetta, politiikkaa, aivan mitä tahaansa. Se on niin helppoa ja lähes ilmaista Suomessa. KUKAAN ei voi syyttää kehnoa taloudellista tilaansa evätäkseen oppimisen Suomessa!
Jätä miehesi rauhaan, anna hänelle tilaa jota te kumpikin tarvitsette. Teidän kummankin täytyy kehittyä ja kasvaa omina yksiloinänne ennenkuin voitte tukea tasapuolisesti toisianne.
Tapahtui se sitten saman tai eri katon alla.
Parasta koko yhtälossä on se ettei teillä ole lapsia!!!!!!!!!!!! Ainkin jossain jommankumman järki on pikkuisen pelannut oikealla tavalla.
Hankala ymmärtää miten tämä purkaus liittyi ap:n asiaan. Jos ihminen haluaa edes vähän läheisyyttä, rakkautta ja hellyyttä niin se ei tarkoita että ihminen ei osaisi ajatella. Toki kaikki tarpeet voi hukuttaa hankkimalla toisen ja kolmannenkin työn kuten ehdotat mutta ehkä se ei ole se oikea ratkaisu.
Tsemppiä aloittajalle. Tarpeesi ovat oikeita ja hyviä. Toivottavasti saat vielä joskus elää suhteessa jossa ne tulevat tyydytetyksi.
Aloittajan tilannetta ja ajatuksia on paljon helpompi ymmärtää kuin näitä muutamia purkauksia, joiden ainoa tarkoitus on ilmeisesti syyllistää. Eli ole olen Monimutkan kanssa ihan samaa mieltä. Omituisia ehdotuksia oppeliini1:lla, jotka eivät liity millään lailla ap:n aloitukseen.
Luotan kuitenkin siihen, että ap osaa poimia näistä ne viestit, joissa on hyödyllisiä ajatuksia, jotka avaavat umpisolmua omassa mielessä ja johtavat toimintaan.
Oppeliinille sanoisin että on minulla kyllä töitä, enemmän kuin jaksaisin tehdä. Se varmaan osaltaan ahdistustani lisää myöskin, jatkuva fyysinen sekä henkinen väsymys. Töitä kun on pakko tehdä että elää, viis fiiliksistä, niinhän se tämä maailma näkyy nykyään pyörivän:( Aivojakin käytän, en kai muuten pystyisi ajattelemaan mitään näin syvällistä..
Kiitos monimutka ja 9 16 kannustavista sanoista, ja ennen kaikkea asiallisista. Tätä asiaa olen niin paljon viime aikoina kelaillut että pää räjähtää, mutta on kyllä ruvennut ajatukset selkenemään. Ja tiedän mihin suuntaan aion pyrkiä.
En tiedä mihin ratkaisuun päädyt, mutta kannattaisi uskaltaa irrottautua suhteesta. Seksi on yksi kulmakivi ja jos se on kuvaamasi kaltaista jo tuossa vaiheessa, niin muutaman vuoden päästä olet vieläkin tyytymättömämpi. Ei parane ajan kanssa.
Teillä ei ole lapsia, miksi roikkua väkisin. Elämä ja aurinkoinen kesä odottaa sinua! Vapauta jo itsesi.
Parisuhteet on oppimista myös velvollinen yhteensä olemista. Kuikan vaikea ei olisikin.. Suomessa on paljon sirpaloituu sukupolvia sen takia onki nykyihmiset pilalla. Helppoa ei ole missä .