Pitkään mietin, kirjoitanko tänne. Tuntui kuitenkin paljon helpommalta anonyymisti kirjoittaa, kun puhua esimerkiksi ystävälle. Josko täältä löytyisi vaikka kohtalotoveri?
Olen 25-vuotias, naimisissa ja minulla on pieni tytär. Ongelmana on isäni ja hänen vanhempansa. Vanhempani ovat eronneet kun täytin 18. Ero oli hyvin riitaisa ja jäimme kahden siskoni kanssa siihen väliin. Nuorin meistä oli silloin 14 vuotias. Minut ja vanhempi siskoni (silloin 19) ajettiin itsenäistymään. Kumpikaan vanhemmistamme ei halunnut ottaa kontolleen täysi-ikäisiä lapsia. Itse koin se toisaalta hyvänä asiani, itsenäistyin kertaheitolla. Välit äitini kanssa ovat hyvin lämpimät nykyään ja olemme läheisiä. Äitini meni uusiin naimisiin, isäni omien sanojensa mukaan ei tapaile ketään, vaikkakin tiedän hänen seurustelevan. Hän ei minulle omista asioistaan mitään kerro. Toki olettaa minun kertovan hänelle kaiken. Olen hyvätuloisen perheen lapsi, materiaalia minulta ei ole koskaan puuttunut. Isälleni raha on aina ollut kaiken aa ja oo. Kotona hän ei lapsuudessani juurikaan ollut, töitä oli paljon. Lomatkin hän vietti puhelin kädessä työasioita hoidellen. Minua on aina kalvanut rakkauden puute. Uskon, että isäni kyllä saattaa minua omalla tavallaan rakastaa, mutta eihän sitä ole koskaan näyttänyt. Vanhempien eron jälkeen hän ei kuukausiin ainakaan minua nähnyt. Puheluihin ei juurikaan vastannut, tai oli kiireinen. Nykyään, kun minulla on tytär, isäni on hiukan enemmän pitänyt yhteyttä. Olen kuitenkin isäni silmissä hänen epäonnistunein kasvatuksensa, näin on minulle sanonut. Tässä syy; lapsena, olin noin 12-vuotias, nuorempi siskoni otti isovanhempieni kolikko purkista muutaman kolikon. Hän oli silloin 7-vuotias. Isäni ja isoisäni ovat aina uskoneet fyysisen kurituksen voimaan. Otin syyt niskoilleni ja kärsin selkäsaunan. Olen nyt leimattu koko loppuelämäkseni varkaaksi sukuni puolesta. Isovanhempani ja isäni kun kokivat tarpeelliseksi kertoa asiasta kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan. Olimme silloin lapsia kuitenkin.. Nyt olen antanut lisää syytä sukuni ajatella minun olevan täysin b-luokan kansalainen. Jouduin talvella pyytämään isältäni lainaksi rahaa vakuutusmaksun maksamiseen. Mieheni oli silloin vielä työttömänä (onneksi nyt saanut koulutustaan vastaavan työn). Isäni ei suostunut lainaamaan, eikä hänellä siihen velvoitetta olekaan. Tästä tapahtumasta hän päätteli meidän olevan suurissa rahallisissa vaikeuksissa. Hän kertoi asiat näin siskolleni, isovanhemmilleni ja soitti jopa äidilelleni. Isäni mielestä olisi ollut kohtuullista, että äitini vanhemmat olisivat myös oikeutettuja tietämään "ongelmistamme". Nyt en voi isäni vanhemmilla käydä. En kestä sitä alaspäin katsomista ja arvostelua. Vaikkei meillä ongelmia olekaan. Isäni mielestä minusta pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus kynnen pysty lastani elämättämään. En jaksa enää tätä. Isäni sanoo olevansa hyvin suvaitsevainen. Kannattavansa tasa-arvoista avioliittolakia ja suosivan maahanmuuttajia. Omaa tytärtään hän ei kuitenkaan voi hyväksyä tälläisenä. Olisinko kamala ihminen, jos katkaisisin välit? En haluaisi, ettei lapsellasi olisi isoisää. Mutta jos hän jatkaa tätä aliarvioimista myös hänen kohdallaan? Olinhan kuitenkin huono vaimo, kun en poikaa synnyttänyt. Mitä minun kannattaisi tehdä! Puhetta he eivät kuuntele, tämä suku ei tule ikinä muuttumaan..
Olen 25-vuotias, naimisissa ja minulla on pieni tytär. Ongelmana on isäni ja hänen vanhempansa. Vanhempani ovat eronneet kun täytin 18. Ero oli hyvin riitaisa ja jäimme kahden siskoni kanssa siihen väliin. Nuorin meistä oli silloin 14 vuotias. Minut ja vanhempi siskoni (silloin 19) ajettiin itsenäistymään. Kumpikaan vanhemmistamme ei halunnut ottaa kontolleen täysi-ikäisiä lapsia. Itse koin se toisaalta hyvänä asiani, itsenäistyin kertaheitolla. Välit äitini kanssa ovat hyvin lämpimät nykyään ja olemme läheisiä. Äitini meni uusiin naimisiin, isäni omien sanojensa mukaan ei tapaile ketään, vaikkakin tiedän hänen seurustelevan. Hän ei minulle omista asioistaan mitään kerro. Toki olettaa minun kertovan hänelle kaiken. Olen hyvätuloisen perheen lapsi, materiaalia minulta ei ole koskaan puuttunut. Isälleni raha on aina ollut kaiken aa ja oo. Kotona hän ei lapsuudessani juurikaan ollut, töitä oli paljon. Lomatkin hän vietti puhelin kädessä työasioita hoidellen. Minua on aina kalvanut rakkauden puute. Uskon, että isäni kyllä saattaa minua omalla tavallaan rakastaa, mutta eihän sitä ole koskaan näyttänyt. Vanhempien eron jälkeen hän ei kuukausiin ainakaan minua nähnyt. Puheluihin ei juurikaan vastannut, tai oli kiireinen. Nykyään, kun minulla on tytär, isäni on hiukan enemmän pitänyt yhteyttä. Olen kuitenkin isäni silmissä hänen epäonnistunein kasvatuksensa, näin on minulle sanonut. Tässä syy; lapsena, olin noin 12-vuotias, nuorempi siskoni otti isovanhempieni kolikko purkista muutaman kolikon. Hän oli silloin 7-vuotias. Isäni ja isoisäni ovat aina uskoneet fyysisen kurituksen voimaan. Otin syyt niskoilleni ja kärsin selkäsaunan. Olen nyt leimattu koko loppuelämäkseni varkaaksi sukuni puolesta. Isovanhempani ja isäni kun kokivat tarpeelliseksi kertoa asiasta kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan. Olimme silloin lapsia kuitenkin.. Nyt olen antanut lisää syytä sukuni ajatella minun olevan täysin b-luokan kansalainen. Jouduin talvella pyytämään isältäni lainaksi rahaa vakuutusmaksun maksamiseen. Mieheni oli silloin vielä työttömänä (onneksi nyt saanut koulutustaan vastaavan työn). Isäni ei suostunut lainaamaan, eikä hänellä siihen velvoitetta olekaan. Tästä tapahtumasta hän päätteli meidän olevan suurissa rahallisissa vaikeuksissa. Hän kertoi asiat näin siskolleni, isovanhemmilleni ja soitti jopa äidilelleni. Isäni mielestä olisi ollut kohtuullista, että äitini vanhemmat olisivat myös oikeutettuja tietämään "ongelmistamme". Nyt en voi isäni vanhemmilla käydä. En kestä sitä alaspäin katsomista ja arvostelua. Vaikkei meillä ongelmia olekaan. Isäni mielestä minusta pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus kynnen pysty lastani elämättämään. En jaksa enää tätä. Isäni sanoo olevansa hyvin suvaitsevainen. Kannattavansa tasa-arvoista avioliittolakia ja suosivan maahanmuuttajia. Omaa tytärtään hän ei kuitenkaan voi hyväksyä tälläisenä. Olisinko kamala ihminen, jos katkaisisin välit? En haluaisi, ettei lapsellasi olisi isoisää. Mutta jos hän jatkaa tätä aliarvioimista myös hänen kohdallaan? Olinhan kuitenkin huono vaimo, kun en poikaa synnyttänyt. Mitä minun kannattaisi tehdä! Puhetta he eivät kuuntele, tämä suku ei tule ikinä muuttumaan..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyväksy tuo viimeinen lause, jos mahdollista.. Ja tee päätös sen mukaan.
Et ole kamala ihminen, etääntymällä suojelet myös lastasi, sillä samanlaisen nollaamisen hänkin tulee perimään suvun puolelta.
Toivottavasti miehesi puolella on läheisiä, joihin lapsi voi turvallisesti tutustua!
Joskus pitää poistaa ihmisiä jotka satuttaa ja joilla ei ole minkäänlaista halua muuttua ja huomioida sinua elämästäsi. Mun piti tehä niin omalle puoli siskolle..hän oli niin katkera jostain mitä en voi tänne kirjottaa ei ollut mitään mitä minä tein vaan se miten tulin tähän maailmaan. Se yrittäminen hänen kanssaan satutti ja teki mut kipeeksi ja päätin olla pitämästä yhteyttä ja aloin pikku hiljaa parantua. Myös isäni alkoholin käytön kanssa oli vaikeaa olla tekemisissä ja ne känni soitot ja hänestä huolehtiminen. En voinut pistää välejä isääni poikki ja niin kauan kun oli hengissä niin siitä piti pitää huolta ja unohdin siinä itseni. Nyt kun ajattelen vuosia taaksepäin..niin mulla on vihdoinkin rauha ja se on kyllä totta että pitää hyväksyä että suku tai jotkut ei muutu ja sitten tehä päätös ja alkaa parantumaan ite.
Kuka h-i jaksaa lukea tuollaista pötkylää?