Seurustelua takana 4 vuotta, ikää minulla 24 ja avopuolisolla 26. Olen miettinyt eroa 1,5 vuotta, mutta en ole ollut valmis tekemään asialle mitään. Suhteessamme on ollut sekä hyvää, että huonoa. Hyvien asioiden vuoksi olenkin suhteeseen jäänyt, ja olen myös halunnut nähdä miten suhde kehittyy. Olen ollut tyytymätön, koska meiltä puuttuu rehellisyys, avoimuus ja toisinaan seksikin. Näihin asioihin ei ole myöskään tullut parannusta. Minusta tuntuu, että haluaisin asua yksin ja etsiä vielä sitä sopivampaa kumppania.
En ole ketään koskaan jättänyt, ja näin pitkän suhteen lopettaminen tuntuu kovin raskaalta. En haluaisi erota riidoissa, enkä loukata miestä, joten miten voin ottaa asian puheeksi?
En ole ketään koskaan jättänyt, ja näin pitkän suhteen lopettaminen tuntuu kovin raskaalta. En haluaisi erota riidoissa, enkä loukata miestä, joten miten voin ottaa asian puheeksi?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen samanikäinen kuin sinä ja minulla oli samanlainen ongelma.
Itse sanoin että olen miettinyt, että haluaisin muuttaa omaan asuntoon, ja sitten vaan vastailen mahdollisiin jatkokysymyksiin. Mies oli ns. helposti jätettävää sorttia, että ei jäänyt lahkeeseen roikkumaan, vaikkakin tuo hänelle todella kova paikka oli ja on toisinaan ilmeisesti edelleen. Oli minullekin ensimmäinen ero, jossa jätän itse. Kyllä se tuntui todella vaikealta kun asiaa mietti, mutta kivireki putosi sydämeltä kun sai sanottua. Toki se aika on aika vaikeaa, kun pitää asua vielä saman katon alla kunnes voi muuttaa pois. Mutta se on pieni aika elämästä.
Olemme nykyään ihan väleissä ja kavereita exän kanssa. Emme tietenkään mitään sydänystäviä. Tuskin sitä koskaan olimmekaan.
Ajattele, että mitäpä jos mies miettii samoin mutta kumpikaan ei saa kakistettua ulos..? Tuhlaat/tuhlaatte toisienne aikaa jatkuvasti pitkittämällä jotain (suhdetta) millä ei ole mitään tulevaisuutta. Kun vihdoin saat erottua, mietit vaan mikset tehnyt sitä jo paljon aikaisemmin. Olet tuhlannut elämästäsi lähes kaksi vuotta ja jatkat vaan. Se on aika tyhmää.
Itse esittelin itselleni kysymyksiä "haluanko oikeasti elää tämän ihmisen kanssa lopun elämäni?" ja vastaus oli aina ei. Silti mietin sitä että "onhan meillä ihan kivaakin välillä" Mutta ei se kiva vaan riitä. Minä haluan välillä ilotulitusta, sitä meillä ei koskaan ollut. En ikinä rakastunut häneen kunnolla, ei todellakaan ollut se elämäni mies.
Tsemppiä, ja uskalla olla rohkea niin pääset jatkamaan elämää!
Kiitos vastauksestasi. Toit juuri sellaisia asioita esiin mitä olin pohtinut.
Olen itse myös esittänyt tuon kysymyksen itselleni "haluanko olla hänen kanssaan loppuelämäni?" ja vastaus on todellakin aina "en". Alussa olin häneen rakastunut, mutta jokainen tapahtunut ikävä asia on nakertanut rakkauden tunnetta pois. Olen katsonut kaikkea läpi sormien, mutta nyt huomaan etten enää tunne oikein mitään.
Kyllä on mukava asua ihan yksin!
Ei oo koko ajan riippuvainen toisesta, ja oot niin nuorikin, ei kannata kahlita itseään.
Reippaasti vaan pois suhteesta.
Uutta jännää tulee tilalle!
Juu, itse olet ollut hyvä kumpani kun olet miettinyt eroa 1,5 v ?
Oikea rehelisyyden perikuva, ja suhteesta on puutunut rehelisyys ja avoimuus ja toisinaan seksi , ja sekin on tietysti kumpanin vika kun ei ole jaksanut kokoajan vongata.