Ihmettelen aina, että miten muut onnistuvat pysymään parisuhteessa vastoinkäymisistä huolimatta, kun minä taas aina tulen jätetyksi ensimmäisen huudon jälkeen, tai sitten itse menetän hermot mieheen ja laitan kiertoon. Ja sanokaa mitä sanotte mutta oikeasti tavoitteenani on pysyvä parisuhde! En vain tajua, miten sen saa kestämään??
Miten ihmeessä parisuhde kestää vuosia tai jopa koko elämän?
entajua
412300
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
Juu ja minä ihmettelen että miten edes päästään parisuhteeseen ja miten ne narsitit ja väkivaltaiset saa seurustella ja minä en saa tai pääse suhteeseen.
Onks siin joku taikasana mitä pitää lausua naiselle että se kiinnostuu??
On. Tai no, taikalause. "Mielenkiintoista, kerro?"
Naiset (eivätkä vain naiset vaan kaikki ihmiset) ovat itsekeskeisiä. Jos haluaa "naisen" tai "parisuhteen" niin sillä ei ikinä pääse mihinkään, pitää haluta tietty parisuhde tietyn naisen kanssa. Nainen ottaa nokkiinsa jos pidetään täysin vaihdettavana toiseen samannäköiseen (kuten mieskin ottaisi).
Narsistit ja muut persoonallisuushäiriöiset usein valehtelevat todella hyvin, ja vaikuttavat kiinnostuneita kaikista ja kaikkien sanomisista uskottavasti. Jos patologinen valehtelu ei onnistu (ja hyvä jos ei), helpoimmin pärjää kun löytää jonkun jonka tekemisistä ja mielipiteistä on aidosti ja teeskentelemättä kiinnostunut. Mitä valoisammin ja uteliaammin lähestyy ihmisiä sitä varmemmin onnistuu; jos käpertyy yksinäiseen katkeruuteen epäonnistuminen on satavarma.
Pysyvä parisuhde vaati halua ja valmiutta itsetutkiskeluun ja KASVUUN.
Jotta henkinen kasvu tapahtuu, liittyy asiaan aina kasvukipuja, ja monet mieluummin pysyttelevät mukavuusalueella, jossa ei tarvitse kasvaa tai muuttua.
Parisuhde vaatii AINA joidenkin omien särmien hiomista, jos odottaa suhdetta, jossa ei ikinä tulisi kasvukipuja, tulee jäämään aina yksin.
Pitää osata sietää epämukavuutta, kaikilla ei ole henkistä kanttia siihen.
Tai sitten ei tajuta kasvukipujen, ja toisen persoonan muuttamisen eroa. Pitää tajuta milloin kasvukipu on positiivista, ja milloin sitä että on esim henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Kaikki ei tajua eroa, ja hokevat "mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa", vaikka se suhde ei ollut oikeasti huono, se vaan olisi vaatinut enemmän kanttia pysyä siinä. Se ei silti tarkoita että kaikissa suhteissa tulisi pakolla pysyä.
Pitää osata tajuta ero, ja pitää kiinni sellaisesta suhteessa, jonka sisällä voi kasvaa.
Jos joku ihminen ajaa sinua kasvuun, se on parasta mitä elämässä voi kokea.
Sude, jossa ei voi kasvaa ja ehittyä ihmisenä, ei ole oikeeastaan minkään arvoinen edes.
Ihmiset turhaan pelkää kasvua.
Niin ja moni hokee sisäisestä kasvusta, vaikka kyse on pelosta. Pelosta olla yksin, tulla yksinäisenä arvostelluksi ja tuomituksi (mitä muuten tapahtuu ja saa tehdä ihan porukassa), tai pelosta että vaan... ei kelpaa! Kasvua on myös kasvaa omille jaloilleen, kestää elämää yksin, oppia olemaan ja hyväksymään itsensä ja elämänsä. Yksin elämän kestäminen, vaikeuksien voittaminen ja jos ei ole rikas, jopa taloudellisten haasteiden kohtaaminen vaatii aina kestävyyttä, särmien hiomista ja sitkeyttä. Jos aikoo pysyä raittiina ja reippaana, eikä luovuttaa alkoholistiksi tai itseääliseksi masentujaksi. Paljon enemmän ihmiset on parisuhteissa siksi että tyytyvät, pelkäävät, huolivat ennemmin kenet tahansa jne. ja perheitä perustetaan kaikesta muusta kuin rohkeudesta ja rakkaudesta.
Kaikilla ei ole henkistä kanttia katsoa yksin mitä he oikeasti haluavat ja kesätvät, ja jotkut tosiaan ottaa ihan minkä tahansa suhteen. Useat hokevat "ennemmin yksin kuin huonossa suhteessa" mutta toteuttavat käytännössä mallia "ennemmin missä tahansa paskassakin suhteessa kuin yksin". Jos nyt katsoo ympärilleen, sen näkeminen ei ole kovin vaikeaa.
On totta, että pysyvä parisuhde kasvattaa, mutta on myös totta, että niin kasvattaa yksin eläminenkin.
Luopuminen, selviäminen ja kaikki omilla jaloillaan seisominen on kasvattavaa. Yhtälailla kun parisuhde. JOS siis kasvaa. Mikä tahansa parisuhde kjuin yksinäisyyskin, voi olla myös pakoa, mukavuusalue, pelkoa, ja nimenomaan kasvamisen välttämistä.
AP:n ongema on lähinnä se, että hän väittää tietävänsä mitä haluaa ja ajattelee mitä luulee, mutta käyttäytyy siihen nähden ristiriitaisesti - ja ehkä valitsee miehetkin sen mukaan, että näin saa tehdä. Sitä en tiedä, mikä hänellä on, mutta ehkä hänen kasvunsa olisi se, että hän suosiolla uskaltaisi kestää yksinäisyyden, olla yksin, seisoa omilla jaloillaan ja kokeilisi riittävän kauan (kyllä, vaikka vuosia) yksineloa. Sinä aikana hänelle todella selviäisi, mitä hän oikeasti etsii. Nyt hän tuntuu tavoittelevan jotain mitä hän olettaa, että hänen pitäisi tavoitella, mutta todellinen tahto näkyy silti siinä, mitä käy.
Yksin kasvaminen on pelottavaa, koska yksin voi joutua sietämään kipua ja menetyksiä, yksin. Pelätä jopa yksin jäämistä tai perheettömyyttä. Moni yksinäinen joutuu kohtaamaan pelon lapsettomuudesta jne. mutta joskus se on tarpeen, että tietää, mikä on totuus. Ehkä AP:n pitäisi nyt kohdata totuus ja lakata pelkäämästä kasvua. Olla yksin.
Joskus se vie vuoden, joskus 10 vuotta.
"Ensimmäisen huudon jälkeen" ?
Jos parisuhteen osapuolet osaavat kommunikoida, niin silloin ei huudeta. Tuosta voisi vaikka aloittaa kasvamisen ihmisenä ja kumppanina...
No voi herramunjee :-) Minä olen ihminen ja joskus suutun. Silloin saatan huutaa.
Ihminen minäkin, ja joskus suutun. Silloin menen miettimään asiaa itsekseni. Kun olen rauhoittunut JA saanut selville, mikä oikeasti vaivaa, kerron sen ihan rauhallisesti.
Kukin tavallaan.
"silloin ei huudeta"
-Voe luoja sentään jos äänenkorotus on jollekulle joku ongelma.
Tulee mielikuva kahdesta keski-ikäisestä kirjanpitäjästä, jotka tyynen rauhallisesti ja täysin kiihkottomasti keskustelevat asiasta kuin asiasta ja lähettävät toisilleen kirjallisia selvityksiä asian tiimoilta. XD
Äänenkorotus on oikeasti ongelma kommunikoidessa. Eli esimerkiksi jos 120 kg raavas mies huutaa ja korottaa ääntään henolle pienelle naiselle, voi nainen pelätä miestä, vaikka mies ei haluaisikaan pelotella naista ollenkaan. Joillekin äänenkorottaminen tarkoittaa uhkaavuutta.
Ja toisaalta mihin äänenkorotuksella pyritään? Saada oma ääni paremmin kuuluville ja ylittämään toisen puhe ja yleensä myös mitätöimään toisen puhetta. Ihan kommunikaation kannalta, se on paras keino saada toinen puolustautumaan, joka voi johtaa riidan pahenemiseen väittelyksi ja taisteluksi.
Ymmärrän toki, että olemme inhimillisiä olentoja ja aina emme käyttäydy asiallisesti, kun suutumme. Mutta toisaalta pitäisi myös pohtia mihin annamme itsellemme luvan ja perustelut, jos sallimme huutamisen yhtenä riitelyn välineenä. Mitä rauhallisempana pysymme riitelyssä, sen paremmin meitä kuullaan ja itsekin kuulemme toista, mikä on aikuisen ja turvallisen ihmissuhteen perusta. Kuunnella toisen puhetta silloinkin kun se ei miellytä minua itseäni.
"Joillekin äänenkorottaminen tarkoittaa uhkaavuutta."
-Sitten on ylipäätään väärän ihmisen kanssa jos kerta äänenkorotus aiheuttaa minkäänasteisia pelkoreaktioita.
Toisen pelkääminen ei kuulu millään muotoa terveeseen parisuhteeseen.
"Ja toisaalta mihin äänenkorotuksella pyritään?"
-Riippuu tilanteesta.
Se saattaa purkaa tilannetta..kiinnittää toisen huomion ko asiaan..helpottaa omaa turhautumista yms yms...
"Mitä rauhallisempana pysymme riitelyssä, sen paremmin meitä kuullaan ja itsekin kuulemme toista"
-Kiva teoria...toimii valitettavan harvoin tosin.
Kaikella on aikansa ja paikkansa..ja joskus ei vain yksinkertaisesti ole sen rauhallisen kuuntelun aika. ;)
Täälläkin on mies jolla suhteet tuntuvat kaatuvan jo ensimmäiseen riitaan toisen ospauolen toimesta. Ei voi tajuta miten alkoholismin, pettämisen ja väkivallan runnomat suhteet taas pysyvät vuosikausia, niistä pidetään kiinni kynsin hampain. Joku tässä mättää ja pahasti.
Joo, olen miettinyt samaa et miten niil juopoil on aina joku nainen.
Parisuhde nyt vaan on luopumista. Jommankumman on alistuttava että juttu jatkuu. Se ei ehkä toimi mutta jaettu tuska sitoo yhteen.
Parisuhde nyt vaan on saamista! Kummankaan ei tarvitse alistua koska se olisi luonnotonta ja este pitempiaikaiselle suhteelle.
Molemmat joustavat itselleen vähemmän tärkeiksi kokemissaan asioissa ja saavat itse kaksin verroin.
Huutanut,eikä kyllä minullekkaan ole kukaan huutanut.
Minkälainen ölvökki se oikein on joka ei osaa keskustella asioista huutamatta ja sivistyneesti?
Minulle on aivan sama että oletko sinä huutanut vai et. Minä olen minä ja jos minä joskus suutun niin että haluan huutaa, niin huuda. So what. Suurimmaksi osaksi kyllä ihan vaan puhun asioista.
*Niin huudan
En olisi koskaan kuvitellutkaan "ajautuvani" parisuhteeseen tuntemattoman ihmisen kanssa. Näin hyvin paljon aikaa ja vaivaa etsiessäni juuri sellaisen ihmisen joka täytti asettamani korkeat vaatimukset. (Rehellisyys, ahkeruus, luotettavuus, toisen ja yhteiskunnan kunnioittaminen, mielekiinto yleismaailmallisia asiota ja tapahtumia kohtaan, kunnon käytöstavat omaava, jne. ) Listani oli pitkä. Mutta tiesin mitä hain kumppanissa, vähempi ei kelvannut.
Tavatessani kumppaniehdokkaan, jos hän ei täyttänyt kaikkia vaatimuksiani, hän ei päässyt edes ehdokas asemalle.
Etsintä kesti kauan. Sitten BINGO! Tämä täydellinen puoliso ilmestyi.
Hän on yhäkin puolisoni 40 vuoden jälkeen! Usein meistätuntuu kuin olisimme vasta alkaneet seurustelemaan, usein taas että meidät on liitetty kyljistä yhteen.
Puolison hakemisessa kysyttäessä ohjeeni onkin: huolellisesti ja harkiten suoritettu VALINTA.
Entä miten kauan katselit niitä muita, ennenkuin olit varma, ettei tämä ole se oikea?
Kunkin kohdalla se tuli melko nopeasti esille. Jo parin päivällisen jalkeen huomasin söikö hän kuin possu, oliko kiinnostunut mistään, oliko lainkaan käytöstapoja.
Tai sitten, kuinka hän keskusteli puhelimessa, kuinka suhtautui erilaisiin kanssaihmisiin ( vähemmän/enemmän koulutetut, työttömät, tyollistetyt, jne. jne. jne)
Kaikki nuo antoivat viitteitä hänen perusolemuksestaan. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä havaitakseen epämieluisat kohdat toisessa. Se ei ole hyvä eikä paha. Niitä vain ei tarvitse itse hyväksyä!
"Ihmettelen aina, että miten muut onnistuvat pysymään parisuhteessa vastoinkäymisistä huolimatta"
-No eihän ne onnistukkaan...
"En vain tajua, miten sen saa kestämään?? "
-Päivä kerrallaan....päivä kerrallaan.............
Vinkki, huutamalla huutaminen karkoittaa naisen kuin naisen, äänenkorotus on asia erikseen.
Parisuhde vaatii molemminpuolista työtä ja halua tehdä sitä työtä sen suhteen eteen. Aitoa kiinnostusta toisen elämää, tunteita ja läheisiä kohtaan. Kunnioitusta, arvostusta, kuuntelemista. Oppimista. Ennenkaikkea opit itsestäsi aivan uusia puolia kun yrität asettaa itsesi toisen kenkiin, se vaatii myös totuttelua. Mieheni on sellainen "puhutaan asiat samantien selväksi" tyyppi, kun minä taas vaadin aikaa että saan rauhoittua. Kompromissiratkaisu, sanon tarvitsevani nyt rauhoittua ettei toinen loukkaannu enemmän, ja etten itse mene ylikierroksille ja sano pahasti. Kun on parisuhteessa ei voi olla enää niin itsekäs, että huutaa toisen mielipiteiden päälle.
"En vain tajua, miten sen saa kestämään?? "
Kasvamalla yhdessä, aikuistumalla, rakkaudella.
Kommunikaatio on suhteessa tärkeää. Vaikka olisi kuinka vihainen, ei tarvitse huutaa. äänenkorotuksella ja huutamisella on suuri ero. Esimerkiksi minä suoraan sanottuna pelkään huutamista, ja menen lukkoon.
Me ollaan naimisissa, kertaakaan ei olla koko suhteemme aikana huudettu, tai haukuttu toisiamme, vaikka tottakai välillä on erimielisyyksiä ja riitojakin.
Silloin, kun meinaa mennä yli, niin kumpikin meistä ymmärtää lähteä tilanteesta ja ottaa asian uudestaan esille, kun on rauhoituttu. Mutta asiat tulee puida, vaikeatkin, ettei mikään jäisi kaihertamaan.
annnu- kirjoittikin hyvin juuri tästä parisuhteessa tehtävästä työstä. Ei toimiva parisuhde ilmaiseksi tule, eikä toimi tekemättä mitään.
Parisuhteessa ei voi olla itsekäs.
Mitä itsekkäämpiä ihmiset ovat niin sitä vaikeampaa elää parisuhteessa.
En yhtään ihmettele yksinelävien lisääntyvää määrää.
Pysyvä parisuhde syntyy kun toinen on tarpeeksi komea tai kaunis jotta seksuaaliset halut syttyvät. Luonteilla ei ole merkitystä koska niin monet riiteleekin ja on haukkumista ja väkivaltaa ja siltin ne seurustelee.Ulkonäkö herättää halut olla toisen kanssa.
Itse en usko että se pidemmän päälle kestää vaikka olis kuinka komea tai kaunis. Jos toisella yläpää lyö jatkuvasti tyhjää niin se käy hermoille.
Itse olen pysynyt saman miehen kanssa 19 vuotta, väkisin en ole pitänyt, ihan omasta tahdostaan se on vierelläni pysynyt. Lapsia meillä ei ole, ettei voi heidänkään niskoille laittaa.
Joka päivälle on riittänyt puhuttavaa, joskus enemmän, joskus vähemmän. Vastoinkäymisiä on ollut vaikka muille jakaa... nämä ovat ennemmin lähentäneet meitä. Välillä on seksiä ollut paljon ja sitten on kuivempia kausia.
Ulkonäöstä en sen enemmin kuin että ihminen muuttuu aika paljon n. 20 vuodessa.
Itse asiassa, minua ei kiinnosta pätkääkään mitä muut meistä ajattelee.
En myöskään osaa antaa neuvoja siihen miten pitkän suhteen saa kestämään suht onnellisena, meillä nyt vaan on sopineet kemiat yhteen.
Molempien pitää olla valmiita tekemään kompromisseja ja myös päätös olla yhessä pitää yhdessä. Esim tuon huutamisen suhteen, mä en kestä huutamista yhtään vaan alan itkemään ja asioiden selvittämisestä ei sitte tuu mitään. Asioista pitää pystyä puhumaan huutamatta ja molempien pitää kuunnella toistensa kannat. Mun mies ei enää nykyään huuda jos suuttuu, paitsi joskus tosi harvoin, mutta huomaa kyllä yleensä ite että oli vikatikki. Jos joku asia on toiselle tosi tärkeä tai joku asia toisessa sellainen mitä ei vaan voi sietää, niin pyritään yhessä keksimään keino millä molemmat sais haluamansa ainaki osittain. Asioista pitää puhua heti, ku joku alkaa häiritsemään, ei vasta sitten ku on pyöritelly asioita kauan mielessään, kaikki muuttuu suuremmaksi ja vaikeemmaksi omassa mielessä. Ja ei kannata luovuttaa heti, ku tuntuu siltä ettei aina nappaa olla toisen kans.
Mies ei tee kompromissejä ja nainen alistuu miehen tahtoon yleensä koska on vähän nössö eikäs aa suuttaan auki jos mies haukkuu.
Aika paljon parisuhteissa vaan sinnitellään. Kestetään huonojakin juttuja ja vaan jatketaan.
Itse en henkilökohtaisesti tunne moniakaan ihmisiä, jotka olisivat toimivassa suhteessa. Siis niiden kohdalla, jotka tunnen hyvin. Pääasiassa, kun katson niitä toisten ukkokultia, en kadehdi.
Olen ollut aina aika piittaamaton materiastakin, eli senkään takia en ole viitsinyt jäädä suhteisiin. Monella naisella ainakin se miehen palkkapussi sitoo suhteeseen. Uskottomuutta on hirveän paljon.
Eikähän se ole lapset ja yhteinen omaisuus, joka sitoo suhteisiin.
Osui tällainen silmiini, mahtaisiko tästä löytyä jotain ajatuksia:
http://www.city.fi/blogit/suhdeklinikka/sitoutuminen on tana paivana vaikeampaa kuin koskaan/126139
Itse ajattelen, että parisuhteen kestäminen vaatii molemmilta paljon aikuisuutta ja kypsyyttä. Sitä, että molemmilla on tilaa olla oma itsensä, aikaa omille jutuille, ettei kytätä tms. Kykyä sietää hankalia aikoja ja asioita niin ettei heti lyödä hanskoja tiskiin kun tulee vastoinkäymisiä. Armollisuutta itseä ja toista kohtaan. Luopumista siitä kuvitelmasta, että parisuhde on aina ihanaa ja auvoista ja romanttista. Halua tehdä toiselle hyvää.
Kannattaa kysellä niiltä, jotka ovat olleet vuosikymmeniä yhdessä, että mikä on heidän pitkän liittonsa salaisuus.
Aija-pappi
3 vaihtoehtoa:
a) He todella rakastavat toisiaan.
b) He ovat päättäneet pysyä yhdessä, vaikka eivät rakastakaan toisiaan, esim. yhteisten lasten takia, tai koska eivät ole saaneet muitakaan.
c) Toinen rakastaa ja toinen säälii rakastavaa osapuolta niin paljon, ettei henno jättää häntä.
onkohan niin ettei ola tarpeeksi kypsä:) parisuhteeseen. kannattaa jonkin aikaa vain seurustella. toisilla menee pitempään. se vaatti molemmilta pelisääntöjä toki olemme eri kaliperia miehet ja naiset. itse 30 vuotta olleena tiedän että toisen huomioimiominen oman itsensä kunnossa pitäminen . kriisitilanteissa auttaa. ehkä sitä kasvaa jotenki yhteen vaikeuksien kautta. muistan kuinka kirjoittelin lappuja ja myöh. viestejä jos ei naamatuste saanu sanottuu vaikeitakin asoita.
rakastuminen on ihanaa. lapsissa se jatkuu ja lastenlapsissa. toisen huomiominen ja mielihyvän saaminen ei monesti tarvi paljoa. kekseliäisyyttä peliin naiset on tunnetusti hyviä siinä. ONNEA
Jos ei se tapa..
Vihkikaavassakin kysytään:Tahdotko rakastaa".Kyllä moni asia on omasta tahdosta kiinni.Tahdotko jaksaa,yrittää,kuunnella,tuka,ymmärtää,jakaa yms.
Ei rakkautta voi tahto sanalla antaa, sitä joko on tai ei.
Suhteen saa kestämään siten, että on lupa riidellä mutta ei ole lupa uhata erolla. Meillä mieheni on aina eroamassa joka ikisestä riidasta tai erimielisyydestä ja jonkun kerran on pakannut ja lähtenytkin (tullut sitten takaisin melko pian). Olen hänellekin yrittänyt sanoa että senkus riitelee mutta unohtaisi nuo erouhkaukset. Niistä on vain haittaa.
Kiivastuksissa sanoo monen laista, muijani on uhannut eroavansa kun on riidelty kovastikin, kerran kaivoi jo laukun kaapista. Kun rauhottui tuli taas kaulaan kiinni ja pussasi.
Huutamista ei vain jaksa kuunnella ja sitten on pakko lähteä kapakkaan.
Ennen sitoutumista perusteellinen tutustuminen ja varmistaminen, että elämänarvot ovat kutakuinkin yhtäläiset. Kun sopu säilyy niin seksikin kestää erittäin piiitkäään.
Puhun nyt 77 vuotisena ukkona.
Meillä ei ole kertaakaan ollut mitään vakavampaa, tai edes mainitsemisen arvoista kriisiä parisuhteessamme.
Tavoitteet ovat yhteisiä mutta kumppania kunnioittavia. Onnistumiset ovat yhteisiä kuten myös pettymykset ja niistä toipumiset.
Kertaakaan meistä kumpikaan ei ole vaatinut kumppaniltaan mitään. Ehdotuksia, toiveita, mielipiteitä mitä mieltä olet jos jne. Aina on pelivaraa.
Kun talous oli todella tiukalla niin se oli yhteinen talous. Kun tilanne helpotti niin kumpikaan ei hurahtanut soppailemaan. Kaikki on aina ollut yhteistä. Puute ja pieni vauraus. Molempien vapaasti käytettävissä.
Yhteisiä ja kummankin omia harrastuksia. Runsaiden yhteisten matkojen lisäksi vaimo on tehnyt lukuisasti reisuja naiskaverinsa kanssa. Pitkästä viikonlopusta Saksan joulutoreille kolmen viikon Espanjan reisuun.
Vaimolle tärkeät asiat eivät ole tärkeitä minulle ja sama myös toisin päin.
Näin on mennyt parin vuoden tutustumisen jälkeiset 52 aviovuotta.
Silmäilin noita ylempiä ja titesin, että yksi itsestään selvä asia jäi minulta mainitsematta.Koskaa, ei kertaakaan, kumpikaan ei ole mennyt henkilökohtaiseen solvaamiseen. Periaatteessa muoto on "oliks tuo nyt ihan välttämätöntä"? "Et sie ottanu huomioon että"? Jne.
Itsestään selvää. Ei ole tarvinnut ajatella.