Oletko pettänyt?

joskus 5v. sitten, mutta en koskaan kertonut siittä kenellekkään ja joka päivä se ottaa ja syvältä omatunnosta kun asia tulee mieleeni. olen kyllä ansainnut sen! :(

Petin exääni kun olimme olleet yhdessä vuoden verran.Tunnustin hänelle,hän oli tottakait loukkaantunut ym.mutta jatkoimme yhdessä vielä 3 vuotta.Ero johtui muista asioista kuin pettämisestä. Kadun peettämistä erittäin paljon ja ei todellakaan ollut sen arvoista.

,koska ei ole ketä pettäis, toisaalta jos olis ketä pettäis, ni en kait pettäis silloinkaan,
valtiota voisin pettää verotuksessa, toivottavasti en jäis kiinni, ja kyllähän se vois sen arvoista olla, jäis enemmän rahaa käteen, toisaalta en kait pettäis valtiotakaan,

En ole pettänyt ja toivon koko sieluni, sydämeni ja tahtoni voimalla, etten ikinä muutu sellaiseksi saatanan idiootiksi, joka sellaista tekee. Kaikkeni tulen tekemään uskollisuuteni puolesta.

Onnea vaan teille. Aikuisilla ihmisillä on vapaa tahto. Käyttäkää sitä viisaasti.

Kissa

Olen ollut aviossa 12-vuotta. Viime vuoden aikana olen pettänyt useita kertoja, kylläkin saman henkilön kanssa.

En kadu mitään. Huonoa omatuntoa ei ole tullut. Voin katsoa puolisoani silmiin, ja sanoa... Rakastan sinua! Eikä omatunto soimaa. Mieleeni ei ole kertaakaan tullut, että kertoisin. Miksi kertoisin? Mitä toinen ei tiedä, se ei myöskään voi vahingoittaa. Itsensä kanssa on vain tultava toimeen, ja se onnistuu helposti!

Asiat pitää hoitaa niin, että kiinnijäämisen riskiä ei ole! Tai vähintäänkin, niin, että se on mahdollisimman pieni. Samassa elämäntilanteessa oleva ymmärtää paremmin, kuin sinkku!

Aion jatkossakin tavata kyseistä henkilöä.
Oli sen arvoista! Suosittelen... mutta vain, jos todella tunnet olevasi sinut itsesi kanssa!

Olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa pettäminen on kauhistuttavan lähellä. Olen sekaisin vieraasta miehestä, mutta rakastan aviomiestänikin. Arvostan uskollisuutta, en haluaisi syyllisyyden taakkaa itselleni. Enkä haluaisi loukata hyvää miestä.

Yritän selvitä "säikähdyksellä", toivon todella, ettei ote lipsahtaisi

Sinänsä hävettää myöntää, että olen pettänyt. Ajan kanssa olen kuitenkin oppinut, että siitä ei jäänyt mitään käteen.
Asian ollessa ajankohtainen kerroin silloiselle puolisolleni asiasta. Tätä ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Se repii toisen ihmisen niin rikki. Yritimme jatkaa sen jälkeen, mutta luottamus on silloin mennyttä eikä suhde voi toimia enää. Eikä se poista sitä syytä, miksi alunperin on pettänyt. Jotainhan vakituisesta suhteesta on puuttunut että pettää.

Moni väittää että pettäminen ei satuta toista osapuolta, jos tämä ei tiedä sitä. Tämä on valitettavasti väärä luulo. Ihminen ei itsekään huomaa, kuinka toinen suhde muuttaa häntä. Vaikka kumppani ei koskaan asiasta sanoisikaan, niin kyllä pettämisen aavistaa alitajuisesti tai muuten. Pettäminen tuhoaa vakituisen liiton/suhteen aina, tavalla tai toisella, nopeasti tai hitaasti. Pettäminen on lähinnä itsensä pettämistä ja siinä häviää aina.

Jos nyt ensin lähdetään siitä, mitä pettäminen ylipäätään on. Ihmisillä on tästäkin asiasta niin monenlaisia käsityksiä. Itse olen omaksunut ajatuksen, jonka mukaan kaikki, mitä et voisi tehdä vastakkaisen sukupuolen kanssa kumppanisi nähden tai kuullen on petätmistä. Senn määritelmän mukaan minäkin olen pettänyt.

Tämä tapahtui muutamaa päivää sen jälkeen kun aloin seurustella nykyisen poikaystäväni kanssa. Kyse oli toiveiden täyttymyksestä ja pitkäaikaisen epäröinnin ja jahkailun seurauksesta - ja jälkeenpäin iskenyt paniikki sen mukainen. Tunsin menettäneeni vapauteni ja kaiken sen seikkailun, mitä vastakkaisen sukupuolen seurassa voi kokea - vain siksi, että olin nyt sitoutunut yhteen (ja tavoitteemme oli että kenties jopa lopullisesti). En katunut päätöstämme, mutta minuun iski kuin noissa jenkkisarjoissa ah niin tyypillinen poikamiehen pakokauhu häiden edellä.

Tämän seurauksena sekoilin erään minulle puolitutun miehen kanssa tavalla, joka ei vakavasti seurustelevalle naiselle enää sovi. Sänkyyn asti ei päädytty - ja vielä tänäkään päivänä en tiedä, olisinko mennyt sinne asti, jos tämä kyseinen mies ei itse olisi myös ollut veitsenterällä (seurusteli itse).

Seuraavana päivänä soitin morkkiksessani poikaystävälleni ja kerroin olleeni luvattomilla teillä. Hän murisi vähän mutta ei tuominnut sen enempää. Ja minäkin opin läksyni; opin, miten kamala olo pettämisestä (edes pienestä) seuraa. Opin, että en todellakaan halua pettää tätä ihmistä, joka on minulle kaikkein rakkain. Onneksi opin sen noinkin vähästä, ennen kuin mitään vakavaa ehti tapahtua. Ihmismieli on joskus niin vaarallisen häilyvä. Parasta saada kerralla kunnon opetus. Asetin itselleni tuon tapauksen seurauksena rajat, joiden avulla minulla säilyy hyvä omatunto ja hyvä olo siitä, mitä teen ja mitä jätän tekemättä. Samat rahat on keskusteltu selväksi myös poikaystäväni kanssa sitten myöhemmin.

en ole pettänyt.Mieheni petti 19 yhteisen vuoden jälkeen.Enkä oikein jaksa uskoa,että suhteeme selviää siitä...tai niistä syistä,jotka siihen johti.Jotainhan on vialla,jos alkaa vierasta kaivata.Mutta pettämisen jälkeen ei parisuhde ainakaan paremmaksi tule ja eräänä päivänä on vain niin helvetin väsynyt ja ihmeissään,miten tähän on tultu...se siitä suuresta elämänmittaisesta rakkaudesta.Eikö se sitä ollutkaan ja miksi se ei kaikkea kestäkään.
En suosittele pettämistä.
Pakko myöntää,että kiusaus itselläkin on tässä tullut kokeilla vierasta mutta ketä mä sitten enää kunnioittaisin...en miestäni enää enkä oman lankeemukseni jälkeen sitten enää itseänikään.

Kai mie jollain määritelmällä olen niin tehnyt, mutta jotenkin en osaa pitää tekoani elinikäistä tuomiota vaativana. Periaatteessa en hyväksy pettämistä ja kadun kyllä tekoani aina kun muistan sen (nykyään hyvin, hyvin harvoin).

Olin 14-vuotias, olimme "seurustelleet" vajaat pari viikkoa eikä mieleeni tullutkaan että se olisi jotain vakavaa/pysyvää, kun sitten pitkäaikainen entinen ihastukseni osoitti (tottakai vasta nyt!) mielenkiintoa minua kohtaan. Siispä suutelimme. Vaikka seurustelin toisen kanssa.

Seurustelumme ei jäänytkään siihen pariin viikkoon, vaan nyt olemme seurustelleet kohta viisi vuotta. Kerroin virheestäni 4 kuukauden seurustelun jälkeen. Se oli ehkä toisaalta tyhmää, kertominen siis, koska aiheutin poikaystävälleni mielipahaa vanhalla ei-toistuvalla virheellä. Vai pitääkö kaikki aina kertoa?

Nyt asia on unohtunut. Kuten varmaan ymmärrätte, vaikka tein pahasti väärin, niin ehkä tässä nyt oli kyseessä sellainen ns. hyväksyttävä pettäminen JOS sellaista on olemassa? Eipä ole noin vanhaa lapsellista mokaa muisteltu aikoihin. Ja se ei todellakaan se yksi kännisen yläasteikäisen kuolakielari ollut niiden omantunnontuskien ja rakkaani loukkamisen arvoista (koska rakas hän oli siinä vaiheessa kun asiasta kerroin ja häntä loukkasin).

Noh, sen jälkeen ei tässä suhteessa ole ollut mitään pettämiseksi luokiteltavaa, ei puolin eikä toisin, ja toivottavasti tilanne pysyy samana.

petin miestäni suhteen alkuaikoina..kaikki oli todella tyhmää, emme nähneet usein, hän asui eri maassa silloin ja tilaisuus teki varkaan, enkä oikein tiennyt ollaanko yhdessäkään...

toinen kerta oli tyhmästi jopa itsestä ajateltuna. Olin joskus harrastanut seksiä kaverini kanssa kerran.menin sitten yks ilta sinne katsomaan leffaa, ja mihin johti, olkkarin lattialle. TYHMÄ en vain voinut sanoa ei, vaikka ei itse asiassa edes haluttanut

en ole.

olen kyllä ollut ihastunut ja mua on kokeiltu.

mutten ole pyhimys.

jos olosuhteet olisivat olleet otollisemmat tämä lyyli olisi mennyt aidan väärälle puolelle ja laukaten.

Yhteenvetona; ei ole sen arvoista.

en ole.
Tähän sanon vain että jos jotain toista ihmistä rakastaa koko sydämmestään ja haluaa tehdä kaikkensa hänen takiaan, niin silloin ei pysty pettämään. Ja jos petät niin sitten et rakasta häntä niin paljon.
Me eletään täällä vaan kerran ja sen tiedän et haluan elää tän elämän mun kullan kanssa, enkä olla mikään jakorasia.

Miksi tekisin jotain mitä en itsellenikään haluaisi tehtävän?
Ja "mitä toinen ei tiedä, se ei häntä satuta"-sanonta ei tässä asiassa päde sillä useimmiten kumppani tietää pettämisestä, vaikkei sitä toiselle paljastakaan.