Kysyit miksi näytän, niin hapanta naamaa...
Mietin miksi tämä meidän parisuhde on tällainen kuin se on? Milloin ja miksi tämä muuttui tällaiseksi.... Kysymys joka usein tulee mieleen, kun vietän/vietämme aika sellaisen pariskunnan/pariskuntien seurassa joilla vaikuttaa kaikki olevan hyvin ja tasapainossa. Samasta syystä baariin ei viitsi enää nykyään lähteä, kun katsoo niitä onnellisen näköisiä pariskuntia tms.... Se vetää mielen apeaksi. Sitä alkaa miettiä tätä meidän ”kuollutta” parisuhdetta. Joskus sitä alkaa haaveilla ja muistella niitä menneitä aikoja, kun pelkkä toisen näkeminen sai hymyn huulille. Mitä ja milloin on mennyt pieleen, miksi? Millaista se voisi olla? Vai voisiko? Minkä pitäisi olla toisin? Miksi? Miksi asiat ei ole niin? Ei vaan voi ymmärtää... On tietysti typerää, että olen joskus kuvitellut, että auto, talo tai yhteiset lapset muuttaisi asiat jotenkin paremmaksi...ei...mikään tavara, asia tai muu vastaava ei voi tietenkään tuoda takaisin sitä mikä tunne-/ajatustasolla pielessä. Tämä on vähitellen tullut aika selväksi ja aika typerältä tuntuu, ett' olen niin joskus edes ajatellut/toivonut...
Onko tämä säilyttämisen ja jatkamisen arvoista? Olisiko kaikki tai edes jokin paremmin jos erottaisiin suosiolla eikä jatkettaisi tätä kulissia? Olisiko lasten kuitenkin parempi olla ja elää jos edes jompi kumpi meistä olisi oikeasti ja aidosti onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä?
Joskus kun luin niitä vanhoja kirjeitä ja katsoin vanhoja kuvia, joissa sinä hymyilit ja olit onnellinen, mietin....mietin miltä lapsista tuntuisi elää sen onnellisen ja iloisen äidin kanssa. Kai se olisi mahdollista, ennemmin tai myöhemmin? Vaikka sitten ei olisi välttämättä omakotitaloa tai kaikkia niitä lelua ja harrastuksia jotka tämä yhteinen talous mahdollistaa. Ei se lasten tai sinun onnellisuus taida kuitenkaan siitä materiaalista tai hienoista harrastuksista olla kiinni? Ja kait nämäkin voisi olla mahdollista jonkun toisen kanssa...
Paljon kysymyksiä ilman vastauksia, paljon asioita joihin ei voi ehkä edes vastausta tietää etukäteen.... Paljon kysymyksiä ja syitä valvoa pitkään, avata vielä yksi olut ja vuodattaa vielä muutama kyynel ennen kuin käpertyy yksin sinne omalle puolelle sänkyä nukkumaan.
Haluaisin, haluaisin todellakin, että tästä tulisi vielä joskus jotain parempaa, että tämä suhde ja tämä elämä tuntuisi hyvältä ja oikealta ja paremmalta...usko parempaan huomiseen vain alkaa loppua. Ehkä en vain jaksa odottaa ja odottaa. Kun tietäisi mitä pitäisi tehdä toisin...vaikka ei se taida olla teoista kiinni.
Mietin miksi tämä meidän parisuhde on tällainen kuin se on? Milloin ja miksi tämä muuttui tällaiseksi.... Kysymys joka usein tulee mieleen, kun vietän/vietämme aika sellaisen pariskunnan/pariskuntien seurassa joilla vaikuttaa kaikki olevan hyvin ja tasapainossa. Samasta syystä baariin ei viitsi enää nykyään lähteä, kun katsoo niitä onnellisen näköisiä pariskuntia tms.... Se vetää mielen apeaksi. Sitä alkaa miettiä tätä meidän ”kuollutta” parisuhdetta. Joskus sitä alkaa haaveilla ja muistella niitä menneitä aikoja, kun pelkkä toisen näkeminen sai hymyn huulille. Mitä ja milloin on mennyt pieleen, miksi? Millaista se voisi olla? Vai voisiko? Minkä pitäisi olla toisin? Miksi? Miksi asiat ei ole niin? Ei vaan voi ymmärtää... On tietysti typerää, että olen joskus kuvitellut, että auto, talo tai yhteiset lapset muuttaisi asiat jotenkin paremmaksi...ei...mikään tavara, asia tai muu vastaava ei voi tietenkään tuoda takaisin sitä mikä tunne-/ajatustasolla pielessä. Tämä on vähitellen tullut aika selväksi ja aika typerältä tuntuu, ett' olen niin joskus edes ajatellut/toivonut...
Onko tämä säilyttämisen ja jatkamisen arvoista? Olisiko kaikki tai edes jokin paremmin jos erottaisiin suosiolla eikä jatkettaisi tätä kulissia? Olisiko lasten kuitenkin parempi olla ja elää jos edes jompi kumpi meistä olisi oikeasti ja aidosti onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä?
Joskus kun luin niitä vanhoja kirjeitä ja katsoin vanhoja kuvia, joissa sinä hymyilit ja olit onnellinen, mietin....mietin miltä lapsista tuntuisi elää sen onnellisen ja iloisen äidin kanssa. Kai se olisi mahdollista, ennemmin tai myöhemmin? Vaikka sitten ei olisi välttämättä omakotitaloa tai kaikkia niitä lelua ja harrastuksia jotka tämä yhteinen talous mahdollistaa. Ei se lasten tai sinun onnellisuus taida kuitenkaan siitä materiaalista tai hienoista harrastuksista olla kiinni? Ja kait nämäkin voisi olla mahdollista jonkun toisen kanssa...
Paljon kysymyksiä ilman vastauksia, paljon asioita joihin ei voi ehkä edes vastausta tietää etukäteen.... Paljon kysymyksiä ja syitä valvoa pitkään, avata vielä yksi olut ja vuodattaa vielä muutama kyynel ennen kuin käpertyy yksin sinne omalle puolelle sänkyä nukkumaan.
Haluaisin, haluaisin todellakin, että tästä tulisi vielä joskus jotain parempaa, että tämä suhde ja tämä elämä tuntuisi hyvältä ja oikealta ja paremmalta...usko parempaan huomiseen vain alkaa loppua. Ehkä en vain jaksa odottaa ja odottaa. Kun tietäisi mitä pitäisi tehdä toisin...vaikka ei se taida olla teoista kiinni.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Miksi et puhu ajatuksistasi vaimolesi? Yritä löytää kahdenkeskistä aikaa teille. Ole avoin , älä syylistä vaan puhu miltä sinusta tuntuu. Saataa olla että voitte yhdessä korjata tilanteen niin että voite olla onnelisia parisuhteesanne.
Ikävä ola se kaveri, joka tuo huonot uutiset:
Asiat eivät muutu paremmiksi.
Jos haluat hyvän parisuhteen, sinun pitää itse olla tyytyväinen ja onnellinen, tai ainakin aika onnellinen. Kukaan ei halua olla mutrusuun kanssa - eikä mutrusuunakaan ole kiva olla. Sinun onnelisuutesi ei ole kiinnin toisesta ihmisestä koska sinun tunteesi ovat vain sinun omiasi. Kukaan ei jaa niitä kanssasi.
Mieti, miten asioiden pitäisi olla, jotta olist onnellinen. Mieti niitä itsesi kautta äläkä sido niitä yhteen ihmiseen. Älä ajattele, että olet onnellinen kunhan kultasi kanssa menee hyvin vaan ajattele, että olet onnellinen, jos sinulla on hyvä parisuhde jne...
Einstein sanoi, että on typerää kuvitella, että jos tekee asiat samalla tavalla kuin aikaisemmin, tulos olisi erilainen. Voi olla, etä suhde loppuu, mutta on myös mahdollista että se paranee. Tärkeintä sinulle on, että olet itse onnellinen. Se ei ole kiinni muista ihmisistä.
Eroaminenko tekee jonkun onnelliseksi? Olet onnellinen, kun pääset etsimään toisen, jonka kanssa päädyt joskus samaan umpikujaan? Vai vaimosiko on onnellinen, kun ei ole sinua haittoina? Niinkö luulet?
Ihmiset jotka haluavat muuttaa asioita sitoutuvat muuttamaan niitä. He sitoutuvat myös muuttamaan omia tapojaan. Jos sinulla ei ole tietoa miten, voit hankkia sitä. Aiheesta on varmasti kirjallisuutta. On monta keinoa, miten voit tehdä elämästäsi ja yhteisestä elämästästänne mielekkäämmän ihan itse, odottamatta siihen vaimosi panosta tai lupaa.
Olisiko lasten kuitenkin parempi olla ja elää jos edes jompi kumpi meistä olisi oikeasti ja aidosti onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä?
Äidin tai isän uusi onni ei todella ole lasten onni tai onnellisempaa elämää, monesti päinvastoin. Erossa ihminen taantuu ja rakastuessaan uuteen hän elää kuusivuotiaan tasolla leikkiessään uuden ihmisen kanssa, joten kylä siinä entisen suhteen lapset ovat monesti järkevämpiä kuin eronnut isä tai äiti ja taatusti kärsivät tuosta tilanteesta.
Olisiko liian vaativaa, että ihan todella totuuden mukaan miettisi, mikä on sen ihanan suhteen muuttanut noin surkeaksi. Mikä se asia on joka puutuu tai on liikaa, joka saa elämän tuntumaan nyt kurjalta.
Onko lapset tehty harkitsematta ja ajattelematta, miten paljon elämä muuttuu kun eletään lapsiperheen alkuaikaa. Lapsi on aika vaativa hoidettava, silloin vanhemmat joutuvat luopumaan monista asioista ja entisen laisesta vapaasta elämänmenosta. Tuo aika on kuitenkin verrattain lyhyt, siihen vastuun kantajiksi tarvitaan molemmat vanhemmat, vai ettekö rakastakaan lapsianne jos veri vetää muualle.
Toden sanoakseni ei elämä edessäpäinkään muutu pelkäksi autuudeksi olipa sitä kumppani vaihtanut tai ei.
Kukaan meistä ei tiedä, mikä on vastassa, mutta varmasti jo moneen kirjoittajaan verraten elämää enemmän nähneenä voin kertoa, että useimmilla tulee eteen uudenlaiset asiat ja ongelmat, se uusikin kumppani muuttuu vanhetessaan.
Elämä ei ole kenenkään kanssa yhtä ilo, pitää oppia sietämään myös harmeja ja yllätyksiä. Voi jäädä työttömäksi, se muuttaa olotilaa valtavasti, tulee sairauksia, jotka muuttavat puolisoa.
Asiat jotka vaivaavat pitäisi osata selvittää, eikä heti hönnätä eroamaan, se ero voi olla niin suuri juttu, että alaslasku elämässä on suurempi kuin sietää hieman tyhjääkin elämää ja kaiketi sekin on omasta itsestä kiinni, muuttuuko tyhjäksi.
Ei elämä voi eikä saa perustua yksinomaan puolison käsikynkkään, vaan jokaisella on oltava omia oman sukupuolen ystäviä ja kiinnostusta erilaisiin asioihin, jotta niitä virikkeitä riittää.
Eikä sellaista sanota läheisriippuvuudeksi, jos odottaa kaiken tapahtuvan puolison kanssa ja tämän jatkuvasti olevan sanomassa rakkautta sun muuta hölynpölyä.
Erossa ihminen taantuu ja rakastuessaan uuteen hän elää kuusivuotiaan tasolla leikkiessään uuden ihmisen kanssa, joten kylä siinä entisen suhteen lapset ovat monesti järkevämpiä kuin eronnut isä tai äiti ja taatusti kärsivät tuosta tilanteesta.
- Eli lasten on parempi elää ja olla sen mitättömistä asioista kilahtavan ja huutavan äidin kanssa joka on kuin tuuliviiri. Koskaan ei voi tietää mistä asiasta seuraavan kerran seuraa kotiarestia ja huutoa...
Olisiko liian vaativaa, että ihan todella totuuden mukaan miettisi, mikä on sen ihanan suhteen muuttanut noin surkeaksi. Mikä se asia on joka puutuu tai on liikaa, joka saa elämän tuntumaan nyt kurjalta.
- Puhuttu on ja keskestelun päätteeksi vaimo sanoi, että haluaisi edelleen rakastaa ja haluta minua, mutta ei tiedä mitä asialle voisi tehdä. Minussa ei kuulemma ole mitään vikaan. Ei halua erota ja haluaisi kanssani lisää lapsia.
Onko lapset tehty harkitsematta ja ajattelematta, miten paljon elämä muuttuu kun eletään lapsiperheen alkuaikaa. Lapsi on aika vaativa hoidettava, silloin vanhemmat joutuvat luopumaan monista asioista ja entisen laisesta vapaasta elämänmenosta. Tuo aika on kuitenkin verrattain lyhyt, siihen vastuun kantajiksi tarvitaan molemmat vanhemmat, vai ettekö rakastakaan lapsianne jos veri vetää muualle.
- Lapset ovat jo hieman yli 10 vuoden ikäisiä ja parisuhdetta kestänyt yli 20 vuotta. Vaimo ei antanut periksi ja niinpä niitä lapsia sitten hankittiin... Parisuhde kuoli mielestä silloin kuin lapset tuli kuvioihin mukaan. Seksi loppui pari vuotta myöhemmin. Seksiä on ollut viimeksi 2011. Vaimo ei halua, eikä seksissä kuulemma ole mitän vikaa. Ei vaan kiinnosta. Häntä ei ole kiinnostanut koskaan myöskään työnteko/tienaaminen. Auto pitää olla kuitenkin uusinta mallia alla ja omakotitalo kivasta taajamasta...
Kaikki näyttää olettavana, että aloittaja haaveilee uudesta paremmasta parisuhteesta.
Eikö voi olla niin, että hän on kurkkuaan myöden täynnä parisuhteen, vaimon ja lapsien asettamia vaatimuksia ja velvollisuuksia. Entä jos hän haaveileekin vaikka matkustelusta, vaimon kieltämistä harrastuksista, omasta ajasta ja omasta vapaudesta tehdä jotain mitä itse haluaa?
"Entä jos hän haaveileekin vaikka matkustelusta, vaimon kieltämistä harrastuksista, omasta ajasta ja omasta vapaudesta tehdä jotain mitä itse haluaa?"
Kukapa ei haaveilisi, mutta ei tänne ole tultu lorvailemaan vaan lisääntymään vastuullisesti.
Syystä lapsuutta sanotaan elämän kulta-ajaksi. Sitten eka luokka alkaa, ja loppuelämä on velvollisuuksien helminauha.
Jos olisin sun vaimo, niin sanoisin et chear up honey. Mee vaikka vieraisiin, käy baarissa ja tuo joku kiva tyyppi kotiin. Harrastetaan ryhmäseksiä. Sun nyrppönaamaa en ainakaan kestä kattella. Törkeetä elämän halveksuntaa. Ala laputtaa nyhjäle.
Tulosta tämä kirje ja anna se vaimollesi.
Kysy häneltä mikä meni vikaan, menkää terapiaan, opetelkaa puhumaan ja kuuntelemaan.
Olisikkohan niin, että alunalkaenkin tämä suhde oli jotenkin raskassoutuinen? Vaikuttaa silta, että nainen odotteli ensin noin kymmenen vuotta, että heittääkö elämä kohdalle jotain viellä parempaa ja kun ei heittänyt, alistui kohtaloonsa ja halusi lapset, talon ym. vitkuttimet. Ei vain vielläkään tuntenut saavansa "täyttymystä".
Näinköhän molemmat ovat havahtuneet tyhjään suhteeseen. Ei mitään todella syvästi jaettavaa? Pelkkää suorittamista suorittamisen ilosta?
Itse elän ehkä vähän vastaavassa tilanteessa, avioliitossa. Mieheni pohtii juurikin aloittajan kanssa samanlaisia juttuja.
Meillä on lyhyempi historia 15 vuotta parisuhdetta ja alle kouluikäiset lapset. Seksiä meillä on riittävästi ja enemmänkin, läheisyyttä ei juurikaan. Mies haaveilee onnen perään. Oma aika, omat harrastukset, omat jutut, menevät perheen yhteisten edelle. Hyvin harvoin käy missään, eikä säännöllisesti harrasta, mutta haaveilee!! Nytkin lomalla, hän miettii ettei todella ole rentouttavaa koko ajan pienten lasten kanssa.
Tuntuu kuin minulla olisi yksin vastuu hänen onnellisuudestaan. Hän on onneton, elämä ei nyt tunnu hyvältä. Olen osaltani yrittänyt helpottaa, mm. Lasten ja kotitöiden suhteen, ei riitä. Jotain suurempaa hän kaipaa. Koko elämän muutosta.
Minä olen onnellinen, toki tylsistynyt tähän tilanteeseen ja miehen apeuteen. Toisinaan saatan suuttua mitättömistä asioista. Olen onnellinen lapsista, kauniista kodista sopissa taajamassa. Olen mieleisessä työssä, vaikka miehen tulot (tai paremminkin yhteinen talous) mahdollistaa meille tämän asumisen. En haaveile koko ajan jostain lisää vaan yritän saada miehenkin nauttimaan elämästä tässä ja nyt. Ei vaan aina joku on huonosti. Hänen valtava levottomuutensa tekee minustakin välillä onnettoman. Hyvä mies ja hyvä isä hän on, lapsemme ansaitsevat elää ehjässä perheessä.
Itse tiedostan, ettei välttämättä löydy miehellekkään sitä suurta onnea vaikka erottaisiin. Ehkäpä hänet on vain jossain kohdin päästettävä sitä etsimään..
Mulle kävi niin, että mies haaveili omassa päässään juuri tuollaisista asioista (ei suostunut missään vaiheessa asioista puhumaan, ei halunnut apua, veti itsensä täysin irti perheestämme ja etenkin MINUSTA kaikilla tavoin) ja lopputuloksena minulle lapsille ilmoituasiana äkkiero, baareissa juokseminen, omien nuoruuden ystävien kanssa juopottelu ja pikaisesti uusi suhde. Ja UUSI ELÄMÄ. Elimme siis valheessa lasten kanssa, en edes tiedä kuinka kauan. Ja se auto ja täydellinen koti ei ollut minun haaveena, vaikka koti- ja parisuhdeihminen olenkin. Rakkautta ja läheisyyttä kaipasin, miestäni ja yhteistä aikaa. Hän ei vaan halunnut antaa itsestään mitään.
Jälkeensä jätti meidät täysin ilman selityksiä, ei ole ollut kertaakaan yhteydessä minuun oma-aloitteisesti. Olen koonnut itseäni ja elämäämme lasten kanssa, vaikeita aikoja. Katkeruus vaanii mielessä. Ehkä meilläkin lasten kanssa se uusi elämä alkaa jossain vaiheessa, ja pääsen irti hänestä ja menneestä elämästä. En ymmärrä, miten hän voi elää taakseen katsomatta ja asioita selvittämättä. Hänen oikeutensa onnelliseen elämään on ilmeisesti rajaton. Mulla olis paljon asiaa tästä aiheesta...en jaksa kirjoittaa enempää. Voimia ja oman ihmisarvon muistamista, sukupuolesta riippumatta kaikille elämään. Onni löytyy ihan itsestä ja läheltä, jos sen haluaa löytää. Kaikillahan on kriisejä...ne vievät elämässä eteenpäin. Riippuu omasta itsestä, miten ne käsittelee. Entinen mieheni valitsi itse ja omassa päässään, mitä hän teki kriisissään.
Itse eronneena ja uusperhe helvettiin joutuneena voin sanoa että on aina suuri riski että kaikki menee pieleen. Minä olen nainen. Väsyin perhe-elämään,mieheeni ja kaikkeen. Luulin että kun miehestä hankkiutuu eroon niin kaikki helpottaa. Ja paskat... tapasin miehen jolla myös lapsia ja rakastuin päätäpahkaa. Nyt sitten elän lähes seksittömässä ja hellyydettömässä liitossa jossa on lapsia jääkiekkoketjullisen verran. Nyt vasta elämä vituttaakin. Olisinpa vaikka hautautunut työpaikalle, keksinyt harrastuksia vaikka alkanut ryypätä viikonloppuisin, mutta olisin vaan ollut eroamatta. Ihan turhaan traumatisoi lapset ja pakottaa vieraita kakaroita heidän elämäänsä joita he ei voi sietää. Olisin sitä kestänyt edes siihen asti että nuorin olisi ollut 16 vuotta, mutta ei. Joku idiootti sanoi minulle että mulla on oikeus onneen ja tavoitella sitä ja mä hullu uskoin.
Olet rohkea, kun uskallat tunnustaa tuon, anonyyminäkin. Toivon sinulle rohkeutta, voimaa ja uskoa elämän jatkumiseen. Lapsille parasta, mitä voit antaa kaiken keskellä on rakkaus ja huolehtiminen. Vaikka muut asiat (oma elämä..? Onko sitä?) onkin sekaisin ja raastavaa oloa, omien ratkaisujen kanssa "sietämistä". Haluan uskoa, että hyviä aikoja on edessäpäin. Vaikka vaikeaa onkin...