Tilanne on tämä: 26-vuotias mies ja 24-vuotias nainen. Minä miehenä en ole koskaan seurustellut. Nainen seurustellut kammottavassa suhteessa vähän aikaa, joka meni noin vuosi sitten poikki. Nainen kärsii masennuksesta, omien sanojensa mukaan paranemaan päin muttei täysin parantunut. Nainen tuntee olonsa yksinäiseksi. Meillä on suunnilleen yhtä paljon sosiaalista elämää. Minä en kovin yksinäiseksi itseäni tunne, mutta haluaisin parisuhteen.
Olen tuntenut naisen muutaman kuukauden. Alkuun täysin kaveripohjalta, enkä alkuun suoraan sanoen uskonut että voisin häneen ihastua. Hän olikin jostain syytä hyvin innokas tutustumaan minuun, viettämään aikaa kahden kesken, kehuu kuinka hyvin viihtyy seurassani, kuinka kohtelen häntä hyvin ja kuinka tärkeä ihminen olen hänelle. Sanoo kuinka samanlaisia hänen mielestään olemme, samat arvot ja näkemys elämästä, paljon samoja mielenkiinnon kohteita jne. Antaa ymmärtää, että olen liki täydellinen mies ja juuri sopiva hänelle. Ihastuin, ajattelin löytäväni ihmisen jonka kanssa voisi rakentaa jotakin pidempiaikaista ja pelkkää ystävyyttä syvempää.
Kerroin naiselle mitä ajattelen. Nainen sanoi haluavansa tutustua kaverina ja katsoa myöhemmin onko mahdollisuuksia enempään. Sanoo olevansa eksynyt ja hukassa, haluaa selvittää ajatuksensa ja päänsä. Luulen, että hänen masennuksensa nousee liian suureksi kynnykseksi. Kynnykseksi joka estää sen upean ja sanoinkuvaamattoman tunteen, joka välillämme voisi olla. En koe itsessäni olevan vikaa, yleinen itsetuntoni on hyvä, mutta epävarmuus tämän asian suhteen iskee. Taistella vai luovuttaa, kas siinäpä pulma. En odota mitään, tästä ei todennäköisesti tule mitään, mutta on kai sekin mahdollista.
Olen tuntenut naisen muutaman kuukauden. Alkuun täysin kaveripohjalta, enkä alkuun suoraan sanoen uskonut että voisin häneen ihastua. Hän olikin jostain syytä hyvin innokas tutustumaan minuun, viettämään aikaa kahden kesken, kehuu kuinka hyvin viihtyy seurassani, kuinka kohtelen häntä hyvin ja kuinka tärkeä ihminen olen hänelle. Sanoo kuinka samanlaisia hänen mielestään olemme, samat arvot ja näkemys elämästä, paljon samoja mielenkiinnon kohteita jne. Antaa ymmärtää, että olen liki täydellinen mies ja juuri sopiva hänelle. Ihastuin, ajattelin löytäväni ihmisen jonka kanssa voisi rakentaa jotakin pidempiaikaista ja pelkkää ystävyyttä syvempää.
Kerroin naiselle mitä ajattelen. Nainen sanoi haluavansa tutustua kaverina ja katsoa myöhemmin onko mahdollisuuksia enempään. Sanoo olevansa eksynyt ja hukassa, haluaa selvittää ajatuksensa ja päänsä. Luulen, että hänen masennuksensa nousee liian suureksi kynnykseksi. Kynnykseksi joka estää sen upean ja sanoinkuvaamattoman tunteen, joka välillämme voisi olla. En koe itsessäni olevan vikaa, yleinen itsetuntoni on hyvä, mutta epävarmuus tämän asian suhteen iskee. Taistella vai luovuttaa, kas siinäpä pulma. En odota mitään, tästä ei todennäköisesti tule mitään, mutta on kai sekin mahdollista.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulosta siltä että ihmiselle pitää antaa aikaa. Aikaa selvittää päänsä. JOs on menneisyydessä vastoin käymisiä niin niistä pitää "päästä yli". Kauanko se kestää on yksilöllistä. Eli annat tilaa ja rauhaa mutta toisaalta teet selväksi että tuet ja olet olemassa!
Kuulostaa ihan hyvältä järkevien aikuisten lähentymiseltä. Toisella on takanaan syviä aristavia haavoja ja arvet jäävät, mutta haavat paranevat ajan kanssa. Mutta aikaa tarvitaan. Viettäkää aikaa toistenne seurassa, ihan arkeakin. Siinä sitten tutustuu yhä syvemmin ja aikanaan selviää onko yhteistä tulevaisuutta. Viestisi perusteella teillä molemmilla on avoin ja vastuuntuntoinen lähestymistapa asiaan. Kyllä se siitä.