kun rakkaus loppuu....

Kun rakkaus loppuu tiedät sen siitä, että Rakkaasi nukkuu selkä sinuun päin vaikka kuinka halisit. Silloin on asiat huonosti. Toivottavasti sinulla ei ole tuohon saumaan vauvaa. Emme kukaan ole ainoita maailmassa rakastamaan vain "sitä"ainoaa oikeaa on niitä muitakin jotka haluavat rakastaa Sinua. Tiedän ettei ole helppoa tehdä suuria ratkaisuja, mutta sekin on helpompaa kuin elää ainaisessa epätietoisuudessa. Älä vaan jää nyhjöttämään paikallesi, etsi uutta seuraa saa jopa kaverisi mustasukkaiseksi sekin piristää parisuhdetta. Kunhan et liiallisuuksiin mene. Siinä tulee kaverikin mieleen kun tulee myöhemmin kotiin kuin toinen. Ja siinäkin kohtuus. Hyvä selitys on oltava valmiina vaikka onkin tosin ollut parhaimman ystävän luona "paossa" viinille toki täytyisi hieman lemahtaa. Itsekin olen kokenut, että mustasukkaisuuden ryökäle sen rakkauden jos sitä onkaan herättää. Ja jos tuo ei auta niin kylmän viileitä liikkeitä, elämä on niin ainutkertaista ettei sitä kannata vuosikausia tuhlata epätietoisuuteen.

Onko nyt sitten rakkaus loppunut vai tullut vain arki vastaan? Sinä mieti tuollaisia, mutta eikö pitäis keskustella kumppanisi kanssa?
Huuma suhteesta on tasaantunut varmaan neljän vuoden aikana ja nyt olet alkanut kaivelemaan sydämesi sopukoita ja tunteita. Mietit mitä haluat ja missä mennään. Se on aivan luonnollista ja myös se, että parisuhteessa välillä ei ole niin kiihkeää rakastumisen tunnetta ja välillä taas on.
Mietippä mitä hyvää teillä on ja mitä asioita kumppanissasi sekä yhteiselämässänne arvostat?
Suhteessa on myös erittäin hyvä välillä pysähtyä ja puhua omista sekä yhteisistä tavoitteista elämän suhteen. Nykyajan tohinassa, kuten opiskelun, työn, harratusten yms. keskellä kaksi ihmistä saattaa erkaantua ja vieraantua, vaikka eivät sitä haluaisikaan.
Kyllä parisuhteen eteen pitää ja kannatta tehdä töitä, sekään kuin ei elä pelkästä ilmasta. Siihen tarvitaan kuitenkin molempien panosta, toinen ei voi olla se joka antaa tekohengitystä.
Mieti rauhassa asioita ja keskustelkaa kumppanisi kanssa, koska neljänkään vuoden jälkeen on turha luulla osaavansa lukea toisen ajatuksia.

Niin, kaikki loppuu aikanaan... Samanlaiset asiat pyörii myös minun mielessäni. Olen seurustellut kohta 6 vuotta ja tiedän, ettei meistä koskaan tule mitään. Viimeiset vuodet olen vain miettinyt kuinka voisin irtautua loukkaamatta toista. Meilläkin on kämppä ja autot jne. Eli yhteinen elämä on tullut luotua, mutta minä haluan pois. Mies haluaisi lapsia, mutta itse en voi kuvitellakaan tekeväni lapsia hänen kanssaan. Pahinta on alistua seksiin hänen kanssaan, kun et itse sitä halua. Ja se miksi suostun...? En tiedä... Ehkä yritän vielä löytää yhteisen sävelen.

Yhteistä säveltä ei tosin ole löytynyt viimeiseen kolmeen vuoteen, joten turha sitä on ehkä edes hakea. Viimeisiin vuosiin en ole saanut minkäänlaista arvostusta osakseni, päin vastoin haukkuja ja arvostelua. Tämä onkin johtanut siihen, että hain hellyyttä ja kunnioitusta muualta. Tämä toinen mies osaa sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan. Touhuni on kuitenkin väärin molempia kohtaan. Siksi olen yrittänyt sitä lopettaa.

Ette varmaan usko, mutta rakastan miestäni oikeasti. Mutta vain ystävänä. Pohjimmiltani tiedän sen kuitenkin, että kun oikea aika koittaa, minä lähden. Oli se sitten rakastettuni kanssa tai ei. En tarkoita tällä kerätä myötätuntoa tai mitään muutakaan, minulla on omat syyni miksi olen tehnyt asioita väärin. Minulla on myös omat syyni siihen, miksi en ole vielä lähtenyt.

Vastauksena sinulle kuitenkin, että kyllä, rakkaus voi loppua! Mihin se loppuu, se onkin sitten jo toinen juttu!

Tsemppiä sinulle!

rakastan minä häntä vielä ystävänä.. olemme jo noin vuoden verran olleet "vain" kavereita tässä suhteessa, ikäänkuin sisko ja veli. seksi on jäänyt aikaa sitten (minun takiani). saman katon alle mahdumme kuitenkin, käytännön elämä sujuu ihan hyvin.. mutta välttelen hänen kosketusta, en lausu hellyksiä..
arkea tässä on koettu kyllä, luulinkin että tunteeni johtuvat elämän tasaisuudesta. olen miettinyt sisäistä myllerrystäni jo jonkin aikaa.. ei se siitä miksikään tunnu muuttuvan.
vaikea se on lähteä kävelemään.. kun ei saa edes juttutuokiota aikaiseksi.. minulla ei ole mitään käsitystä siitä, että minkälaiset on puolison tunteet -olemme aina olleet huonoja juttelemaan vaikka sitä kaipaankin.
mietinkin nyt, että kannattaisiko pysyä kuolleessa suhteessa, vai hypätä tyhjän päälle....

miksi näihin asioihin ei ole ohjekirjaa :'(

me ollaan kuudetta vuotta yhdessä ja talonrakennus loppusuoralla ja minä olen niin kyllästynyt koko touhuun.Seksi ei huvita pätkääkään ja tuntuu ettei oma mies kiihota yhtään.En todellakaan tiedä että mitä tässä tekis. Vinkit ois kyllä enemmän kuin tarpeeseen et miten saadaan vanha parisuhde taas kukoistamaan?

Pahanpa pistit...en voi muuta sanoa.
Ensinnäkin aihe on parisuhteessa elävälle todella
ikävä,mielestäni kenenkään kohdalle ei soisi tällaista rakkauden hiipumista tapahtuvan.
Syitähän saattaa olla monia,noin ihan jo luonnostaankin ja on myös niitä,jotka hakemalla hakevat,niitä huonoja puolia puolisostaan,jotta voisivat sitten uskotella,millainen paskiainen se
toinen oikein on...tiedä sitten.
Seksuaalisesti aktiivisena miehenä olevana,omasta mielestäni olin huomaavinani rakastelukertojen harveneminen,aluksi pikkuhiljaa ja nykyisin ei enää juuri lainkaan,niin tämä kuvaa sitä kyllä varsin hyvin,vaikkei vaimoni sitä myönnäkkään.
Vaimoni ei enää lähesty minua ja ompa tuo sanonutkin,ettei aina jaksa,vaikka olisi kulunut jo 4 kuukautta viimeisestä,tiedä sitten missä hän
sitä seksiä käy harrastamassa,mutta ei hän ainakaan minun kanssani sitä harrasta.
Kyllä se on toisen lähellä oleminen,ilman sitä naintiakin,selvimpiä merkkejä,että toisesta välittää,vai lienenkö väärässä,mutta tämä on oma mielipiteeni,väkisin ei ketään voi lähellään pitää
AFRODITELLE esittäisinkin kysymyksen,että oliko oikeutettua lähteä etsimään sitä huomiota ja seksiä muualta ja miltä se elo sen jälkeen oman puolison kanssa tuntui ja oletteko edelleenkin yhdessä?
Saatan olla hieman yksinkertaisella järjellä varustettu,mutta ei tätä sinun käyttäytymismallia mielestäni ainakaan kenellekkään hyvällä omallatunnolla voisi suositella,sinähän yllytät ihmisiä petturuuteen,jota itse en hyväksyisi,en puolin enkä toisin.
Syrjähypyt eivät mielestäni ole mikään parannuskeino parisuhteessa elävän rakkauselämään,
ei ainakaan minun tunteeni rakastamaani vaimoani kohtaan,päinvastoin se tuhoaa loputkin.
Sen kylläkin myönnän,ettei kuolleessa suhteessa elämisessä ole mitään järkeä elää ja viisainta olisikin erota,oli sitten lapsia tai ei.
Kyllähän jo ne pienemmätkin lapset saavat hyvää esimerkkiä avioelämäänsä varten,kunhan joskus itse
avioituvat,taikka avoliittoon astuvat.
Eivät opi osoittamaan tunteitaan,jolla toiselle osoitetaan kiintymystä ja rakkautta.
Itselläni on sellainen vaimo,jonka kotona ei milloinkaan ole tuntein saatikka sanoin rakkauden
osoituksia ilmaistu,ainakaan niin,että lapset olisivat olleet näkemässä taikka kuulemassa,ei edes lapsille ole sanottu näitä hellyyden osoituksia ja vaikka miten kova jätkä itse olenkin,niin ainakin rakkauden osoituksissani en sanojani ole säästellyt,en vaimoltani,enkä lapseltani.
Mutta...se omalle kohdalleni sattunut läheisyyden puute se minua liitossani eniten rassaa!!!
Ja näille talonrakentajille sanoisin,että hyvin monen liitto rikkoontuu juuri tänä rakentamisen aikana,mutta miksi se sitten rikkoontuu,tuskin se siitä pelkästä rakentamisesta johtuu,se tuo tullessaan kaikenlaisia isompia ja pienempiä vastoinkäymisiä,taloudelliset ja henkiset paineet ja yleensähän siinä kuitenkin on niin,että asiat siinä riitelevät,eikä siihen pitäisi ihmisiä sotkea,turhan usein vain käy niin,että syytöksiä syytösten perään ladellaan puolisolleen,josta seurauksena ne erot sitten syntyvät.Jos vain suinkin pystyy sen liittonsa edelleen voimissaan pitämään,niin kuulemma vain lujittuu...no
todenperäisyyttähän tällaisillekaan väitteille tuskin on,mutta toivoisin kohdallanne kuitenkin
sen pitävän.