Olen mies ja vaimoni on hakenut avioeroa yksin. Hän asuu nyt lasten kanssa toisessa asunnossa eli olemme nyt asumuserossa. Syitä tilanteeseen on monia, mutta merkittävin niistä on vaimoni syyttely mukamas harjoittamastani henkisestä väkivallasta.
Mielestäni se on vakava syyte ja nyt kun on ollut aikaa miettiä asioita niin olen tullut enemmän ja enemmän siihen lopputulokseen, että en ole syyllistynyt ainakaan siinä vakavuudessa kyseiseen asiaan kuin mistä itseäni on syytetty. Yhdessä on asuttu ja eletty n. 17- vuotta ja siinä ajassa toisen oppii tuntemaan melkoisen hyvin.
Jos toiselle sanoo, että miksi ruokaa pitää laittaa niin paljon liikaa, että sitä menee lopuksi aina melkein puolet roskiin tai että jos ostaa satasen kengät lapselle, kun 30-40 Eurolla olisi saanut aivan riittävän hyvät tai jos sanoo, että ihmisen ei tarvitse joka päivä käydä vähintään kerran tai kaksi kertaa suihkussa, koska vuositasolla se maksaa melkoisen paljon tai että miksei voi sammuttaa turhia sähkölaitteita/valoja jos niitä ei tarvitse tai jos vähänkään arvostelee toisen auton ajoa (varsinkin pimeällä ja huonommalla kelillä kyydissä joutuu oikeasti pelkäämään) tai jos sanoo että miksi kalusteita pitää asentaa ikkunoiden eteen eli esim. kerrossänkyä tai korkeaa kaappia, kun se näyttää ulkoa päin melkoisen tyhmältä jne. eli mielestäni aivan itsestäänselviä asioita.
Tällaisista asioista on itseäni syytetty ja mitään oikeasti vakavampaa en ole sanonut tai tehnyt. Olen miettinyt, miettinyt ja taas miettinyt, että eikö nuo mainitsemani kaltaiset ole aivan normaaleja asioita, joita toisen tulisi kyetä ottamaan vastaan ilman, että ne saavat aikaiseksi tunteen henkisestä väkivallasta? Mielestäni puolisoni ei ole kykenevä ottamaan vastaan yhtään mitään sellaista, joka kyseenalaistaa hänen tekemisiään. Sama kyvyttömyys jatkuu nyt, kun pitäisi neuvotella lasten tapaamisasioista ja elatusasioista. Hänen mielestään neuvottelua on se, että minun pitää tulla vastaan, ei hänen.
Tuollaisen ihmisen kanssa on melkoisen mahdotonta olla eri mieltä tai tapella/riidellä oikeastaan yhtään mistään ilman, että jo lähtökohtaisesti asennoituu erimielisyyteen siten, että vikahan on pelkästään itsessäni ei vastapuolessa. Jos ei suosta suoraan syntipukiksi niin sitten lopputuloksena on mykkäkoulu, jota voi hyvin jatkua päiviä ellei jopa viikkoja. Sellainen on todella ahdistavaa ja kuluttavaa. Suhteen alkuaikoina erään riidan aikana vaimoni jopa päästi suustaan sellaisen sammakon, että en ole sitä voinut unohtaa eli hän sanoi ettei hänelle kukaan pääse koskaan sanomaan mistään mitään, kun hän ei tee virheitä ja on siksi täydellinen ihminen. Onko tuollaiselle kyvyttömyydelle ottaa vastaan minkäänlaista omaa tekemistä koskevaa negatiivista palautetta jokin nimi? Onko kyseessä jonkin sortin persoonallisuushäiriö?
Suoraansanottuna vit...taa istua ns. syytettyjen penkillä asioista, joita olen kyllä sanonut, mutta en itse miellä niitä mitenkään henkiseksi väkivallaksi vaan aivan normaaleiksi arjen erimielisyyksi, joita ei kuulu lokeroida pääkoppaan rikoksena omaa olemustaan vastaan.
Onko kellään muulla kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta? Olisi kiinnostavaa kuulla muiden tarinoita siitä mikä on oikeaa henkistä väkivaltaa.
Mielestäni se on vakava syyte ja nyt kun on ollut aikaa miettiä asioita niin olen tullut enemmän ja enemmän siihen lopputulokseen, että en ole syyllistynyt ainakaan siinä vakavuudessa kyseiseen asiaan kuin mistä itseäni on syytetty. Yhdessä on asuttu ja eletty n. 17- vuotta ja siinä ajassa toisen oppii tuntemaan melkoisen hyvin.
Jos toiselle sanoo, että miksi ruokaa pitää laittaa niin paljon liikaa, että sitä menee lopuksi aina melkein puolet roskiin tai että jos ostaa satasen kengät lapselle, kun 30-40 Eurolla olisi saanut aivan riittävän hyvät tai jos sanoo, että ihmisen ei tarvitse joka päivä käydä vähintään kerran tai kaksi kertaa suihkussa, koska vuositasolla se maksaa melkoisen paljon tai että miksei voi sammuttaa turhia sähkölaitteita/valoja jos niitä ei tarvitse tai jos vähänkään arvostelee toisen auton ajoa (varsinkin pimeällä ja huonommalla kelillä kyydissä joutuu oikeasti pelkäämään) tai jos sanoo että miksi kalusteita pitää asentaa ikkunoiden eteen eli esim. kerrossänkyä tai korkeaa kaappia, kun se näyttää ulkoa päin melkoisen tyhmältä jne. eli mielestäni aivan itsestäänselviä asioita.
Tällaisista asioista on itseäni syytetty ja mitään oikeasti vakavampaa en ole sanonut tai tehnyt. Olen miettinyt, miettinyt ja taas miettinyt, että eikö nuo mainitsemani kaltaiset ole aivan normaaleja asioita, joita toisen tulisi kyetä ottamaan vastaan ilman, että ne saavat aikaiseksi tunteen henkisestä väkivallasta? Mielestäni puolisoni ei ole kykenevä ottamaan vastaan yhtään mitään sellaista, joka kyseenalaistaa hänen tekemisiään. Sama kyvyttömyys jatkuu nyt, kun pitäisi neuvotella lasten tapaamisasioista ja elatusasioista. Hänen mielestään neuvottelua on se, että minun pitää tulla vastaan, ei hänen.
Tuollaisen ihmisen kanssa on melkoisen mahdotonta olla eri mieltä tai tapella/riidellä oikeastaan yhtään mistään ilman, että jo lähtökohtaisesti asennoituu erimielisyyteen siten, että vikahan on pelkästään itsessäni ei vastapuolessa. Jos ei suosta suoraan syntipukiksi niin sitten lopputuloksena on mykkäkoulu, jota voi hyvin jatkua päiviä ellei jopa viikkoja. Sellainen on todella ahdistavaa ja kuluttavaa. Suhteen alkuaikoina erään riidan aikana vaimoni jopa päästi suustaan sellaisen sammakon, että en ole sitä voinut unohtaa eli hän sanoi ettei hänelle kukaan pääse koskaan sanomaan mistään mitään, kun hän ei tee virheitä ja on siksi täydellinen ihminen. Onko tuollaiselle kyvyttömyydelle ottaa vastaan minkäänlaista omaa tekemistä koskevaa negatiivista palautetta jokin nimi? Onko kyseessä jonkin sortin persoonallisuushäiriö?
Suoraansanottuna vit...taa istua ns. syytettyjen penkillä asioista, joita olen kyllä sanonut, mutta en itse miellä niitä mitenkään henkiseksi väkivallaksi vaan aivan normaaleiksi arjen erimielisyyksi, joita ei kuulu lokeroida pääkoppaan rikoksena omaa olemustaan vastaan.
Onko kellään muulla kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta? Olisi kiinnostavaa kuulla muiden tarinoita siitä mikä on oikeaa henkistä väkivaltaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Vaikutat ihan kunnon mieheltä. Hyvä kun pääsit moisesta korppikotkasta eroon! Ole tarkempi ensi kerralla, ja toki me naiset hermostumme kun meitä ohjataan joka käytännön asiassa tyyliin ei noin vaan kas näin. Valitse käytännöllinen ja reipas nainen, jolla itsetunto kestää normaalin keskustelun. Olisi hyvä sinun käydä esim. seurakunnan perheasiain keskuksessa tms. juttelemassa omista erofiiliksistä, saamassa uusia virkistäviä näkökulmia. Myös eroryhmiä voi suositella, siis vertaistukea.
Olen kokenut henkistä väkivaltaa, siinä sanotaan mahdollisimman ilkeään sävyyn mahdollisimman murskaavia sanoja mm. omasta ulkomuodostani, typerästä suvusta, vääristä ystävistä, jne ym. Lihavuus, laiskuus, huolimattomuus, tyhmyys nyt ainakin olivat kestolemppareita em. miehen haukkumalistalla.
En tiedä henkisestä väkivallasta, mutta en jaksaisi yhtään ihmistä, joka joka ikiseen tekemiseen ja sanomiseen aina vain sanoisi miksi noin tai näin. Meneehän siinä hermot. MIKSI et voi puhua toiselle kannustaen tai olla välillä piittaamatta. En näe tota henkisenä väkivaltana, mutta yhtä rasittavaa varmasti, joten loppu tulema olisi sama, eli ero
Samaa mieltä kuin nimim. 13 11.
Jos jatkuvasti kyseenalaistat toisen tekemisiä ja kerrot kuinka asiat voi tehdä paremmin ja oikeammin (eli niin kuin sinä sanot) niin en ihmettele jos toinen saa tarpeeksen.
Kyllä tuon voi kokea henkisenä väkivaltana. Mikä oikeus sinulla on vähätellä kenenkään tunteita ja tekemisiä.
Minun exäni oli juuri tuollainen. En osannut tehdä mitään oikein. Kaikki olisi pitänyt hoitaa hänen tavallaan.
Lisäksi oli rankempiakin juttuja, mutta kyllä tuo jatkuva "älä tee niin, tee näin" on todella rasittavaa. Ihan niin kuin toinen olisi lapsi tai muuten kykenemätön hoitamaan arjen pikku asioita.
Tässäkö selvisi ydin ihmisten pahaan oloon. Toinen ei saisi olla mitään mieltä, vaan yksinomaan hyväksyä kaikki paksun lompakon kanssa.
Tietysti rajansa nipottamisella, kyllä minuakin ärsyttää, kun istun vessassa ja ukko sammuttaa valot. Kuulemma jätän aina päälle, tuskin kovin monta senttiä tuhlaantuu, vaikka joskus jäisikin valo palamaan.
Eli kyllä sillä miten asian esittää on vaikutuksensa. Tosin en minäkään ymmärrä, että ikkunoiden eteen laitetaan kaappeja tai sänkyjä.
Omalla kohdallani tiedän miehen saaneen opin omasta kodistaan ,siellä oli vastaava toiminta aina ja lisäksi sanominen siitä hyvin loukkaavaa, sain sitä osakseni, mutta enhän luojan kiitos asunut siellä, joten ne olivat pieniä hetkiä ja todella toisesta maailmasta, jossa itse olin elänyt.
Eihän näiden toki eroon johtavia pitäisi olla.
Minut on juuri erotettu parisuhteesta.
Olin siitä jo itsekin lähdössä, mutta mies nopeutti päätöstä.
Olin epäterveesti kiinni hänessä. Siihen oli omat syynsä.
Mutta, syyt miksi minä lakkasin tahtomasta olivat mm. jatkuva tarve miehellä olla oikeassa. Se on yksi suurimpia avioliiton tai parisuhteen tuhoavista tekijöistä! Parisuhteessa ei ole tarkoitus kilpailla, muutoin kuin ehkä siinä kuinka paljon toiselle antaa huomiota!
Jatkuva neuvominen, toisen määräily tai ohjeistaminen, aina oikeassa oleminen ja sen toiselle tiettäväksi tekeminen voivat tuhota kaiken hyvän suhteessa. Näin kävi meille.
Miksi vaimosi ei saanut olla sellainen kuin hän on?
Hei.
Osaavat ne naisetkin. Juuri tällaisesta avioliitosta eropaperit menossa. "Kun ei pysty muuttumaan ja on tällainen", sanoi hän. Niin hän laittoi eropaperit menemään. Eli kaikki pitää tehdä hänen toivomallaan tavalla, vaikka lopputulos olisikin sama.
Kyllähän siinä katkeruus ja piikittely rupeaa kasvamaan toisellakin osapuolella. Kaikkien muiden pitää muuttua, muttei hänen. Tai kestää hänen valituksensa ja vaatimuksensa. Ei näin.
Kuullostaa katkeralta ja syyttelevältä, sekä omien virheiden peittelyltä. Uskokaa pois, ei ole. Periaatteessa hyvä, että tuli ero. Lasten kannalta ei niinkään hyvä. Toinen (minä) miettii ja hakee tapaa muuttaa itseään hukkaamatta omaa itsenäisyyttä, mutta jos toinen ei tee mitään, se on tuhon tie.
Ap, syytös henkisen väkivallan käytöstä on, jos asiat ovat olleet tuota tasoa. ylireagointi. Oma mies oli kanssa tuollaisissa käytännön asioissa vahva omien periaatteiden kiinnipitäjä. Kutsuin sitä mollaukseksi ja meillä oli mollauskiintiö, jolloin puuskahdin jos yhden päivän kiintiö tuli kuulijana täyteen. Kukaan ei koko ajan jaksa kuunnella toisen alati jatkuvaa mollausta.
Muutamia parisuhdevirheitä on, kuten naisella on oikeus käydä suihkussa 2*pvä ja on eräitä intiimihygieniaankin liittyvää, miksi pitää, ja urheiluun. Olet pihi, jos aina rahasta kitiset. Menee itse kenkäkauppaan jos haluaa päättää lasten kengistä, muutoin, ei tule kitistä kun vaimo hoitaa homman.
No, nämä ei nyt auta, enää, jos vaimo ei ole takaisin tulossa. Jos olisi, parisuhdeneuvonta, arjen erimielisyyksille saa säännöt. Mutta näillä tiedoin, voit todeta että et ymmärtänyt, että mollasit vaimoa liikaa, ja pyydä sitä anteeksi, näillä tiedoin, jotka tässä annoit, minusta se riittää.
Jaa, suoremmin. Eräillä naisilla, si, ***** kutisee ja on aika kauhea kärsimys, jos ei saa pestyä eikä kehtaa kertoa että pitää suihkuttaa, koska kutisee, ja mies kieltää pesun. kutina ei johdu seksistä ihan hiivaa ja hormonijuttuja on.
Hei Not so bad
Kirjoituksestasi tuli mieleeni pari näkökulmaa mietittäväksesi, jos haluat
Ensinnäkin parisuhde useimmiten kaatuu tai pelastuu viestintätaitojen takia. Parisuhteessa tulisi kyetä tasa-arvoiseen dialogiin. Toisaalta siihen kuuluu kyky ottaa rakentavasti ongelmakohtia puheeksi, mutta toisaalta taito miettiä, onko ihan kaikesta pakko sanoa. Jokin viestinnässäsi saa minut miettimään, oletko kokenut roolisi parisuhteessa jollain lailla kontrolloijaksi? Vaikka sanomasi asiat olisivat faktana totta (tietenkään ei ole hyvä, jos ruokaa menee roskiin tai ikkunat peittyvät huonekaluin) niin puolison ei kuuluisi olla se, joka jotenkin arvioi ja mittaa toisen tekemisiä. Viestintä on vaikea laji. Mahdollista on, että vaimosi on kuullut sanomisissasi jotain 'kansakoulunopettajan punakynää' - että jokaiseen rikkeeseen puututaan ja hänen tekemisiään vahditaan. Tuntuuko sinusta, että parisuhteenne roolit olisivat olleet jollain tavalla hierarkkiset? Erityisesti rahaan liittyvät asiat herättävät helposti sen kaltaisia tuntemuksia.
Toinen näkökulma liittyy eroamisen prosessiin. Jotta pystyisi eroamaan itselleen merkittävästä ihmisestä, usein ihminen joutuu jollain lailla näkemään toisen eroprosessin alussa viallisempana kuin hän onkaan, kyetäkseen luopumaan. Toinen onkin ykskaks täys mätä, kuten kerroit vaimosi kuvaillen sinua henkisesti väkivaltaiseksi. Jos ja kun eroprosessi menee suotuisasti, pystyy ajan mittaan liittämään puolisoonsa takaisin myös hänen hyvät ominaisuutensa, ja näkemään takaisin hänet kokonaisena. Jos eroava näkisi puolisonsa voittopuolisesti hyvänä, eihän eroa voisi syntyäkään.
Tekisi mieli suositella sinulel eroryhmää, jossa saisit kaipaamaasi vertaistukea ja henkistä pääomaa käydä eroprosessi läpi. Nähden siinä sekä itsesi että vaimosi realistisena ja jotta kykenisit terveesti hyvästelemään suhteen sen päätyttyä. Monin paikoin myös seurakuntien perheasiain keskukset järjestävät eroryhmätoimintaa. Se kestää useimmiten 6-8 kertaa.
Antoisaa kesää toivotan, vaikkakin arvaan sinulla olevan paljon ristiriitaisia tunteita myllertämässä.
Meiju, diakoni
Kiitos, kirkko, nättiä tekstiä - pari täsmennystä
"parisuhde useimmiten kaatuu ...viestintätaitojen takia"
Oikein: Kaatuvat Suomessa, useimmiten alkoholismin tai uskottomuuden takia, näihin syylliset väittävät suhteen kaatuneen parisuhdeongelmiin, joita oikeat syyt aiheuttavat ja paljon - viestintäongelmaakin on paljon, kun rinnakkaissuhteesta ei voi puhua mitään.
Oli syy mikä tahansa, jättäjä ilmoittaa aina, eron syntipukiksi jätetyn huono käytöksen ja huonot parisuhdetaidot. Jätetty sitä sitten ihmettelee, kun luulee niiden olevan oikea motiivi ja kysyy apua. Ei auta, jos kirkkokin väärinohjaa, että jätetyn viestintätaidot olivat huonot, siksi tuli ero. Vaikka jättäjällä on riippuvuusongelma ja pitää itse mennä, tai kasi vuotta ollut salarakas puun takana.
Jos lähtee mukaan selvittelemään jättäjien syytöksiä, kuin ne olisivat ainoa erototuus, voi harhaanohjaa jätettyä ehkä lisää Kysymyksiin vastaaminen auttaa enemmän, ja kiitos eroseminaarineuvoista, ne ovat mainioita.
Älä lähde syyttelemään itsestäsi. Jos on tosiaan ollut vaikeaa päästä mihinkään kompromisseihin kaapin paikasta, niin ainakin mun korvaan kuulostaa siltä että ero on vain helpotus sunkin tilanteessa. Kaapin paikalla en tarkoita sitä kumpi on dominoivampi, vaan lähinnä sitä että molempien täytyy osata joustaa jotta elämä olisi helpompaa. Parisuhteen ei ole tarkoitus olla vain yksipuolista miellyttämistä, vaan niihin kompromisseihinkin on taivuttava.
Itse uskon tietäväni melko tarkasti mitä oot joutunut kokemaan. Elän suhteellisen samanlaisessa suhteessa, missä vastapuoli ei suostu joustamaan periaatteistaan, jotka kuulostavat normaalisti täysin typeriltä ja jopa mielipuolisilta asioilta ja jotka saattavat vahingoittaa läheisiä ihmisiä, meidän tapauksessa yhteisiä lapsiamme jopa traumatisoivasti. Jatkuva stressi ja henkinen paine on läsnä päivittäin ja ajan saatossa siihen ikävä kyllä turtuu.
Itse en lähde yksilöimään ongelmiamme tämän paremmin, mutta sun tekstissä mainitsemasi asiat tuntuvat lastenleikiltä omaan tilanteeseeni verraten.