Puolisoni alkoi noin vuosi sitten kriiseilemään ja jossain vaiheessa kriisiä kaikki johtui minusta. Sain osakseni paljon syytöksiä jossa kerrottiin, että jos minä muuttuisin niin kaikki olisi hyvin. Kuningas alkoholinkin nauttimis määrät myös kasvoivat rajusti, mutta mitään putkijuomista ei ollut. Sitten tähän päälle pamahti ihastuminen työkaveriin, joka toki salattiin hyvinkin tehokkaasti.Sitten puolisoni päätti vielä muuttaa pois kotoa.
Tuossa lyhykäisyydessään meidän kriisi. Paljon vaiherikkaita tilanteita on ollut ja parisuhdeneuvonnassakin on käyty. Nyt puolisoni on päätynyt siihen ratkaisuun, että haluaa eron.
Minä kaipaan puolisoani, haluaisin elää hänen kanssa iloista, rentoa, tasaista elämää. Haluaisin myös nauttia hänen seurastaan. Toivoisin, että meidän kahdella lapsella olisi ydinperhe.
Tiedän, että en voi toista väkisin pitää. Tuntuu vain kovin ristiriitaiselta, että silloin kun meillä on yhdessä mukavaa, niin hän ilmoittaa, että eivät todelliset ongelmat mihinkään katoa vaikka kivaa onkin ja sitten kun vietämme aikaa parisuhdettamme ruotien, niin saan kuulla, että ei ne ongelmat parana sillä, että me näitä kokoajan väännetään.
Oma rakkauteni on sitä, että olen valmis hyväksymään omat virheeni, mitä olen tehnyt ja myös toisen virheet. Se ei vain tarkoita sitä, että tyytyisin siihen tilanteeseen vaan niitä asioita pitäisi hoitaa.
Tämä on ollut hyvin tuskallista ja raskasta, mutta en elä sillä ajatuksella, että elämä on pelkästään helppoa.
Näin joskus aikoinaan sellaisen kirjoituksen, jossa puhuttiin siitä, että pitäisikö vanhempien olla yhdessä lasten takia? ( kirjoituksessa oli poissuljettu väkivalta jne) Siinä sanottiin aika hienosti, että jokainen lapsi ansaitsee kodin, jossa on molemmat vanhemmat ja jos lapsilta kysyttäisiin, niin he haluavat ilman muuta elää ydinperheessä. Vanhemmat voivat siis tehdä sen päätöksen, että elävät yhdessä lasten takia MUTTA se ei tarkoita sitä, että he voisivat olla suhteessa onnettomia vaan, että he lähtevät täysillä parantamaan parisuhdettaan käymällä terapiassa ja leireillä jne ja toki myös kasvavat itse henkisesti. Eli lasten takia jäädään yhteen, mutta sillä ajatuksella, että parisuhteesta tehdään sellainen, että siinä on molempien hyvä olla.
Tuossa lyhykäisyydessään meidän kriisi. Paljon vaiherikkaita tilanteita on ollut ja parisuhdeneuvonnassakin on käyty. Nyt puolisoni on päätynyt siihen ratkaisuun, että haluaa eron.
Minä kaipaan puolisoani, haluaisin elää hänen kanssa iloista, rentoa, tasaista elämää. Haluaisin myös nauttia hänen seurastaan. Toivoisin, että meidän kahdella lapsella olisi ydinperhe.
Tiedän, että en voi toista väkisin pitää. Tuntuu vain kovin ristiriitaiselta, että silloin kun meillä on yhdessä mukavaa, niin hän ilmoittaa, että eivät todelliset ongelmat mihinkään katoa vaikka kivaa onkin ja sitten kun vietämme aikaa parisuhdettamme ruotien, niin saan kuulla, että ei ne ongelmat parana sillä, että me näitä kokoajan väännetään.
Oma rakkauteni on sitä, että olen valmis hyväksymään omat virheeni, mitä olen tehnyt ja myös toisen virheet. Se ei vain tarkoita sitä, että tyytyisin siihen tilanteeseen vaan niitä asioita pitäisi hoitaa.
Tämä on ollut hyvin tuskallista ja raskasta, mutta en elä sillä ajatuksella, että elämä on pelkästään helppoa.
Näin joskus aikoinaan sellaisen kirjoituksen, jossa puhuttiin siitä, että pitäisikö vanhempien olla yhdessä lasten takia? ( kirjoituksessa oli poissuljettu väkivalta jne) Siinä sanottiin aika hienosti, että jokainen lapsi ansaitsee kodin, jossa on molemmat vanhemmat ja jos lapsilta kysyttäisiin, niin he haluavat ilman muuta elää ydinperheessä. Vanhemmat voivat siis tehdä sen päätöksen, että elävät yhdessä lasten takia MUTTA se ei tarkoita sitä, että he voisivat olla suhteessa onnettomia vaan, että he lähtevät täysillä parantamaan parisuhdettaan käymällä terapiassa ja leireillä jne ja toki myös kasvavat itse henkisesti. Eli lasten takia jäädään yhteen, mutta sillä ajatuksella, että parisuhteesta tehdään sellainen, että siinä on molempien hyvä olla.
Vastaukset 13
Vanhimmat
No joo, kaunis ja hyvä ajatushan tuo on, mitä viimeisessä kappaleessa kirjoitat - mutta... Sinä haluaisit edetä noin, mutta kun puolisosi ei selvästikään halua, niin sanat ovat melkoisen tyhjiä. Et sinä voi yksin yrittää ja rakastaa parisuhdettanne terveeksi, kun toinen osapuoli on eri mieltä asiasta eikä tiedä, mitä haluaa.
Olen niin pahoillani sinun ja lastesi puolesta. En ymmärrä, mistä ihmisille teini-iän jälkeen sikiää noita järjen vieviä tunteita. Älkääkä puhuko "rakkaudesta". Rakkaus-sana pitää säästää, jollekin suuremmalle, puhtaammalle ja rehellisemmälle.
Ehkä miehesikin haluaa jossain vaiheessa rakentaa kanssasi onnellista parisuhdetta entisille raunioille, mutta todennäköisesti sinä haaveilet silloin suhteesta, joka perustuu oikein rakennetulle ehjälle pohjalle.
Onneksi lapsillasi on järkevä ja vastuuntuntoinen äiti: heillä ei tule olemaan mitään hätää elämässä, vaikka isällä viiraakin.
Mielenkiintoista sinänsä, että oletit alkuperäisen kirjoittajan olevan nainen. Minä taas oletin hänen olevan mies. Itse hän ei mielestäni asiaa viestissään kertonut.
Kuvattu käytös oli naiselle niin tyypillistä, että en edes epäillyt asiaa. Kumpikohan on kyseessä, kiinnostaisi tietää.
Totta! Mieskäsitykseeni vaikutti se, että oma mieheni käyttäytyi juuri tuolla tavalla. Toisaalta, kun olimme vielä lujasti yhdessä, ystävämme naureskelivat, että meidän liitossa minä edustan järkeä ja mieheni tunteita. Jossain leikkimielisessä sukupuolitestissä asetuin niukasti naisen puolelle.
Toivottavasti alkuperäinen kirjoittaja valaisee sukupuoliasiaa.
Olen nainen.
Kiitos tiedosta. viimeistään nyt tuli todistettua se, että sukupuolella noissa tilanteissa ei ole vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen.
Hei 19 19
Ikävä kuulla, että suhteenne on loppunut, vaikka tahdoit sen jatkuvan mutkattomasti eteenpäin. Kirjoitat aivan totta siitä, että toista ei voi väkisin pitää. Parisuhde edellyttää molempien vapaaehtoista sitoutumista toisiinsa. Vaikka suhteessa olisi miten mukavaa ja hauskaa, jos jompikumpi ei tahdo sitoutua, ei toinen voi yksinään suhdetta jatkaa.
Ollako lasten takia yhdessä vai ei on tietenkin hyvin monimutkainen asia, johon mustavalkoista 'kyllä tai ei' - vastausta ei ole olemassakaan. Itse pitkälti kuitenkin ajattelen, että lasten todellinen koti on turvallinen ja toimiva parisuhde ja jos parisuhteessa jokin perustavasti mättää, lapset aistivat sen joka tapauksessa ja se voi vaikuttaa heidän tuleviin parisuhteisiinsa, omaan minäkuvaan naisena/miehenä jne. Siksi tuo mainitsemasi parisuhteen eteen työskenteleminen on erittäin kannatettava idea mielestäni! Ammattitaitoisia ja tasokkaita parisuhdekursseja ja terapiaa maksullisesti järjestää mm. Kataja ry (muitakin yksityisiä tahoja on, mutta Katajan toiminnasta tiedän parhaiten), maksutonta parisuhdeneuvontaa taas seurakuntien perheasiain neuvottelukeskukset.
Kuitenkaan tuohonkaan ei voi toista mitenkään velvoittaa, vaan myös miehesi pitäisi olla halukas ryhtyä toimiin suhteen muuttamiseksi paremmalle tolalle.
Toivon teille viisautta löytää ratkaisu ja käydä rakentava keskustelu siitä, voitteko sitoutua suhteenne hoitamiseen vai onko eroaminen ainoa vaihtoehto ja jos, niin miten se toteutetaan niin, että sekä lapset että kumpikaan teistä ei kärsisi.
diakoni Meiju
Tutunkuuloista ja niin ikävää. Minulla kans lapsia. Olen pitänyt aviopuolisoa tärkeimpänä ja läheisimpänä ystävänä. Viimeisen vuoden aikana puolisoni on alkanut vältellä ja torjua minua seksuaalisesti, hän uppoutuu peleihin, tulee kotiin tunteja myöhemmin kuin aikoo, testiviestittelee kotoa jollekkin, harrastukset tulleet tärkeämmiksi, ulkonäkö kiinnostaa enemmän, alkoholia kuluu enemmän. Lopulta tuli ilmi uskottomuus ja salasuhde, taloudellista valehtelua, muuta valehtelua. Olen järkyttynyt ja pettynyt. Miten ihminen johon olen luottanut vuosikymmeniä voi osoittautua niin erilaiseksi.Hän haluaa eron. Tiedän ettemme voi jatkaa yhdessä, mutta kodin rikkominen lapsilta tuntuu pahalta. Olin kuvitellut, että selviämme kaikista vaikeuksista yhdessä. Pidin kotia peruskalliona, joka kestää tuulet ja tarvittaessa haetaan apua kestää. En voinut käsittää, että puoliso halajaa muualle ja tekee jo järjestelyjä asian suhteen. Luottamukseni ihmisiin on saanut syvän särön. Tiedän, että tarvitsen apua. Kumppanini ei halua apua, hän haluaa uuden elämän. Kaikki muutokset on edessä, talouden selvittely osituksessa, lasten huolto asiat, ystävien ja suvun reaktioiden kestäminen ja asian työstö. Oikeastaan identiteetinkin uusiksi luominen. En voi käsittää, että läheinen ja rakas ihminen voi toimia noin petollisesti. Olin luullut, että suhteen ristiriidat ratkaistaan yhteistyössä ja suhde lopulta lähenee lisää. Joudun hyväksymään eron, tälläkin kertaa joudun kantapäänkautta korjaamaan asenteitani. Tunnistan kyllä omat vikani ja osuuteni suhteen pulmakohtiin, mutta kuvittelin kaiken olevan korjattavissa suhteen sisällä, luulin meidän molempien arvostavan liittoamme.
Kuule, täsmälleen sama tilanne minulla tällä hetkellä menossa! Ihminen, johon luotin yli kaiken, on osoittautunut valehtelijaksi ja pettäjäksi. En olisi ikinä uskonut tätä hänestä! Nyt tässä kerään elämäni sirpaleita ja jatkan eteenpäin.
Täällä saman kohtalon jakava mies. Takana 26 yhteistä vuotta. Kuvittelin eläväni hyvässä liitossa, kunnes vaimo vuodenvaihteessa ilmoitti haluavansa avioeron. Kuukautta myöhemmin selvisi salasuhde, eli kolmas oli tullut väliimme. Nyt olemme asuneet kolmisen kuukautta erillään ja ykkösvaihe menossa. Luotin myös vaimooni 120 % prosentisesti. Jatkossa jos joskus vielä uuden kumppanin löydän tiedän, että keneenkään en enää pysty täysin luottamaan. Elämä opettaa.
Itse olen samassa tilanteessa, Mies ilmoitti kuukausi sitten haluavansa eron. On ollut paha olla kuulemma jo vuosia. Mies jonka luulin olevan vierelläni mitä ikinä tapahtuu. Hän on nyt kuin eri mies, en tunne häntä. Hän muutti pois juuri...
Koen suurta surua päivittäin. Kurkkuani kuristaa ja mieli huutaa miten näin kävi. Toinen syyttää vain minua, ja vastaa kysymykseen kysymyksellä.
Miten minun suurin rakkaus, ei pitänyt minua edes siinä arvossa että olisimme yrittäneet taistella avioliitostamme, perheestämme. Vaikka kaikki olisi lopulta päätynyt eroon, ei hän halunnut edes yrittää. Hän halaa minua, silittää hiuksiani,.. mutta sanoo että on pilannut jo kaiken ja on turha enää yrittää koska en voi koskaan enää luottaa... Eli hän kääntää kaiken minun syyksi kuitenkin..
On raskasta niin tavattoman raskasta. Suurin suru mitä vastaani on tullut, tragedia. Mutta kuulin että siitä selvää. Lopulta kaikki selviää. Elän siinä toivossa, että joskus sisälläni kuuluva huuto lakkaa. Joku rakastaa meitä vielä, sillä toiselle ei voi tahtoa yhteisen liiton eteen pakottaa.
Voimia, et ole yksin.
Täällä sama kohtalo, vasta tuli vuosi täyteen ero"ilmoituksesta". En voi muuta teille toivottaa kuin jumalattomasti voimia ja uskoa itseenne, lapsiin ja järjen ääneen. Jos toinen ei halua, sinä et voi sille mitään. Kaikkeni annoin, liikaakin, yritin ja jaksoin taistella perheen yhdessäpysymisen ja parisuhteemme parantamisen eteen. Ent.mieheni halusi uuden elämän, täysin itsekkäästi ja meidät ns.kumitettiin pyyhekumilla pois. Hän elää uutta elämää uuden rakkaansa kanssa, uusien lasten isäpuolena. Hän ei halunnut elää kanssamme seuraavaan elämänvaiheeseen (lasten aikuistuminen, enemmän aikaa kaksin jne) yhdessä.
Mulla ei ole mitään annettavaa kenellekään, paitsi lapsilleni. Kaikki energia menee arjen pyörittämiseen ja jaksamiseen. Töissä käyn edelleen, pakkohan se on. Taloudellinen katastrofi (ero on pienempituloiselle konkurssitilanne...) ja katkeruus vaanivat. Kuitenkin joka aamu on uusi päivä, sydän lyö, olen hengissä. Hakekaa apua, olen käynyt itsekin terapeutilla purkamassa tätä pommia, ja alussa olin sairaslomalla unettomuuden vuoksi. Puhukaa ystäville, tehkää kaikkea, mistä voisi tulla parempi olo edes hetkeksi. Tämä on elämäni suurin kriisi ikinä. Naisena, äitinä, puolisona...ja nyt yh:na, ei jumalauta...tällaista en elämääni halunnut, en koskaan. Tulevaisuus auki- sekä hyvässä että pahassa.
Samoja tuntoja. Yllä muutama teksti jotka voisivat olla minun näppiksestäni.
Marraskuussa maailma jonka tunsin mureni. Luottamus pienissäkin asioissa toista kohtaan hävinnyt. Ollenkaan ei voi tietää mikä hänen puheestaan ja lupauksistaan voi olla totta. Ensimmäinen vaihe puolessa välin. Käytännön asioihin hänellä ei ole ollut aikaa ja neljä kuukautta olemme nyt erillään asuttu.
Lapsetkaan ei näytä enää luottavan tähän toiseen kun mikään sovittu ei tapahdu. Sellaisiakin äitejä siis on, valitettavasti.