Olin pari vuotta suhteessa yli 50v. naiseen.
Meillä meni tosi hyvin kaikessa mitä yhdessä teimme, seksi sujui todella hyvin ja molempia tyydyttävästi.
Ongelmaksi lopulta muodostui se, että naisen tunteet eivät heränneet samalla tavalla kuin minun.
Minä rakastuin häneen, halusin häntä jatkuvasti (seksiä olisin halunnut melkein joka päivä), halusin suunnitella tulevaisuutta, jne.
Hän taas piti minusta, ehkä alkoi vähän kiintymään minuun, nautti yhdessäolostamme, jne.
Mutta mikä minulle oli huume, oli hänelle vain ajankulu tai kiva nautiskelu.
Hyvä rakastelu oli hänelle sama kuin kermaleivoksen syöminen tai hauskan elokuvan katselu. Eli oli kivaa mutta yhtä hyvin voi olla ilmankin.
Niinpä olenkin miettinyt, että oliko kysymys hänen luonteestaan/tunteistaan minua kohtaan/siitä että esim. omat lapset ja lastenlapset ovat tärkeämpiä jne.
vai
Onko se jotain biologiaan ja kemiaan liittyvää, että kun nainen on lähempänä 60v. vaihdevuosien jälkeen, niin rakastumista aiheuttavia hormoneita ei sitten enää niin paljon erity ? (nuoremmat vaan ovat tuntuneet innokkaammilta, mustasukkaisemmilta, enemmän minua haluavilta, kiihkeämmiltä)
Meillä meni tosi hyvin kaikessa mitä yhdessä teimme, seksi sujui todella hyvin ja molempia tyydyttävästi.
Ongelmaksi lopulta muodostui se, että naisen tunteet eivät heränneet samalla tavalla kuin minun.
Minä rakastuin häneen, halusin häntä jatkuvasti (seksiä olisin halunnut melkein joka päivä), halusin suunnitella tulevaisuutta, jne.
Hän taas piti minusta, ehkä alkoi vähän kiintymään minuun, nautti yhdessäolostamme, jne.
Mutta mikä minulle oli huume, oli hänelle vain ajankulu tai kiva nautiskelu.
Hyvä rakastelu oli hänelle sama kuin kermaleivoksen syöminen tai hauskan elokuvan katselu. Eli oli kivaa mutta yhtä hyvin voi olla ilmankin.
Niinpä olenkin miettinyt, että oliko kysymys hänen luonteestaan/tunteistaan minua kohtaan/siitä että esim. omat lapset ja lastenlapset ovat tärkeämpiä jne.
vai
Onko se jotain biologiaan ja kemiaan liittyvää, että kun nainen on lähempänä 60v. vaihdevuosien jälkeen, niin rakastumista aiheuttavia hormoneita ei sitten enää niin paljon erity ? (nuoremmat vaan ovat tuntuneet innokkaammilta, mustasukkaisemmilta, enemmän minua haluavilta, kiihkeämmiltä)
Vastaukset 20
Vanhimmat
Vielä lisäyksenä, että on aikaisemmilla, nuoremmilla tyttöystävilläni ollut omia lapsia, mutta se ei ole paljonkaan vähentänyt tunteita minua kohtaan. Joten ei ne lapsetkaan voi vastaus olla tuohon hänen viileyteensä.
Samanlaisia kokemuksia täällä.
Tavattiin lähes viisi vuotta sitten ja oli todella uskomatonta:) Vaimo silloin 53. Pari vuotta sitten alkoi muuttua juuri tuollaiseksi mitä kerrot. Erottiinkin melkein jo välillä.
Nykyään ihmettelen tuota samaa, mitä sinäkin. Seksiä on usein, mutta ei ollenkaan siten, mitä alkuaikoina.
Ja nykyään aina minun aloitteestani. Vähän olo, että nainen pärjäisi ilmankin. Jos osoitan hellyyttä, en saa vastausta. Tulee mieleen, mikä on vialla? Enkö enää kelpaa.
Josko se olisi jotain hormonitoimintaan liittyvää. Jos näin on haluan ymmärtää ja elää sen mukaan. Eihän toista voi pakottaa sellaiseen, mikä on oman kehon toiminnan vastaista.
Sama juttu muutentuokin, että tuntuu tuo kiinnostus omiin lapsiin ja lapsenlapsiin menevän parisuhteen edelle. Itselläkin toki on lapsia ja lapsenlapsia, mutta kuitenkin minulle se oma parisuhde olisi se tärkein juttu.
Tulee välillä loukkaantunut olo, kun huomionosoituksiani ei noteerata, eikä hellyyteni näytä merkitsevän mitään. Torjutuksi tuleminen tekee kipeää. Välillä sellainen fiilis, että ei sitten. Ollaan vaan kavereita. Kuitenkin aika "nuoria" olemme vielä ja ihmettelen tätä parissa vuodessa tapahtunutta viilenemistä.
En usko, että vika minussa ainakaan ulkoisesti. Nuoremmat naiset kyllä osoittavat kiinnostusta ja olen kuullut olevani 'naisten mieleen'. Mutta kun haluaisin olla sitä omalle vaimolle ja saada hänessä syttymään samat tunteet, mitä suhteemme alkuaikoina sain kokea.
Minä olen yli 40 v nainen ja saatan olla vähän em. miesten kuvailemien kaltainen. Miehet ovat paljon romanttisempia kuin naiset ja tuneellisempia. Minä pidän seksistä ja haluankin sitä joka päivä, mutten syty hempeilylle. Pärjään elämässä hienosti itsellisenäkin, joten en "tarvitse" miestä oikeastaan muuhun kuin seksiin ja siihen, että tunnen olevani haluttu. tietysti on kiva, että voi keskustella ja vaihtaa ajatuksia, mutta se hoituu oikeastaan paremmin omien ystävieni kanssa. En halua perustaa uutta perhettä, en tarvitse elättäjää.
Mikä vika siinä sitten on, kun nainen onkin tämä järkipuolisko ja haluaa miehestä vain seksiä? Menkää sitten yhteen niiden nuorten naisten kanssa, jotka unelmoivat vain prinsessahäistä ja panevat jalat frigideinä ristiin heti papin amenen jälkeen. Vähän kummastuttaa, että tietävätkö miehet itsekään, mitä oikein haluavat...
Kuulkaas herrat aloittaja ja "samassa paatissa": olettekos nuoremmalla iällä eläneet pitkää parisuhdetta? Jatkuiko siinä sama "kuuma huuma" vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen?
kko"pl
Olen elänyt muutamia pitkiä suhteita, olen vielä alle 50v.
Ja yleensä "kuuma huuma" on alkanut vähentyä 1-3 vuoden aikana.
Mutta noiden huumavuosien aikana on kasvanut molemminpuolinen rakkaus, joka on pitänyt suhteen kasassa huuman vähennyttyä. (aikaisemmat suhteeni kuitenkin loppuivat, esim. riitojen, erilaisten näkökulmien, ym vuoksi)
Mutta tässä viimeisessä tuo seksihuuma ei todellakaan vielä alkanut viilentyä.
"samassa paatissa" nimimerkki on kuitenkin saanut jotain tunteita naisessa heräämään, kun puhuu vaimostaan, eli on naimisiinkin menty.
vielä lisäyksenä se, että tunsin tuossa "kko"pl" n kommentissa pientä puolustelua, että tässä muka olisin syyttämässä naista vanhenemisesta tai rakastumisen kyvyttömyydestä.
Ei tarvitse puolustautua koska en syytä mistään.
Itse tiedän vanhenevani ja muutaman vuoden kuluttua todennäköisesti menetän erektioni tai ehkä jopa haluni kukaties. Mahtaako rakastumisen tarpeenikin loppua samalla, aika näyttää.
Siksi haluaisinkin objektiivisen vastauksen vaihdevuodet ylittäneeltä naiselta, että eikö rakastumisen tunne tule enää samalla tavalla kuin vielä alle 5-kymppisenä?
Osaisin sitten itsekin olla vähemmän vaativa jos vielä sattuisin ihastumaan itseäni vanhempaan naiseen.
Joo, tunteita heräsi naisessa ja aika onnellisesti ollaan naimisissa edelleen. Kaksi ja puoli vuotta suhteen alussa oltiin ihan 'pilvissä'.
Sitten alkoi kai se arki..
Ja nuoremmalla iällä tuli oltua yli 25 vuotta naimisissa. Saatettaisiin olla vieläkin, jos ei ensimmäisellä vaimolla olisi vaihdevuodet alkaneet :)
Totta kai ymmärrän, että ihastumisen ja alkuhuuman jälkeen tulee se järki ja alkaa arjen eläminen, jolloin vasta punnitaan suhteen vakavuus.
Siksi vain tartuin tähän, koska olisin itse vielä valmis elämään 'hassuna' rakastuneena tätä yhteistä taivaltamme. Mutta ei yksipuolisesti onnistu, kun toinen haluaa olla ns. järkevä.
Aika nuori parihan me olemme vielä, että uskon meidän löytävän sen tasapainon, missä kummankin on hyvä, eikä kummankaan tarvitse olla yhtään muuta kuin on.
Kiva olisi lukea niitä vanhempien naisten vastauksia, joita aloittajakin kaipaili.
Kun se kolahtaa niin se kolahtaa iästä ja hormoneista riippumatta, näin sen uskon tapahtuvan. Iän tuoman kokemuksen ja viisauden takia kolahduksia sattuu ehkä harvakseltaan nuoruusaikaan verrattuna, tietää millainen on se oikea itselle...ehkä hyvä niin, ja varsinkin, jos on sen kolahtaneen jo kohdannut.
En ole vielä lähellä vaihdevuosia, vaan suhteellisen nuori, 36v. Mutta ymmärrän oikein hyvin tuon järkevän asenteen lisääntymisen parisuhteen muodostumisessa! Olen ollut naimisissa, 10 vuoden liitossa. Eronnut. Olen myös seurustellut pari reilun vuoden pätkää yms. Olen kokenut "huumaa ja himoa", ja voin sanoa että en kaipaa sitä tällä elämänkokemuksella enää vähääkään. Sellainen mustasukkainen, järkevän rajan ylittävä intohimosuhde ei herätä turvallisuudentunteita, jotka ovat minulle nykyään paljon suuremmassa arvossa.
Inhimo hiipuu siitä alusta ihan kaikilla. Jos hyvin käy, se muuttuu ajan kanssa kiinteäksi läheisyydeksi ja muuksi kauniiksi. Sen inhimon varaan ei kuitenkaan mitään kannata, eikä pidä laskea. Ja rakastuminen... Niin jos rakastuu vaikkapa vain parissa kuukaudessa, niin kyseessä ei ole oikeasti rakkaus. Minun silmissäni rakkaus on jotakin sellaista, joka kasvaa ajan kanssa. Sitten kun todella tuntee ihmisen, ne huonotkin puolet. Sitten kun on pari riitaa ja hankaluuttakin läpi käyty. Sitten kun se oma kumppani ei enää vaikuta "täydelliseltä", vaan ärsyttääkin välillä. Sitten vasta voi puhua rakkaudesta.
Joskus nuorempana saatoin puhua rakkaudesta jo parin viikon tuntemisen jälkeen, kun oikein kiersi ihanasti vatsassa...
Nyt olen seurustellut vajaan vuoden, emmekä vielä ole puhuneet rakkaudesta. Ei ole vielä kiire sellaiselle. Silti minulla on sellainen olo, että rinnallani on nyt todella hyvä mies. Seksi on parempaa kuin koskaan kenenkään kanssa. Ei ole sellaista "himotusta ja pakkoa", vaan juurikin seksi on sellaista lisäherkkua. Ilmankin pärjäisi, mutta mielelläni seksiä harrastan, ja nautin ilman paineita enemmän kuin koskaan.
Nuorempana sitä ehkä ajatteli, että miehen täytyy "hullaantua" minusta, jotta liitto kestää. No, ei se sillä kestä. Aivan eri arvot ovat nyt pinnalla, ja olo parempi, tasaisempi. Ei sen oikean tarvitse heti kolahtaa. Oleellista on se, miltä asiat tuntuvat pitkällä tähtäimellä.
Siihen lapsi ja lapsenlapsi asiaan... Kyllä, lapset ja lapsenlapset ovat naiselle lähes aina tärkeämpiä kuin mies. Lasten ja lastenlasten pitäisi olla miehellekin tärkeämpi kuin nainen. Toki se ei tarkoita sitä, että omaa kumppania saisi kohdella välinpitämättömästi tms. Mutta jos talo palaa ja saan pelastaa vain joko lapseni tai kumppanini, niin en miettisi hetkeäkään. Pelastaisin lapseni. Minun seurustelukumppani arvostaa minua siksi, että arvomaailmani on sen asian suhteen kunnossa. Niin on hänelläkin. Jos hän vaikkapa peruisi menonsa lapsensa kanssa siksi, että saisi viettää aikaa minun kanssani, niin suuttuisin. Lapset edelle. Sitten jos lapsille, vaikka jo aikuisille lapsille, on antanut jo riittävästi aikaa ja huomiota, niin sen ehdoilla sitten pidetään huolta itsestä ja parisuhteesta. Toki sekin on tärkeää, mutta vähemmän tärkeää kuin lapset.
Olen muuten nähnyt lähipiirissä myös hullaantuneen/rakastuneen selvästi vaihdevuodet ylittäneen naisen. Eiköhän sitä siis tapahdu siinäkin iässä. Se liitto sitten loppuikin vuodessa... Sama homma kuin usein nuoremmilla.
"Kyllä, lapset ja lapsenlapset ovat naiselle lähes aina tärkeämpiä kuin mies. Lasten ja lastenlasten pitäisi olla miehellekin tärkeämpi kuin nainen."
Eikä pitäisi. Monet miehet rakastavat naistaan enemmän kuin lapsiaan ja se on ihan ok.
Parisuhdetta tietenkin pitää hoitaa ensisijaisesti, koska jos parisuhde mättää, niin lapset kyllä kärsivät siitä. Kun parisuhde menee hyvin, niin kaikki muutkin asiat elämässä ovat jees.
Se tietysti harmittaa, ettei naiselta voi saada yhtä vahvaa vastarakkautta, kuin mitä itse naista rakastaa. Tulee jotenkin yksinäinen olo. 70% avioliitoistakin kariutuu naisten aloitteesta ja varmaan lisäksi 20% jollain epäsuoralla tavalla naisten junailemana, koska naiset ovat niin hyviä manipulaattoreita. Se jäljelle jäävä 10% miehistä joka on joutunut pistämään liiton poikki, on ollut varmasti ihan hirveän naisen kanssa...
Riippuu naisesta ja lapsista onko OK vai ei.
Se tietysti harmittaa, jos vastakkaisen sukupuolen edustajalta ei saa yhtä vahvaa tai oikeastaan minkäänlaista vastarakkautta verrattuna omiin tunteisiin. Olen viisi vuotta yrittänyt saada keski-ikäistä kylmäkallea luottamaan, avautumaan, sitoutumaan..turhaan. Nyt mielentilana lähinnä universaali v.tutus ja harmitus. Tämänkin ajan kun olisi käyttänyt toisin, niin olisi nyt 50 ehkä kumppani, jolta vastavuoroisesti saa rakkautta ja arvostusta, sanoin ja teoin.
Luin nämä kommentit vielä kertaalleen läpi. Naisilla korostui se kun on ikää enemmän, niin järki, viisaus, elämänkokemus, jne hallitsee tunteita. Näin ollen ei tule "kolahduksia", eikä toisaalta miestä oman itsenäisyyden vuoksi tarvita paljon mihinkään, ehkä satunnaiseen seksiin.
Tästä kuultaa selkeästi juuri se hakemani asia, että "ei antauduta tunteiden vietäväksi". Ts. että tunteet tulisivat niin voimakkaina, että järjellä/tahdolla asioiden hallinta ei onnistuisi.
Itse ainakin nimitän juuri sitä rakastumiseksi, että vaikka kuinka järki sanoo suhteen olevan tuhoon tuomittu esim. pitkän välimatkan, erilaisten luonteiden, elämäntyylien, tavoitteiden vuoksi, tms.
Niin siitä huolimatta en pystyisi 3 päivän eron jälkeen olemaan tarttumatta puhelimeen ja kysymään, että "Voisinko ajaa luoksesi nyt heti jotta ehtisin olla kanssasi 3 tuntia ennenkuin mun pitäis ajaa takaisin sama 200km matka jotta ehdin nukkua 2 tuntia ennen aamuista töihinmenoa"
Tai että uni ei tule jos toinen ei lähetä hyvänyönviestiä tai vastaa puhelimeen illalla.
Ehkä koko aloituksessani tuo "rakastuminen"-sana olisi pitänyt jättää pois.
Enemmän haen tässä sitä hullaantumista, että tunteet voittaa järjen ja kontrollin.
Koska jos oikein todella järkevästi aletaan ajatella, niin eihän tässä elämässä oikein mikään asia kannata. Lopulta kuiteski kuollaan pois.
Moni nykyään menestyvä yrityskin olisi jäänyt perustamatta jos liikaa olisi laskettu ja varman päälle pelattu.
Tietenkin ymmärrän sen, että jos epäonnistuminen on selkeästi näkyvissä, niin eihän ole mielekästä mitään aloittaa. Mutta jos on pienikin onnistumisen mahdollisuus, niin kyllä minä ainakin haluan kokeilla ja epäonnistua kuin jättää kokeilematta. Siitähän sitä sisältöä elämään tulee. Eikä jää fiiliksiä, että tuli luovutettua yrittämättä. Tai että jospa se olisi kuitenkin onnistunut. Kun on yrittänyt ja epäonnistunut, niin siitä on aina hyvä jatkaa eteenpäin. Ei jää mitään jossitteluita.
Ehkä luin huolimattomasti, mutta kuulostaa vähän läheisriippuvuudelta tuollainen rakkaus, että ei tule uni, jos toista ei saa puhelimella kiinni. Melkoisiksi orjiksi toiset ryhtyvät ja teleoperaattorit kiittää. Kuulostaa melkein toisen stalkkaukselta, että jatkuvasti pitää olla tavoitettavissa ja tietää missä menee.
Rakkauteen kuuluu vapaus, olla mennä ja tuntea, ei se, että kahlitsee toista. Parasta on kun tulee rakkaudessa yllätetyksi.
Vielä lisäyksenä omista lähtökohdistani.
Olen 47v., elänyt suurimman osan elämästäni yksin. Osaan pitää kodista huolta, laittaa ruokaa, minulla on paljon ystäviä, nukun paremmin yksin, jne.
En oikeasti halua naista elämääni. Seksi on hyvän kumppanin kanssa hyvää, mutta ilmankin voin olla vuosia. Kun olen yksin, niin pystyn 100% hallitsemaan raha-asioitani, ruokavaliotani, alkoholinkäyttöä, painoani, jne.
Mutta kaikesta tästä huolimatta silloin tällöin kohtaan naisen joka herättää minussa niin voimakkaita tunteita, että haluan ollla hänen kanssaan ja luopua tuosta yksinäisestä "paremmasta" elämästäni.
Se nyt vaan on ihan tutkitustikin niin, että miehet ovat romanttisempi ja tunteellisempi sukupuoli. Mutu-tuntumalla moni luulee toisin, mutta tieteellisesti tutkittuna tämä on ollut tiedossa ja vuosikausia.
"Se nyt vaan on ihan tutkitustikin niin, että miehet ovat romanttisempi ja tunteellisempi sukupuoli. Mutu-tuntumalla moni luulee toisin, mutta tieteellisesti tutkittuna tämä on ollut tiedossa ja vuosikausia. "
Miten selität sitten sen tosiseikan, että esim. Titanic-elokuvaa katsoessa
naiset alkavat helpommin kyynelehtiä kuin miehet?
Tai että kun miehet valitsevat lukemisekseen dekkarin tai autonkorjausoppaan, niin naiset lukevat jonkun rakkauskertomuksen?
Ainoa millä perusteella voisin tuon sinun faktasi ja omat havaintoni yhdistää, olisi se, että naiset haluavat piilottaa nuo romanttiset tunteensa mielikuvituksen tasolle, kun taas miehet uskaltavat elää sen mukaan mitä tuntevat.
Ts. naiset uneksivat pelastajaprinsseistä, mutta kun sitten karski palomies oikeasti käy hakemassa naisen palavasta talosta oman henkensä vaarantaen, niin kuitenkin nainen valitsee miehekseen sen kiltin näköisen ensihoitajan joka pyyhkii kostealla paperilla nokea hänen poskiltaan.
Varmaan tässä on takana se, että luonto on luonut kaksi sukupuolta lisääntymisen vuoksi. Tuo ensihoitaja osaa ehkä olla parempi isä, eikä ainakaan loukkaannu työssään niin helposti.
Olen 60 vuotias yksinasuva nainen. Tapasin hiljattain hurmaavan miehen.
Tunne hänen lähellään oli voimakasta.
Aivan samanlaisen tunteen muistan nuoruudestani.
Olemme tapailleet ja hänen lähellään sydän lyö nopeammin.
Etenemme hitaasti. Odotan malttamattomana ihan kaikkea.
Tunteet eivät häviä minnekään.
Aiheesta on tutkimuksia vuosien ajalta roppakaupalla. Tässä nyt kaikkein viimeisimpi uutisointi:
http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2014062418435730_lz.shtml
Menin uudemman kerran naimisiin yli 40-vuotiaana. Rakastuin mieheeni ensi tapaamisella.…tiesin heti että tulemme menemään naimisiin... ja rakastan häntä yhä. Rakastan häntä enemmän kuin ketään aiemmin kohtaamaani miestä. Mutta ei se ole sellaista huumaavaa rakkautta, joka vie jalat alta...vaan sellaista tasaista rakkautta...hän on kuin ilma jota hengitän...ilma ei saa ketään meistä tutisemaan mutta jos ilma viedään meiltä, niin joudumme ahdinkoon...samoin se on rakkauteni mieheeni...kun hän on poissa niin osa sydämestäni on poissa...mutta kun hän on läsnä, niin rakkaus on aika arkista ja tasaista.
Olen aikoja sitten vaihdevuodet ohittanut eronnut nainen. Ikää jo lähes 60-v. Liitto oli hyvää ja tasaista, paitsi lopussa. Pari ihastusta oli eron jälkeen, muttei ne kestäneet. Sitten kolahti, voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Ja jatkuu. On intohimoa ja rakkautta. Jo viides vuosi menossa. Ei ole siis iästä kiinni.