Olen 33 vuotias nainen ja erosin juuri erittäin huonosta suhteesta. Lapsuuden perheeni oli täynnä epävarmuutta, väkivaltaa ja kaikkea muuta mahdollista, mikä ei kuulu kenenkään lapsuuteen.
Käyn läpi nyt terapiassa monia asioita, mutta olisiko mukava tätäkin kautta keskustella kohtalotovereiden kanssa.
Käyn läpi nyt terapiassa monia asioita, mutta olisiko mukava tätäkin kautta keskustella kohtalotovereiden kanssa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
33 vuotiaan minäkin erosin ja itkin sitä raskaasti. Lapsuuden traumoja riittää ja pahin niistä on se että minut jätettiin mummon hoitoon kaksivuotiaana. Hylkäämiskokemus oli niin voimakas että sama paha olo ja avuttomuus hyökyy päälleni aina kun menetän jonkun, vaikka vaan huonon aviomiehen. Nyt oon 46 ja monia vuosia alkaen kolmekymppisestä oon käsitellyt asioita, yksin. Paras lääke oli alussa sallia itselle oikeus vihata.
Olen 55 ja lapsena kokemut paljon pahaa ja väärää. Erosin n. kymmenen vuotta sitten alkoholisoituneesta miehestä, mies oli muuten ok, mutta aina kännissä ja sössötti, en jaksanut sitä. Eron jälkeen perkasin menneisyyttäni terapiassa pari vuotta. Sain apua enemmän, kuin uskoin koskaan saavani.
Viime keväänä terveyteni alkoi reistailla, silloin aloin taas ajatella vaikeaa lapsuuttanikin. Varasin ajan ja pääsin nopeasti terapeutilleni. Henkisesti sain nopeasti avun.
-terapeutti sanoi: "Olet lapsuutesi vaikeat asiat jo kertaalleen käsitellyt ja siitä selvinnyt. Kannattaako taas avata ne uudestaan?"
Vau - jätin vanhojen vatkaamisen. Nyt jatkan elämääni fyysisten sairauksien kanssa, ja pää toimii paremmin, kun päätin olla itselleni armollinen.
Voisitko mitenkään oikein tarkoituksella ja ajatuksella jättää meinneisyyden sinne minne se kuuluu - historiaan? Se ei ole helppoa, mutta kun oikein kovasti yrität, onnistut kyllä.
Aina kun ajatukset lipsahtavat pahaan menneisyyteen, toista itsellesi että " se on jo mennyttä, olen surrut sitä jo aivan tarpeeksi, nyt saa jo riittää!"
Menneisyys on jo tapahtunut. Nyt sinä elät tätä päivää, katsot huomiseen.
Suunnittele huomista ja nauti tästä päivästä.
Liity ihmisten seuraan joita kunnioitat, valitse ystäväsi hyvin huolella ja tarkkaan, (pysy ala-arvoisista ja pahoista ihmisistä kaukana!) hankkiudu harrastuksiin joista saat sisäistä rikkautta, liikunta ei KOSKAAN ole ollut pahaksi kenellekään, liitä sekin päiväohjelmaasi.
Vanhan ja pahan raahaaminen koko ajan mukana on sellainen kivirekijarru että se estää erittäin tehokkaasti näkemään auringon ja kaiken kauneuden ympärillä. Se imaisee aivan liian paljon energiaa - energiaa joka täytyisi käyttää itsensä kehittämiseen ja eteenpäinviemiseen.
Traumat täytyy käsitellä, lopputuloksena pitäisi olla anteeksianto niin vaikealta kun se tuntuukin. Anteeksiannon jälkeen tapahtumasta tulee vain yksi tapahtuma henkilöhistoriaan, muuten traumat aina pulpahtavat esille.
Moi!
Mäkin oon 33v. nainen. Mulla on huonoa kokemusta sekä aika huonoista kotioloista lapsuudessa, että kahdesta ekasta parisuhteesta, joista toisessa jouduin jatkuvasti henkisen ja fyysisen väkivallan uhriksi. Luita on mennyt poikki ja monia itkuja nuorempana itketty. Ne joille olen uskaltanut (lähinnä kännissä) kertoa, eivät ole ottaneet tosissaan, halunneet kuulla, tai tuominneet minut sanomalla että "Tätä mä en just naisissa tajua, että miks ne on sellaisia, että jäävät tuollaiseen parisuhteeseen. Tyhmiä.". Hah! Voisin valottaa koko asiaan liittyvän historiani, syyt jne just nyt tähän, mut en jaksa, koska löysin kohta 4 vuotta sitten maailman ihanimman miehen, jonka kautta ymmärsin, että se vika ei ollut minussa vaikka muut sanois mitä. Ootan siis häntä just nyt kotiin, joten en viitti alkaa kirjottelee kaikkee kun haluun tehdä sen ajatuksella sitten kun kirjoitan. Uskon, että ketjun aloittajalla ja mulla olis paljon ajatuksia vaihdettavana, ja mun puolesta voidaan tehdä kaikki nimimerkeillä tälleen "julkisesti", jotta muutkin saisi selkoa tilanteesta, kun parisuhde/perheväkivalta ei pitäisi todellakaan olla mikään tabu!!! Muutkin, mitä ootte mieltä, nostetaanko kissat pöydälle ja tuetaan samalla ketjun aloittajaa??!!! Ite en oo käyny asian takia terapeutilla. Vertaistuki (niiltä jotka ovat tilanteesta selvinneet) olisi ollut parasta. Ja tahtoisin antaa sitä itse, vaikka edelleen näen öisin painajaisia omista kokemuksistani.
Nyt vasta luin että otsikko oli nimenomaan lapsuuden traumat. No niitäkin löytyy, mutten yksityiskohtaisesti viitsi jakaa ihan julkisesti... huonosta suhteesta kylläkin voin puhua kaiken halki.
Mä vasta tässä yli viidenkympin iässä olen jotenkin kyennyt käsittelemään omaa lapsuutta,joka oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa.Se on vaikuttanut koko elämään,ts.aikaisempi elämäni on mennyt osin pilalle sen takia.Kotona tapahtuneet asiat vaikuttivat monella,eikä todellakaan hyvällä tavalla.Liikaa viinaa,liikaa suhteita,seksisellaisia,pari itsariyritystä yms.Koko ikäni olen esim.etsinyt itselleni miestä,jka tukisi minua,olisi turvana maailmaa vastaan.Sellaista ei ole löytynyt vaikka miessuhteita on ihan tärkeän paljon liikaa.Olen periaatteessa jättänyt asiat taakseni mutta vaikka miten yritän niin nyt ne tunkevat esille.Enkä voi oikein antaa vanhemilleni anteeksi sitä, mitä tekivät minulle ja olen jopa katkera,koska elämäni lähti väärälle ladulle silloin kun ei olisi pitänyt.Nyt oma elämä on jotenkin balanssissa,onneksi ei mitään viina tai lääkeongelmaa ole ja nautin elämästä mutta paljon meni hukkaan.
Vasta herännyt...kuulostaa niin tutulta. Lapsuuteni elin ainaisessa pelossa, jos isä tulee taas kännissä ja isä ja äiti alkaa tappelemaan. Kun kuulimme isän tulevan piilotimme kaikki terävät esineet ja vannotimme äitiä ettei ala riitelemään. Toisinaan emme saaneet syödäksemme juuri mitään. Koulussa olin kiusattu ja kotona äiti kohteli minua välillä julmasti. Olin vanhin lapsi ja isän "lellikki".
Elämässäni oli paljon eri miesuhteita ja ns. yhden illan juttuja. Olin naimisissa ja elämämme oli yhtä taistelua, liittomme päättyi onneksi eroon. Olen nyt 59v mutta joskus vajaa 10v sitten kävin läpi vaikeaa äiti-tytär suhdetta.
Koko elämäni ajan 50v. asti minusta tuntui, että elämästäni puuttui jotain. Tunsin monta kertaa haikeutta enkä tiennyt mitä ikävöin. Kunnes sitä tapasin nykyisen mieheni ja sain sisäisen rauhan. Elämästäni oli aina puuttunut rakkaus.
Mulla ei oo mitään lapsuuden traumoja,olen vain ajatunut suhteisiin vääränlaisten miesten kanssa!Ekan kanssa tein lapset,petturi ja juoppo valehtelija oli hän.Seuraava mies oli alkoholisti ja peliriippuvainen,häntä kouliessa meni taas toistakymmentä vuotta kunnes luovutin,ja myönsin tappioni.Haluaisin vain elää tavallista turvallista elämää,ilman jatkuvaa riitelyä,ja epävarmuutta.Elämä on nyt ja tässä!
http://alkoholistiaiti.vuodatus.net/
Olen itse parissa kymmenissä oleva nainen. Sairastuin vakavasti henkisesti 3 vuotta sitten. Kärsin melko vaikeasta masennuksesta ja sain voimakkaita ahdistuskohtauksia ja pelkotiloja. Välillä en halunnut poistua kotoani ulos, koska pelot hallitsi niin voimakkaasti. Lisäksi hakeuduin aina huonoisiin suhteisiin. Terapiassa käytyäni oon alkanut hahmottaa, että sain lapsena osakseni todella paljon väkivaltaa ja tämän takia sairastuin. Terapian ja hyvien ihmissuhteiden ansiosta voin tänä päivänä melko hyvin. Kuitenkin kokemani työstäminen on henkisesti aika ajoin hyvin raskasta ja tuntuu, että maailmassa ei kukaan ymmärrä miltä musta tuntuu. Jos, kaipaat vertaistukea näinkin nuorelta niin olen kyllä kiinnostunut sitä kanssasi jakamaan =)