Ero ja sen myötä yksinäisyys

Niin makaa kuin petaa. Sun eksäsi tekemiset ei kuulu sulle yhtään ja ymmärrän hyvin että häntä ärsyttää kun sä soittelet perään ja ruikutat kurjaa elämääsi. Ei hänen velvollisuus ole toimia sun tukipilarina ja jutella sun kanssa aina kun sä niin haluat. Hienoa, että lapsien asioista saatte juteltua. Muuta ei tarvitse.

Sä itse halusit erota, ilmeisesti hetken mielijohteesta? Nyt sun on myöhäistä itkeä kaatunutta maitoa. Et kai sä kuvitellut, että sun elämäsi lasten kanssa olisi eron jälkeen kuin leikkiä? Että aina jostain rientää joku apuun kun ahdistaa? Aina saat lastenhoitajan kun haluat jonnekin lähteä? Että ne vähät kaverit jaksaa kuunnella sun ruikutusta erontuskasta?

Sä olet valintasi tehnyt. Opettele elämään sen kanssa. Sä taidat miestäsi rakastaa kun noin roikut hänessä? Siinä vaiheessa kun huomaat hänen olevan sinulle yhtä merkityksetön ihminen kuin joku naapurin setä, olet päässyt hänestä yli. Kuukaudessa se ei tapahdu. Älä kiirehdi vaan opettele nauttimaan elämästä ja olemaan onnellinen yksin. Siinä vaiheessa kun sulla on hyvä olla yksin sä olet valmis uuteen suhteeseen.

Seuraavassa suhteessa sitten muistat, ettet elä vain sille puolisolle ja lapsille. Etkä rakenna elämääsi puolison varaan.

Anteeksi jos loukkasin. Mä en vaan voi käsittää ihmisiä, jotka eroaa tuosta vaan ja sitten ruikuttaa, kun on paha olla. Varmasti on kun toimii hetken mielijohteesta. Käsittämätöntä hölmöyttä aikuisilta ihmisiltä. Itse olen myös eronnut, mutta eroa tehtiin kauan. Ehkäpä siitä syystä en kokenut tuollaista itsesääliä kuin sä. Mutta ruikuttamalla et pääse jaloillesi. Ota itseäsi niskasta kiinni.

Yksinäiselle surusilmälle, kokemusta on.

Yli vuosi sitten tapahtunutta. Ero oli pitkään tehnyt tuloaan, jatkuvan..jokapäiväisen riitelyn lopputuloksena oli etten jaksanut enään ja kerroin tahtovani erota, eroon en päätynyt kevein perustein.
Mies katosi kuin tuhka tuuleen, pian hän ilmoitti tulevansa hakemaan tavaransa.
Viikon kuluttua hän saapui kotiimme muuttoauton kanssa.
Hän pakkasi tavaransa, halasi minua ja lähti.
Ensimmäinen kuukausi oli silkkaa tuskaa, töissä kävin silti pakosta ja jotta pysyin jotenkuten elossa. En pystynyt nukkumaan, saati sitten syömään, laihduin 5 viikossa 17 kiloa, ensimmäiset 4 viikkoa tuntui siltä kun joku olisi kuristanut, ahdistus ja suru olivat niin pahoja, itkin vain. Joskus oli parempia päiviä. Ensimmäisen 3 viikon aikana ei lainkaan.

Kuudennen viikon jälkeen, selvittyäni, olin elossa, olin oma itseni, nuo 6 viikkoa olivat tähän astisen elämäni pahimmat viikot.

Tuohon aikaan puolitoista kuukautta eron jälkeen, halusin laittaa miehelle viestin saadakseni asian pois sydämmeltäni, syytin miestä kaikesta ennen eroa sekä eron jälkeen, viestissä kerroin että tein minäkin virheitä, hän ei kaikkeen syypää ollut ja että olen antanut anteeksi sillä aiemmin en siihen kyennyt.

En uskonut viestin poikivan mitään, että hän vastaisi viestiin tai muutakaan.

Nyt, yli vuotta myöhemmin olemme yhdessä. Tapasimme samalla viikolla viestini lähettämisen jälkeen, pienin askelin olemme rakentaneet parisuhteemme vahvemmaksi.

Ikinä en unohda noita viikkoja, niin hirveitä ne olivat. Muistan vieläkin kuinka nauroin ensimmäsen kerran eron jälkeen, tuntui niin hyvältä ja heti perään niin pahalta että itku pääsi.

Yksinäinen surusilmä, sure, se mitä on surtavaa, vihaa, se mitä on vihattavaa ja rakasta niin paljon että sattuu ihan saatanasti. Kyllä se aurinko paistaa vielä, anna elämälle mahdollisuus :) Sympatiat siellä!

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Silloin tosin en tiedä miten hyvin parantaa jos teillä oli enimmäkseen hyvää.

Iso prosessi erossa itselleni oli käydä paikoissa joissa kävimme miehen kanssa yhdessä, kävin paikoissa niin monta kertaa etten enään itkenyt mm. paikassa jossa tapasin miehen. Muutin myös pois yhteisestä, tai siis ennen yhteisestä kodistamme.

Iso osa omassa selviytymisessä oli oma perhe sekä kaksi ystävääni, en tiedä olisinko herännyt eloon ilman heitä.

Vuodenkin jälkeen, haavat ovat pysyneet tuoreina vaikka olemme miehen kanssa yhä yhdessä.

Joten, jos sinulla ei ole ystäviä, yritä hankkia niitä, jos sinulla on siskoja, vietä aikaa heidän kanssaan, käykää kahvilla, shoppailemassa ja muuta.
Ja ennen kaikkea puhu, puhu miten pahalta sinusta tuntuu.

Oikea ystävä sinua kuuntelee, turha peittää tunteitaan :)

Hei!

Meillä mies halusi erota ja olla kuitenkin ystäviä. On muuttanut pois ja kamaluus tätä yksinäisyyttä! Minulla on myös aika vähän kavereita vaikka olen kovin ulospäinsuuntaunut..ehkä panostin liikaa perheeseen ja kotiin...
Haluatko kirjoitella? Juuri nyt en keksi tapaa löytää uusia ystäviä muuta kuin netistä :(

paljon parempaa elämä on yksin kun pettäjän kanssa, silloin sitä vasta olikin todella yksin

Juu, elämäntilanteesi ei ole kovin hyvä. Mutta itse kieltämättä olet siihen saattanut. Nyt et enää ala rypeä itse säälissä ja soittelemaan miehen perään jos ei ole asiaa joka koskee lasta.

Otat kontaktia toisiin aikuisiin , pihalla, leikkikentällä missä vain. Mutta et ala vuodattaa suruasi eroamisesta. Valitettavasti se vain karkottaa ihmiset läheltäsi.

Nauti lastesi kanssa olosta, muistuta itseäsi miten ihania hetkiä taas vietitte yhdessä. Tehkää asioita yhdessä. Varmasti kun lapset menee nukkumaan kaipaat aikuisen seuraa. Mutta pakoita itsesi tekemään muuta. Siivoa, tee käsitöitä, lue tai vaikka leivo. Jotain muuta kuin että makaat sohvalla tai sängyssä.

Kiitä itseäsi, kerro itsellesi miten hienosti pärjäsit jälleen. Nuo murheet on loppujen lopuksi pieniä. (usko pois puhun kokemuksesta) vaikeimmistakin asioista ihmisten on pitänyt repiä itsensä kiinni elämään.

Ja, seuraavan kerran kun tapat miehen älä ainakaan ala lapsia vääntämään hänen kanssaan. Nyt sinulla on jo pari lasta, kummallakin eri isä (jos oikein ymmärsin) Luo oma elämä sinun ja lastesi kanssa, jos siihen tulee mukaan mies niin sen on tultava osaksi teidän elämää. Ja jos suhde menee karille niin teille jää teidän elämä vaikka hän onkin poissa.

Nyt katse eteenpäin, ja itsesääli roskiin.