Nomoi, siis olen 15v tyttö ja kärsin yksinäisyydestä. Se on syvältä. Siis mulla on ollu paras kaveri, oltii erottomattomat ja meillä on ihan sikana yhteisiä ihania muistoja ja niiden ajatteleminen tekee kipeetä. Mut nyt tää kappas on löytänyt uudet bestikset ja kaveriporukan. Jättänyt mut ja nyt oon puol vuotta ollut ihan ahistunut ja "masentunut".
Mulla on tällä hetkellä yksi ihminen, jonka kanssa vietän aikaa. Mun serkku. Se asuu eri kaupungissa, mutta tarpeeks lähellä, et voiaan nähä päivittäin. Se ei vaan riitä mulle. Mä haluisin olla iloinen ja saada kavereita, mutta jostain syystä en vaa saa.
Mun kesä on ollu aika sisällötön ja näin.
Tuntuu, että pää räjähtää. En osaa olla edes ihmisten kanssa enää. Mun itsetunto on laskenut ihan hirveesti. Emmätiedä mitä mä täällä haen, mut ehkä vinkkejä positiivisuuteen ja niin edes päin.
Mulla on tällä hetkellä yksi ihminen, jonka kanssa vietän aikaa. Mun serkku. Se asuu eri kaupungissa, mutta tarpeeks lähellä, et voiaan nähä päivittäin. Se ei vaan riitä mulle. Mä haluisin olla iloinen ja saada kavereita, mutta jostain syystä en vaa saa.
Mun kesä on ollu aika sisällötön ja näin.
Tuntuu, että pää räjähtää. En osaa olla edes ihmisten kanssa enää. Mun itsetunto on laskenut ihan hirveesti. Emmätiedä mitä mä täällä haen, mut ehkä vinkkejä positiivisuuteen ja niin edes päin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niin se menee, että ilman jotain yhdistävää ulkoista kehystä ei ole ihan itsestäänselvää se että yleensäkään löytää ketään kaveria.
Yhdistävä kehys voi olla esim. koulu, joka alkaa taas kohta.
Naapurusto voi olla toinen, tai työ tai harrastus. Nettiyhteisöjäkään ei varmaan voi väheksyä.
Yksinoloonkin on varmaan hyvä opetella. Jotkut eivät tahdo kestää sitä, mikä on ainakin minun mielestäni aika paha heikkous.
Musta se, että olen ollut viimeisen puoli vuotta ja lähes koko kesän yksin (mitä nyt serkku välillä käy) ja tunnen sen takia suurta yksinäisyyttä, ei ole mikään heikkous, jota en kestäisi. Ensi kerralla, kun äiti kysyy, että miksi et vietä kavereiden kanssa aikaa (joita siis ei ole), vastaan, että totuttelen yksinolemiseen.
Mutta kiitos vastaukaestasi. Koulu on ynnä tiiviitä porukoita, joihin eipääse mukaan. Meidän koulu on niin pieni, kukaan ei halua sieltä seuraani.
Joskus vaan tuntuis muuttaa muualle, jolloin vois löytää uusia ihmisiä. Eikä kaikilla olis se sama ennakkoluulo.
Kertomasi tilanne on hankala yhtäkkiä ratkaistavaksi. Isoon kouluun vaihtaminen voisi auttaa, mutta 15-vuotiaana hankalampi homma toteuttaa. Toisen asteen opintoihin jotkut vanhemmat tukevat lapsiaan vaikkapa muuttamaan eri paikkakunnalle koulua käymään, mutta se nyt riippuu vanhemmista ja esim. siitä minkä verran voi saada opintotukea.
Yksi strategia tämänhetkiseen tilanteeseesi on keskittyä itse pitämään ihmisissä niistä piirteistä jotka ovat sinusta pidettäviä, ja olemaan välittämättä sinuun kohdistuvasta inhosta ja vihasta ja sen sellaisesta. Helpommin sanottu kuin tehty tietysti. Periaatteena on se, että ihmiset tapaavat arvostaa niitä, jotka osaavat arvostaa heitä, ja kunnioittaa niitä, joihin haukku ei tee haavaa. Ei ole vallan epätyypillinen tarina että jopa kiusaajista tuleekin kavereita.