Mitä mieltä olette "occamilaisest filosofiasta" tieteen metodina

Occamilainen filosofia on kuuluisaa "occamin pertaveitsestä" joka merkisee monisellitteisten kysymysten ja prolemien edessä asioden ja ongelmien typistämistä mahdollisimman yksinkertaiseksi pelkistykseksi, kuten vaikkapa esimerkiksi Luther augustinolaimunkkina opiskeltaan tätä filosofiaa teki kirjoittaessaan Zwinglin kanssa väitellessään pöytään ettensä yhden ainoan irrallisen lauseen, irrottaen sen tekstin muusta kontekstisa, - saaden niin itseään miellyttävän ratkaisun aikaan, eli kirjoittaessan edessä olevaan pöytään:

"hoc est copus meum" eli suomennettuna: "tämä on minun ruumiiini", ja sen kansa joka nuo sanat kuuli uhrimessuissa laustuttavan typisti ne kansanomaisella satiirilla, eli kriittisellä "occamismilla" muotoon "hokkus pokkus" - joista tuli ympäri maailman kaikkien taikurien taikasat - niissä silmänkääntötempuissa joilla he kykenivät ihmsiä pettämään.

Minusta occamilainen partaveitsi on toki monessa asiassa käyttökelpoinen filosofinen työkalu, mutta en soveltaisi sitä ehtoollisoppiin. Olen itse ehtoolliskäsitykseltäni reformoitu, mutta entisenä luterilaisena tunnen hieman myös luterilaista ehtoolliskäsitystä. Lutherille reaalipreesens, Kristuksen todellinen läsnäolo leivässä ja viinissä, oli hyvin oleellinen. Hän ei lähtenyt spekuloimaan ehtoollisesta aristoteelisten kategorioiden avulla skolastikkojen tavoin, vaan tyytyi Jeesuksen sanoihin. Lutherin käsitys on suhteellisen lähellä roomalaiskatolista käsitystä, vielä lähempänä ortodoksista.

Luther ei ollut ehkä niinkään systemaatikko tai filosofi, kuin raamattuteologi. Hän oli eksegetiikan professori ja askaroi paljon Vanhan testamentin heprean ja Uuden testamentin kreikan parissa. Luther tunsi tiettyä etäisyyttä filosofiaan, vaikka oli toki opiskellut sitä ajan tavan mukaisesti ennen teologian opintojaan. Kun hän väitteli katolisten kanssa, hän vetosi ennen muuta Raamattuun. Uskoisin, että Lutherille ehtoollisen sakramentti oli mysteeri, asia jota ei voi täysin ymmärtää.

Ajattelen, että filosofia sopii hyvin teologian aputieteeksi, kuten monen muunkin alan (kieltämättä millään tavoin filosofian itsenäistä ja olennaista tehtäväkenttää). Kuitenkin kristillinen teologia ei ole vain uskonnonfilosofiaa tai uskontotiedettä. Raamatulla ja traditiolla on jossainmäärin normatiivisen lähteen rooli kristillistä teologiaa muotoiltaessa. Filosofia puolestaan ei tunnusta ilmoitusta, vaan korostaa järkiperusteita.

Kristillistä sakramenttioppia ei voi mielestäni laatia ilman Raamattua ja traditiota. En ehkä käyttäisi filosofiaa jonkun tietyn teologin tai tunnustuskunnan sakramenttiopin kritiikkiin. Toki kontroverssiteologialla (tarkastellaan jonkun tunnustuskunnan oppia toisesta tunnustuskunnasta käsin) on paikkansa, vaikka lännen sekularisaation myötä sen merkitys on vähentynyt. Toki naturalistille puhe Kristuksen läsnäolosta ei ole mielekästä. Sakramenttiopissa on kyse uskonnollisesta uskosta.

Luther lienee ollut ottanut vähän liikaa olutta. Hän todisteli Raamatulla ja sen olla-verbillä, että Jeesus olisi nimenomaan tarkoittanut ruumiinsa todellista läsnäoloa ehtoollisessa. Nain hän katsoi kumonneensa reformoitujen muistoateria-opin: "Tämä ON minun ruumiini."

Jeesuksen äidinkieli oli aramea. Aramean kielessa ei tässä ole ollenkaan olla-verbiä. Ei Jeesus siis voinut korostaa olemista. Vaan ei ole näyttöä, että olisi myöskään korostanut muistoateriaa. Kunhan Luther ja Zwingli tappelivat ihan tappelunhalusta.

Mitä tällä sitten olisi tekemistä Willian of Ockhamin filosofian kanssa? Ei kai mitään, ellei jollakin hyvin salatulla hengellisellä tavalla,