Jokaiselle on mielessään ainakin, joillekkin myös oikeasti, kehittynyt ihannemies tai -nainen. Itse kun aloin oikein kunnolla miettimään sitä omaani, niin tajusin että sehän olisi niin ulkoisesti kuin sisäisesti minä itse. Toisena sukupuolena vain. Onko se vähän omituista tai itserakasta? Pitäisikö sen olla itsensä vastakohta?
Tällä tarkoitan sitten kauniita vihreitä silmiä, pyöreähköä ja isokokoista vartalomallia, pitkiä hiuksia (rocktyyli), hiljaisempi ja rauhallisempi kuin keskiverto, pieni kaveripiiri, yhdessä olevat vanhemmat, kuuntelee rockia ja metallia, koiraihminen... Noi viimeisimmät nyt vielä liittyy enemmän harratuksiin mutta muuten.
Tällä tarkoitan sitten kauniita vihreitä silmiä, pyöreähköä ja isokokoista vartalomallia, pitkiä hiuksia (rocktyyli), hiljaisempi ja rauhallisempi kuin keskiverto, pieni kaveripiiri, yhdessä olevat vanhemmat, kuuntelee rockia ja metallia, koiraihminen... Noi viimeisimmät nyt vielä liittyy enemmän harratuksiin mutta muuten.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Monet varmaan syyllistyy tuohon että on itse sellainen minkälainen haluaisi kumppanin olevan. Minäkin haluaisin luonnollisesti lähes itseni vastaavan kopion.
Yleisin skenario varmaan menee niin että mies panostaa kroppaansa koska sitä haluaisi naisenkin tekevän ja sitten nainen panostaa koulutukseensa koska sitä haluaisi miehenkin tekevän..
On itserakasta.
Tutkimusten mukaan ihmiset viihtyvät parhaiten samankaltaisten kanssa. Eli puolisolla jolla on samanlaisia piirteitä ja tapoja niin heidän suhteensa on varmemmalla pohjalla.
Ennen oli yleinen luulo, että vastakohdat täydentävät toisiaan. No, poikkeuksia on. Ei pidä yleistää.