Mikä isääni vaivaa?
Mikä on oikea diagnoosi? Miksi tätä kysyn? Se helpottaisi, jos ymmärtäisi mistä on kyse.
Nyt kolmekymppisenä olen herännyt todellisuuteen. Isäni on terrorisoinut perhettämme aina, hän on hallinnut diktaattorin elkein. Muut perheenjäsenet ovat olleet aina, edelleen, hissukseen hänen ympärillään, jotta hän pysyisi hyvällä tuulella. Mitään kielteisiä tunteita ei ole saanut näyttää, ainoastaan itkeminen on ollut hyväksyttävää. Aina on pitänyt myötäillä, eri mieltä ei ole ikinä, edelleenkään, ole saanut olla. Isä on rauhassa saanut puhua minulle kuten muillekin loukkaavasti, rumasti, syyllistävästi, halveksivasti. Vastaan ei ole saanut sanoa. Silloin hän suuttuu aivan valtavasti muodossa "miten kehtaat puhua noin, miten kehtaan kyseenalaistaa minut". Mistään muista kuin arkisista asioista ei ole ikinä perheessä puhuttu. Keskustelu on aina koskenut vain "pintaa", koulua, puutarhatöitä, autoja, säätä jne. Edes siitä, että yritin selittämättömästi tehdä itsemurhan 11 vuotiaana ei ole puhuttu. Isäni oli kamalan vihainen vaan siitä, että sen jälkeen kävin psykologin juttusilla. Lopulta kävin siellä salaa, äiti kielsi kertomasta isälle.
Olen miettinyt onko hän niin loputtoman tyhmä, älyllisesti siis, ettei ymmärrä sosiaalisia tilanteita, ei osaa keskustella, ei kestä toisen kielteistä reaktiota itseensä, koska ei ymmärrä mistä toinen suuttuu. Kerran sukulainen kertoi perustaneensa yrityksen. Isäni sanoi siihen, että on aina pitänyt kyseisentyyppisiä firmoja huijausfirmoina. Isä oli ihan hämmentynyt kun ko. sukulainen pahastui. Toisaalta isä on koulutettu ja arvostetun työuran tehnyt.
Minä olen isän silmissä tyhmä ja arvoton. Sillä että olen koko suvun korkeimmin koulutettu ja arvostetussa työssä ei ole mitään väliä. Vaikka olisin pääministeri niin isän silmissä olisin se sama p....a. Isä arvostelee minulle kotiani, kaikkea mitä teen (aina kaikki vääri ja huonosti), syyllistää minua kaikista asioista, mihin en edes liity ( esim äidin väsyminen, vaikka en olisi ollut äidin kanssa edes tekemisissä viikkoihin). Minulla ei ole oikeutta yksityisyyteen, omiin asioihin, vaan kaikki pitäisi jakaa hänen kanssaan. Hän on esim pakottanut minut kertomaan raha-asioistani, intiimin suhteen laadusta miesystävääni. Hän ei vaan näe tässä mitään outoa, vaan loukkaantuu jos ei kerrota.( Nykyään kylläkin kieltyädyn tätä kertomasta). Isä todennäköisesti ei näe käytöksessään mitään pahaa.
Minä pelkään isääni. Pelkään sitä että taas hän loukkaa minua. Pelkään hänen suuttumustaan, miten pahalta se tuntuukaan kun hän katsoo vihaten, halveksien ja en edes tiedä mitä ole väärin tehnyt.
Se tuntuu pahalta, että en ikäänkuin saisi olla vihainen, koska isänihän ei näe itsessään, ihan aidosti, mitään kielteistä. En saa olla vihainen isän haukuista, koska hän ei kertakaikkiian ymmärrä, on ikäänkuin "syyntakeeton".
Sisarukseni kanssa näemme isän loukkaavan käytöksen. Kumpikaan ei ikinä uskalla sanoa vastaan. Äiti ei näe, tai ei ole näkevinään, mitään outoa. Äitini on syvästi väsynyt, mielestäni masenunut. Isä syyttää siitä minua ja sisartani, koska perheemme mukamas työllistävät äitiämme (vaikka emme olisi nähneet viikkoihin).
Välttelen yhteyttä isääni. Ongelma on se, että kontakia äitiin ei ole ilman isää. Äiti ei esim.kyläile ilman isää. Isä myös hallinnoi äidin puhelinta, eli jos äidille soittaa, joutuu ensin kosketuksiin isän kanssa.
Kiitos jos joku jaksoi lukea...
Mikä on oikea diagnoosi? Miksi tätä kysyn? Se helpottaisi, jos ymmärtäisi mistä on kyse.
Nyt kolmekymppisenä olen herännyt todellisuuteen. Isäni on terrorisoinut perhettämme aina, hän on hallinnut diktaattorin elkein. Muut perheenjäsenet ovat olleet aina, edelleen, hissukseen hänen ympärillään, jotta hän pysyisi hyvällä tuulella. Mitään kielteisiä tunteita ei ole saanut näyttää, ainoastaan itkeminen on ollut hyväksyttävää. Aina on pitänyt myötäillä, eri mieltä ei ole ikinä, edelleenkään, ole saanut olla. Isä on rauhassa saanut puhua minulle kuten muillekin loukkaavasti, rumasti, syyllistävästi, halveksivasti. Vastaan ei ole saanut sanoa. Silloin hän suuttuu aivan valtavasti muodossa "miten kehtaat puhua noin, miten kehtaan kyseenalaistaa minut". Mistään muista kuin arkisista asioista ei ole ikinä perheessä puhuttu. Keskustelu on aina koskenut vain "pintaa", koulua, puutarhatöitä, autoja, säätä jne. Edes siitä, että yritin selittämättömästi tehdä itsemurhan 11 vuotiaana ei ole puhuttu. Isäni oli kamalan vihainen vaan siitä, että sen jälkeen kävin psykologin juttusilla. Lopulta kävin siellä salaa, äiti kielsi kertomasta isälle.
Olen miettinyt onko hän niin loputtoman tyhmä, älyllisesti siis, ettei ymmärrä sosiaalisia tilanteita, ei osaa keskustella, ei kestä toisen kielteistä reaktiota itseensä, koska ei ymmärrä mistä toinen suuttuu. Kerran sukulainen kertoi perustaneensa yrityksen. Isäni sanoi siihen, että on aina pitänyt kyseisentyyppisiä firmoja huijausfirmoina. Isä oli ihan hämmentynyt kun ko. sukulainen pahastui. Toisaalta isä on koulutettu ja arvostetun työuran tehnyt.
Minä olen isän silmissä tyhmä ja arvoton. Sillä että olen koko suvun korkeimmin koulutettu ja arvostetussa työssä ei ole mitään väliä. Vaikka olisin pääministeri niin isän silmissä olisin se sama p....a. Isä arvostelee minulle kotiani, kaikkea mitä teen (aina kaikki vääri ja huonosti), syyllistää minua kaikista asioista, mihin en edes liity ( esim äidin väsyminen, vaikka en olisi ollut äidin kanssa edes tekemisissä viikkoihin). Minulla ei ole oikeutta yksityisyyteen, omiin asioihin, vaan kaikki pitäisi jakaa hänen kanssaan. Hän on esim pakottanut minut kertomaan raha-asioistani, intiimin suhteen laadusta miesystävääni. Hän ei vaan näe tässä mitään outoa, vaan loukkaantuu jos ei kerrota.( Nykyään kylläkin kieltyädyn tätä kertomasta). Isä todennäköisesti ei näe käytöksessään mitään pahaa.
Minä pelkään isääni. Pelkään sitä että taas hän loukkaa minua. Pelkään hänen suuttumustaan, miten pahalta se tuntuukaan kun hän katsoo vihaten, halveksien ja en edes tiedä mitä ole väärin tehnyt.
Se tuntuu pahalta, että en ikäänkuin saisi olla vihainen, koska isänihän ei näe itsessään, ihan aidosti, mitään kielteistä. En saa olla vihainen isän haukuista, koska hän ei kertakaikkiian ymmärrä, on ikäänkuin "syyntakeeton".
Sisarukseni kanssa näemme isän loukkaavan käytöksen. Kumpikaan ei ikinä uskalla sanoa vastaan. Äiti ei näe, tai ei ole näkevinään, mitään outoa. Äitini on syvästi väsynyt, mielestäni masenunut. Isä syyttää siitä minua ja sisartani, koska perheemme mukamas työllistävät äitiämme (vaikka emme olisi nähneet viikkoihin).
Välttelen yhteyttä isääni. Ongelma on se, että kontakia äitiin ei ole ilman isää. Äiti ei esim.kyläile ilman isää. Isä myös hallinnoi äidin puhelinta, eli jos äidille soittaa, joutuu ensin kosketuksiin isän kanssa.
Kiitos jos joku jaksoi lukea...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sinun kannattaa mennä jonkun asiantuntijan luo nyt.
Ota kopio kirjeestäsi ja näytä, mikä on tilanne (säästyy aikaa).
Asia on niin huolestuttava, että et pärjää yksin nyt.
Ihan sairas mies, perheenne tarttee apua.
Isäsi on alistanut myös äitisi, joka ei uskalla puuttua asiaan.
Isäsi vaikuttaa asennevikaiselle mulkerolle. Siinä diagnoosi.
Äitisi on tossun alla oleva palvelija. Hänki hänelle vaikka oma puhelin tai sovi että kävisikö hänen näkemisensä pelkästään pari kertaa kuussa tai muuten. Kyllä hänenkin pitäisi tajuta että isäsi mulkero teitä kohtaan.
Tietenkin pieni mahdollisuus on että sinä olet yliherkkä ja minäkeskeinen titteleillä pätijä. Lisäksi olet oikeasti täysin joustamaton pässi mikä ei oikeasti kykene näkemään mitään muuta kuin oman kantansa.
Yksi vaihtoehto vielä on olemassa. Olette molemmat veistetty samasta puusta ja ihan yhtä sokeita kaikille muille kannoille kuin omalle kannallenne.
Isälläsi voi olla narsistinen persoonallisuushäiriö tai joku muu persoonan kehityshäiriö. Tiedätkö yhtään millainen hänen lapsuutensa oli? Usein ne ongelmat löytyy sieltä omasta lapsuus taustasta. Olettaisin, että isäsi on kasvanut erittäin tunne kylmässä perheessä, jossa on kuritettu fyysisesti ja henkisesti nujerrettu. Hän jatkaa sitä samaa eteenpäin.
Kertomastasi tuntomerkeistä voisi olettaa, että hänellä on narsistinen persoonallisuushäiriö. Onko isässäsi seuraavat asiat?
Empatiakyvytön, ei välitä muiden tunteista, eikä pysty näkemään asioita toisten näkökulmasta.
Äärimmäinen itsekkyys. Oma perhe ja muut ihmiset ovat vain isääsi varten. Hän ottaa teistä mitä hän haluaa. Te olette olemassa täyttääkseen hänen tarpeitaan. Hän ei välitä muiden tarpeista.
Tunteiden näytteleminen. N.persoonahäiriöinen näyttelee tunteita tilanteen mukaan ja takana on aina joku oma tarve. Narsisti voi vaikuttaa mukavalta ja rakastavalta, mutta se ei ole aitoa, vaan näytelmää, jonka tarkoituksena on saada jotain muilta, esim. huomiota, ihailua, hyväksyntää tai toiset toimimaan oman tahdon mukaisesti.
Kontrolointi ja mustasukkaisuus. Narsisti haluaa hallita ympärillään olevia ihmisiä. Hän vie kumppanilta itsetunnon. Hän alistaa kumppanin täydellisesti omaan hallintaansa. Kumppanilla ei saa olla mitään omaa elämää, ei kavereita, ei harrastuksia. Narsisti tarkistaa puhelimet ja määrittelee aikataulut. Narsisti vähättelee, mitätöi ja arvostelee kumppaniaan. (äitisi vaikuttaa ihmiseltä, jolla ei ole mitään omaa tahtoa ja minuutta jäljellä)
Vastuuttomuus. Narsisti ei näe koskaan mitään syytä omassa käytöksessään. Jos jotain tapahtuu, hän heijastaa kaiken muihin ihmisiin. Jos narsisti kohtelee huonosti muita, niin hän näkee muiden tekevän sen hänelle. Narsisti näkee maailman vääristyneesti ja uskoo omiin harhoihinsa. Hän on vakuuttunut, että syy on aina muissa ihmisissä tai olosuhteissa. Narsisti ei koskaan ota vastuuta omasta käytöksestään.
Tässä olikin tärkeimmät tuntomerkit. Kehottaisin sinua laittamaan rajat itsellesi. Et tule koskaan saamaan isältäsi sitä rakkautta ja hyväksyntää, jota häneltä' odotat. Sinun tulee eheyttää oma sisimpäsi. Kun teet sen prosessin aivan loppuun, niin jonain päivänä voit antaa isällesi anteeksi ja silloin olet hänestä vapaa.
Itselläni on ollut vaikea äitisuhde, joten oman kokemuksen kautta tiedän mistä puhun.
"Et tule saamaan isältäsi sitä rakkautta ja hyväksyntää, jota häneltä odotat."
"Itselläni on ollut vaikea äitisuhde, joten oman kokemuksen kautta tiedän mistä puhun."
En lähtisi ennustelemaan kenellekään, vaikka itselläni on ollut hyvin paljon tuota ap:n tilannetta muistuttava koti. Isäni saattoi käydä myös käsiksi suuttuessaan. Kävin läpi kamalan parisuhteen nuoruudessa ja sitä kautta terapiassa käsittelin myös vanhempiani ja heidän parisuhteensa mallia. Diagnoosien asettaminen kuten se että toinen on paha narsisti ja toinen on hyvä ovat osa sitä peliä, josta pitäisi pyrkiä irti. Vai psykiatri voi antaa diagnoosin ei kukaan itse tai netissä.
Minäkin pelkäsin isääni kuin lapsi mörköä mutta viimeisinä vuosina suhteeni häneen oli aikuisempi ja hän käyttäytyi minua kohtaan hyvin, koska en ollut enää kiltti ja tottelevainen tyttö hänen silmissään. Pystyin näkemään hänet enemmän virheitä ja vääryyttä tekevänä ihmisenä sekä oman taustansa tuotoksena ja antamaan anteeksi. Pystyimme melko hyvään kanssakäymiseen viimeisinä vuosina, mikä on arvokasta ollut minulle.
Luin hyvän kirjan joka auttoi ymmärtämään alistettuja parisuhteita. Paula Salomaan kirjaa Narsismin tiedostaminen. Siinä puhutaan avioliitoista, joissa on julkinarsisti ja piilonarsisti (marttyyri). Siinä ei puhuta lapsista mutta lapset joutuvat tuossa tietysti kärsijöiden paikalle. Terapiassa voisit käsitellä asioita monelta kantilta. Hyvää syksyä sinulle.
On olemassa joku narsistin vastainen yhdistys, narsistien uhrit tms.
Ota yhteyttä!
Olet tosi reipas, kun uskallat ottaa asian puheeksi ja yrität auttaa asiassa!
Elä välitä joittenkin muitten hölmöjen mielipiteistä!
Kyllä sinä tään järjestät, mutta tarvitset ulkopuolista apua nyt!
Sinun pitää myös itsesi päästä pois tästä traumasta, ja siihenkin tarvitset ulkopuolista apua.
On terveyden merkki, että otat asian rohkeasti esille!
Niin, tälläisiä luonnehäiriöisiä "isiä" on olemassa vaikka minkä verran.
Pitäisi saada aikaan kampanja, millä nää tyypit laitettaisiin aisoihin.
Elä pelkää!
Vielä kerran: pyydä apua asiantuntijalta: et pärjää yksin tälläisen "......!!" tyypin kanssa!
Sinussa itsessäsi ei ole pienintäkään vikaa, sinä vain synnyit tähän perheeseen.
Olet reipas!
Kirjavinkki; Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, kirj. Liisa Kelttikangas-Järvinen. Tämä tietokirja sai Lauri Jäntti kirjallisuuspalkinnon 2010 tietokirjoissa.
Uskon, että tämän kirjan luettuasi saat vastauksia moneen mieltäsi askarruttavaan kysymykseen.
Aloitusta lukiessa tuli mieleen Tommy Hellstenin kirja Virtahepo olohuoneessa. Itsesi ja äitisi takia ota selvää, tiedä ja kasva rohkeaksi. Tuollaiseen ei kenenkään tarvitse alistua. Miksi psyykkisesti sairas ihminen saa järjestää perhehelvetin, jolle kukaan ei saa mahtaa mitään?
Tuossa kirjassa mitä suosittelin käsitellään sitä, että kaikissa on narsistisia piirteitä. Toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Jotkut ovat sellaisia, että ulkoistavat omat narsistiset piirteensä muihin ja hakeutuvat sellaisiin pariuhteisiinkin joissa oma päättäväisyys särmikkyys ja vihamielisyys nähdään muissa ihmisissä. Mustavalkoinen ajattelu on siis molemmilla osapuolilla kun ollaan tällaisen suhteen vaikutuspiirissä.
Ihmissuhteita koskevia kirjoja on hyvä lukea mutta mielestäni ne eivät korvaa terapiaa, jos tilanne on niin paha että vielä aikuisenakin pelkää vanhempaansa. Tiedän tunteen, se tuli syvältä selkäytimestä. Kävin läpi sellaisiakin asioita, että mitä jos hän lyö minua sanottuani jotain mikä ei ole mieleen. Ja entäpä se asia että yhtä hyvin voisit sinäkin kysyä mikä äitiäsi vaivaa eikä tässäkin asiassa vain isäsi ole hallitseva osapuoli jota pitää pohtia.
En halua antaa ymmärtää että se että lopulta suhteemme muuttui paljon paremmaksi ja jopa läheiseksi olisi käynyt helposti. Siihen meni vuosikymmen, ylikin. Äidin kanssa suhteeni on aika pinnallinen vaikka ihan hyvä ulkoisesti.
Isän perintönä myönteisessä mielessä pidän sitä ettei ylitseni enää kävele kukaan. En ole kovinkaan naiivi ihmissuhteissa sillä monet ihmiset toimivat tietoisestikin muita käytöksellään manipuloiden. Piikikkäiden ja särmikkäiden suojakuori ei ole läpipääsemätön. Muita myötäilevät ja itsensä uhrina näkevät ihmiset voivat olla myös manipuloivia mutta vain toisella tavalla. Osaan itsekin olla työelämässä särmikäs jos kanssakäyminen lähtee sille tielle, onhan minulla ollut hyvä opettaja... Monetkin ovat kuin isäni, joka ei kunnioittanut ketään sellaista, joka tyytyi myötäilemään muita ihmisiä.
Mietin näitä viestejä lukiessa että on varmasti eroa siinä onko diktaattorin elein käyttäytyvä mies vai nainen. Ehkä isältä siedetään enemmän kuin äidiltä koska miehen odotetaan olevan päättäväinen, mies itse voi nähdä itsensä jopa hienona perheenpäänä joka ohjaa perhettään oikeaan suuntaan jokaisessa asiassa. Tiedän että isäni ajatteli juuri niin.
Romahdin itse keväällä henkisesti omaan tilanteeseeni ja hain apua ihan terveysasemalta. Sain ajan psykiatriselle hoitajalle, jonka kanssa pääsin purkamaan myös perhetilannettamme. Se oli minulle helpotus, ei rangaistus -niin kuin itse sen aikaisemmin käsitin.
Kerää rohkeutta sinäkin ja lähde avaamaan tätä asiaa jonkun ulkopuolisen kanssa, jos sisaren ja äidin kanssa ei asiasta pysty puhumaan.
Yritä vältellä isääsi, jos vaan pystyt. Jos joku saa voimaan sinut pahoin oli perehttä tai ei, ei tämän ihmisen kanssa tarvitse olla tekemisissä.
Samaa mieltä kuin edellinen siitä ettei tarvitse olla tekemisissä kuin oman voinnin mukaan. Itse harjoittelin etukäteen harvoja puheluja ja vielä harvempia tapaamisia siellä terapiassa. Jatkaa entistä ja katkaista kokonaan ovat ääripäitä ja siinä välissä ovat hyvin harvat tapaamiset tai puhelinsoitot. Toivottavasti löydät itsellesi sopivan ratkaisun joka toimii niin ettei sinun enää tarvitse pelätä ja miettiä asiaa häiritsevän paljon.
Minäkin muistelin omaa kotielämääni,isää piti aina pelätä,että millä päällä on,ja olla hissukseen.Sai ihan selvästä päästä raivokohtauksia,ajoi väen ulos.Että semmosta.Kyllähän näitä myrtsejä möllejä riittää,nuoremmillakin näkyy olevan sellaisia,eivät pyydä kylään kun ylimielinen ukonmölli ei tykkää tyttökavereista!