Ulkopuolinen omassa perheessä

Vanhempani järjestävät kerran parissa kuukaudessa myös perheillallisia ja sellainen oli viimeksi eilisiltana. Paikalle oltiin kutsuttu kaikki me kolme lasta ja kaikkien kumppanit (veljen kumppani ei päässyt paikalle). Ilta ei minusta ollut lainkaan mukava.
Koko illan ajan äitini jutteli vain siskoni ja veljeni ja näiden kumppaneiden kanssa. Kyseli siskoltani miten töissä menee, kyseli siskolta ja siskon mieheltä kuinka parisuhteessa sujuu. Veljeltäni kysyi kuinka yliopisto-opinnot ovat alkaneet ja miten uuden tyttökaverin kanssa sujuu.
Kukaan ei puhunut minulle tai miehelläni yhtikäs mitään koko illallisen aikana. Kerran äiti taisi siinä ääneen ihmetellä mihin aikaan lähikauppa tuppaa aukeamaan ja minä vastasin siihen jolloin äiti totesi että "Okei, hyvä tietää".
Aterian jälkeen veljeni ehdotti että menisimme hänen luokseen vielä iltakahville porukalla.
Vanhempamme sanoivat että me sisarukset kumppanit menisimme kävellen edeltä ja he tulisivat puolentunnin päästä perästä.
Veljeni, siskoni ja siskon mies kävelivät koko matkan minun ja mieheni edellä nopeasti harppoen jutellen kolmisin kovaäänisesti. Olimme juuri tulleet veljen talon (hän asuu kerrostalossa) eteen kun mieskaverini puhelin soi kun hän odotti tärkeätä puhelua. Mies vastasi siihen. Tällöin veljeni ja siskoni sanoivat että me menevät jo edeltä sisälle kun eivät jaksa odotella pihalla että tulkaa te kaksi sitten perästä.
Kun mies päätti puhelun ja siirryimme ovelle se oli lukossa. Veljeni oli tosiaan juuri muuttanut kyseiseen taloon ja summerissa ei vielä lukenut hänen nimeään enkä tiennyt asunnon numeroa. Oma kännykkäni oli unohtunut kotiin ja miehelläni ei ollut veljeni numeroa. Jäimme ulos odottelemaan vanhempiani.

Minua kuitenkin alkoi ahdistaa kamalasti kun koko illan tapahtumat pyörivät mielessä ja se sama ulkopuolisuuden olo valtasi minut. Sitten kun vanhempani lopulta tulivat ja kysyivät miksi me emme ole sisällä ja kerroin syyn, totesin perään että me varmaan lähdemmikin tästä kotiin samantien. Äitini ihmetteli että onko jotain sattunut jolloin vain totesin että ei, nähdään taas. Sitten lähdimme.
Kukaan sisaruksistani, tai vanhemmat, eivät soitelleet perään eikä kukaan kysynyt miksi lähdimme. Kukaan ei ole tänäänkään ottanut mitään yhteyttä meihin.

En vain jotenkin jaksa tätä ulkopuolisuuden tunnetta. Itse koen, että perheenjäseneni joko tarkoituksella TAI tarkoittamatta "unohtavat" minun paikallaoloni, mutta jos otan asian esiin ja kerron tuntemuksista niin niin ikään äitini kuin sisaruksenikin kääntävät asian siten, että se olinkin minä jota vaivasi jokin asia ja minä en osallistunut muiden kanssa keskusteluun.
En väitä että he tahallaan ovat minua kohtaan välinpitämättömiä mutta tuntuu että en kuitenkaan kuvittele koko juttua.
Ymmärrän kyllä että jokainen ihminen itse avaa oman suunsa porukassa ja jokainen itse ottaa osaa avaamalla vuorollaan keskustelua, mutta kyllä minä selkeästi huomaan miten aina veljeni kyselee siskoltani ja vanhemmiltani kuulumisia, siskoni veljeltä ja vanhemmilta ja vanhemmat veljeltä ja siskolta. Kukaan ei erikseen koskaan kysele minun kuulumisiani tai muutoinkin kysy mitään juuri minulta mutta miksi he sitten kuitenkin tekevät toistensa kanssa tätä?

Voi olla että ennenpitkää äitini soittaa ja ihmettelee viimeiltaista käytöstäni ja miksi kummassa lähdimme mieheni kanssa paikaltayhtäkkiä. Koen ettei ole mitään hyötyä selittää ja kertoa mistä kenkä puristaa. Olen jo niin monta kertaa yrittänyt.

Kertokaa te omia kantojanne.

Tsemppiä.
No ensinnäkin jotta perheessä tai missä tahansa porukassa olisi sisäpiiri, tarvitaan porukkaa ulkopiiriin..on ihan sama minkalainen porukka kasataan, siellä kehittyvät tietyt roolit.
Perhe on jakanut sulle tuon roolin, mutta perhe ei ole koko elämä vaan voit valita seurasi aikuisena kuten haluat.
En mä ainakaan jaksaisi pitemmän päälle kuunnella toisten höpötyksiä vaikka itseni kanssa tapahtuvaa vuorovaikutusta.
Ja kun alkaa tuollaista aavistella ja se hiipii mieleen, niin edelleen se vaikuttaa omaan kanssakäymistyyliin ja vahvistaa tarkkailijan roolia, ja he ottavat sun käytöksestä puolestaan syyt omalleen (selittää sen miksi se onkin silti "sun vika", vaikka koet että he sen aloittivat)
Jotkut ihmiset lisäksi toimivat siten, että halutessaan itselle huomiota ja hyväksyntää, he päätyvät olemaan huomiotta sitä henkilöä, joka saa huomiota muutenkin vähän.
Eli ilmiö, jossa ei kannata mennä vannoutuneiden seinäruusujen viereen tansseissa, mikäli haluaa tanssiin tulla haetuksi, koska ihmiset määrittelee sut herkästi sen perusteella, kuka sun kanssa keskustelee.
Jos teidän perheen "pää" on vaikkapa äiti, ja hän ei puhu sulle, iin muutkaan ei kohta puhu sulle ja ne ei välttämättä itse sitä tiedosta.
Lisäksi kun ihmisiltä kysellään he keskittyvät itseensä: Jälleen vähentää kenenkään mielenkiintoa suhun, koska heidän "huomioastia" tulee täyteen, ja yleensä kun ihminen ksyelee toiselta hän haluaa vastineeksi että hänestä olllaan kiinostuneita.
KUn hänestä ollaan jo kiinnostuneita, hän ei koe tarvetta avata keskusteluja sellaisen kanssa joka sitä huomiota ei tuo lisää..
perus ryhmän toimintaa ei mitään tekemisitä sen kanssa kuka tykkää kenestä, vaan ihan ihmisen alkukantaista toimintaa.
Sun kannattaa etsiä ympärillesi ihmisiä joiden vaikutuspiirissä sä itse säteilet, oleskelemalla seinäruusuna vahvistaa omaa identiteettiään sellaisena, ja sun muutkin ihmissuhteet saattaa kärsiä.
Esim sun mies kannattaa pitää siitä porukasta erillään, ellet koe teidän yhdistyvän kokemuksesta..
mut jos miehes jatkuvasti näkee miten olet olematon oskari sun perheessä, ettei vaan se tartu häneenkin.
Hyvä että perheesi kenkkuilee yhtälailla hänelle, niin olette samassa veneessä.
Mut jos hän olisi juhlien kuningas, niin ois paha sun kannalta nousta jos sekin alkaisi ignooraamaan sua kotonas.
Pidä huoli itsestäsi äläkä altista itseäsi dissaamiselle.

Itselläni on hiukan samankaltaisia tuntemuksia, tosin tilanteeni on aivan toisenlainen. Olen kahden lapsen perheestä, vanhemmat onnellisesti yhdessä ja perhe on aina ollut hyvin tiivis keskenään. Kuitenkin tilanne on kääntynyt siten, että kun muutin kotoa kuusi vuotta sitten ja minua pari vuotta vanhempi siskoni ei, minä olen alkanut tippua pois perheen asioista pahemman kerran. Tilanne on mennyt niin hulluksi, että perheeni ei kerro minulle enää edes koko perhettä koskettavista asioista kuten vanhempani sairastumisesta kuin vasta jälkijunassa. Jos silloinkaan, minua halutaan kuulemma suojella vaikka lähestyn jo muutaman vuoden päästä kolmeakymmentä. Siskoni tilanne taas on sikäli erikoinen, että hän ei ole juurikaan onnistunut muuttamaan omilleen tai hankkimaan minkäänlaista parisuhdetta, joten vanhempani tavallaan keskittävät 80 % huomiostaan häneen yrittäen jotenkin auttaa (en usko että heidän apu on oikeastaan sitä mitä hän tarvitsisi, päinvastoin). Hän on muutenkin aina ollut kovaäänisempi ja vaatinut huomiota enemmän kuin minä joka olen hiljaisena ja introverttinä vetäytynyt mieluummin omiin oloihini joten olen tottunut tilanteeseen. Kuitenkin nyt aikuisiällä se alkaa todenteolla rasittamaan, kun haluaisin oikeasti tietää mitä perheessä oikein tapahtuu ja tuntuu ettei tuo kolmikko kerro mitään. Soittelen perheen kanssa usein, mutta tämä ulkopuolisuus sattuu siinä vaiheessa kun minä haluaisin kertoa heille jotakin ja he tuntuvat minulle lähes vierailta ihmisiltä. Neuvoja he kyllä antavat ja yrittävät määrätä tekemisiäni edelleen, mutta mitä vähemmän saan enää heistä mitään tietoa tai edes tukea omaan elämään, sitä vähemmän minä heidän neuvojaan kuuntelen. Tuntuu että minä elän jossain omalla erillisellä planeetallani tuosta perheestä, mikä sikäli on ihan tervettä mutta voin sanoa että tilanne olisi varsin toinen jos siskonikin olisi kotoa joskus muuttanut. Toki perheensä voi itse valita ja läheisiä kavereita siihen tilalle väkisinkin tulee hankittua, mutta on se nyt hölmöä kun saa melkein arvailla että onko perheessä kaikki hyvin vai ei kun ei edes kerrota vaikka kysyisin.

Tsemppiä aloittajalle. Koeta puhua asiasta ja kertoa miltä sinusta tuntuu, uskon että perheesi ei itse tajua mitä he sinulle tekevät. Ei ainakaan omalla perheelläni ollut aavistustakaan kunnes kerran heille asiasta avauduin. Eikä sen avautumisenkaan jälkeen ole asia ihan perille mennyt, he vain eivät näe tilannetta.

Lukemani perusteella minulle tuli jotenkin sellainen olo, että jotenkin oletat heidän tulevan juttelemaan sinulle ja kuten kirjoitikin, ottamaan sinuun yhteyttä. Tuokin että lähdit tuolla tavalla, ilman että sanoit asiasta siskollesi ja nyt odotat, että vanhempasi kertovat siskollesi ja he ottavat kaikki sinuun yhteyttä? Sinähän sanoit vanhemmillesi, ettei mitään ole tapahtunut, mistä ihmeestä vanhempasi voivat tietää miten tilanne oikeasti on?

Tunnut muutenkin olevan sitä marttyyri-tyyppiä. Eli sinä et tee mitään väärin, mutta muut tekee.

Luultavasti sinun persoonallisuutesi iei vain mene yksiin perheesi kanssa. Luulen että sinä olet sisäänpäinkääntynyt (se on aika selvää) ja taas muu perheesi on hyvin ulospäinkääntyvää sorttia. Sisäänpäinkääntyneen kanssa on vaikea välillä keskustella ja luultavasti siksi siskosi tulee paremmin veljesi kanssa toimeen.

Sanot olevasi aikuinen. Jos olet aikuinen, niin miksi sen sijaan, että laitat vanhempasi siskosi ja sinun välejä korjaamaan, menisit itse siskosi luokse, tai parempaa, pyydä hänet kahville ja kerro suoraan naamaan miltä sinusta tuntuu. Turha sitä mököttää ja pyytää kertoa äidille, miten luulet että se korjaa tilanteen?

Oletko nyt ihan varma ettet ole esim masentunut ja siksi sinulla on tuollainen fiilis?? Ihmiset ovat usein aika itsekeskeisiä ja heille pitää kaikesta erikseen sanoa, sellaista se on. Ei se ole sinun syytäsi tai sinusta kiinni jos kanssakäymiseen tarvitsee nykyään vähän enemmän nähdä vaivaa ja kertoa paremmin asioista. Vaikea lukea ajatuksia vaikka väsyneenä niin haluaisikin tapahtuvan. Ei siis pahalla mutta masennus ei aina ole niin selkeä juttu niin ajattelin vaan että kannattaa miettiä sekin mahdollisuus ja pyytää apua.

Aivan suotta murehdit ulkopuolelle jäämistä. (Tosin jos TUO on elämässäsi suurin huolen aihe, niin sinulla on todella hyvin asiat, yrität vain väärästä suunnasta saada draamaa elämääsi!)

Kaikkien mielenkiinto, ajatukset ja käyttäytymine muuttuu ajan kanssa. Myos sisartesi! Anna perheellesi tilaisuus mesoa ilman sinua, kyllä he aikanan huomaavat että: hei mihinkäs se yksi jäi"
Keskittäydy sinäkin hankkimaan seuraa perheesi ulkopuolelta, aivan varmasti on ihmisiä jotka olisivat hyvin iloisia jakaessaan aikaansa sinun (ja miehesi ) kanssa.

Ajatellessasi perheesi hylkäävän sinut, kehittää vain pahaa verta pienen perheenne keskuuteen. älä ajattele heistä negatiivisesti, iloitse sen sijaan että he tulevat toimeen toistensa kanssa, kyllä sieltä aikanaan sinuunkin otetaan yhteyttä.

Siihen saakka, keskittäydy muihin ihmisiin, toihin ja tekemisiin.

Oisi kiva tietää miten sinulla menee nykyään perheesi kanssa