Olen miettinyt, että muuttukohan tuo tunne-elämä hieman vanhemmiten, koska en ole tuntenut kovasti ketään kohtaan pitkiin aikoihin. Tunnen lämpöä ja rakkautta lastani kohtaan, mutta ihastun enää harvoin jos ollenkaan,,,Olen parisuhteessa ja mies on ilmeisesti rakastunut minuun ja pidän hänestä kovasti mutta en voi sanoa ett olisin palavasti rakastunut (enkä ollut ihastunut kun tapasimme ensimmäistä kertaa) Usein suhteeni ovatkin menneet niin että mies on pitänyt minusta enemmän kuin minä hänestä. Onkohan minulla jokin tunnevamma?
Voiko enää palavasti rakastua, saati ihastua 45 v?
ilmanrakkautta
15524
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Totta kai se nuoruuden naivius katoaa, ollaan enemmän realistisia suhteen alkaessa. Mutta kyllä sitä rakastuu, ainakin minä olen rakastunut.
Tuskin sulla mitään tunnevammaa on, olet vaan tullut vanhemmaksi ja aikuisemmaksi. Jatkuvat ihastumiset ja niiden mukana kulkevat suuret hallitsemattomat tunne-elämykset, ennemmin kertovat jostain tyydyttämättömistä tarpeista.
Meidän kuttuurimme pääasiassa ylläpitää tuota "jalat alta vievän, palavan rakkauden" myyttiä, ja saa monet aivan tasapainoisetkin ihmiset epäilemään omaa, aivan tervettä, tunne-elämäänsä, jotenkin liian latteaksi ja vialliseksi,
"Meidän kuttuurimme pääasiassa ylläpitää tuota "jalat alta vievän, palavan rakkauden" myyttiä, ja saa monet aivan tasapainoisetkin ihmiset epäilemään omaa, aivan tervettä, tunne-elämäänsä, jotenkin liian latteaksi ja vialliseksi,"
Ei se ole myytti. Jokaisen soisi sen edes kerran elämässä kokevan.
Mutta tunne-elämän latteus ei ole vika, joka pitäisi korjata.
Komppaan!!
Mutta miksi ihmeessä sinä haluaisit palavasti rakastua tai edes ihastua, jos sinulla on jo mies, joka rakastaa sinua?
Olisit tyytyväinen. Minä olen vasta nelikymppisenä oppinut oikeasti rakastumaan, mutta jokainen tapaus on päättynyt kyyneliin, ja olen yksin.
Taitaa se muuttua. Minä olen vasta 36v, mutta en minä nyt 4 vuoden yhdessäolon jälkeen mitään suuria tunteita odota enää. Arki on arkea. Kaksi erillistä ihmistä jakaa asunnon ja laskut. Kerran tai kahdesti kuussa seksiä. Sekin 5min rutiinipano ilman sen kummempaa kosketusta. Esileikkiä saa kun on hääpäivä. Omat harrastukset, omat ystävät, yhteiset riidat. Kummallakin kodin ulkopuolisia ihastuksia. Miehellä enemmän. Näin ne päivät seuraa toisiaan.
Lapsissa on se hyvä puoli, ettei ole aikaa eikä energiaa murehtia omaa hyvinvointia ja parisuhdetta.
Kuulostaa ankealta! Minulla on 2v ja 2 kk ikäiset lapset, mutta seksielämä on taas ihanaa ja sitä myötä myös parisuhde!
"Esileikkiä saa kun on hääpäivä"
"Omat harrastukset, omat ystävät, yhteiset riidat. "
No hö, mikä juttu tämä on? Miksi olet jäänyt tuollaiseen suhteeseen?
Kuulostaa kauhealta, olen pahoillani puolestasi. Meillä 6 vuotta yhdessä asuttu josta puolet avioliitossa, ja olen edelleenkin aivan ihastuksesta sekaisin mitä mieheeni tulee. Joudun oikein yrittämään muiden kanssa jutellessa etten puhu kaikkia pyörryksiin selostamalla loputtomiin miten kaikkiaan täydellinen mies on =). On meillä muutama omakin harrastus mutta pääasiassa teemme kyllä kaiken yhdessä -yritämme pitää muutamia omiakin ystäviä siksi ettei pidetä normaalina jos aina nököttää puolisonsa kanssa -mutta toisaalta miksen nököttäisi kun puoliso kerran on paras ihminen jonka tiedän. Joka päivä olen erikseen kiitollinen että parisuhteen osalta kävi näin tavattoman hyvä onni.
Tasaisen onnellisuuden ymmärrän hyvin, eivät kaikki ole luonteeltaan ihastuksesta sekoavia. Mutta jos olet suhteeseesi noin leipääntynyt kuin miltä kuulostaa, miksi jatkat?
Itse löysin kaksi vuotta sitten s24n treffipalstalta omani. Elämäni rakkaus. Olen 42v ja mieheni on 47. Elämme vielä teinien takia omissa osoitteissa mutta vietämme paljon aikaa yhdessä myös arkena. Suunnitelmana on muuttaa yhteen kun lapset ovat lentäneet pesästä pois.
Olemme rakastuneita ja rakastamme. Vatsaa ihan nipistää kun katson miestäni väentungoksessa... tai grillatessa.. tai kun hän nukkuu... rakastan. Hän sanoo myös kaipaavansa mua erossa ollessamme ja olevansa hajamielinen. Lähettelemme edelleen helliä ja joskus tuhmia viestejä päivittäin usein... seksiä on aina kun olemme yhdessä ja se on parasta ikinä.
Eli en usko et ikä välttämättä heikentää rakkauden kokemusta mutta kylläkin tuo tiettyjä realiteetteja tunnetiloihin. Jotkut ihmiset vain kokevat asiat laimeammin kuin toiset. Joillekin pienikin tunnevire on "tosi rakkautta"... pitää vaan löytää se itselleen sopiva match.
Kyllä voi! Tai no, olen vasta 38, mutta...
Opeteltavaa siinä oli. Mullakin takana viidentoista vuoden liitto, ja oli tosi vaikeaa ensin siirtyä parisuhdemoodista sinkkumoodiin. Alkuun ällötti koko sana, yök, trendikästä ja hienostelevaa! - nyttemmin on vaikea luopua siitä. Sittemmin tuli tavattua miehiä - kukaan ei natsannut. Omasta elinpiiristäni sitten aloin löytää ihastuksia - eka ei saanut tulta alleen, toinen sai.
Höpöhöpö, että nuorena oisi ollut naiivimpi! Aivan samalla lailla ne tunteet mullistaa lähellä 4-kymmentäkin, ja toisaalta nuoruuden liiton rakensin ennenkaikkea ystävyyspohjalle - ystävyys, toisen arvostus, hyvä ja huomaavainen seksi - nyt suhde rakentui ennenkaikkea intohimon pohjalle - huumaava läheisyys, hullut tunteet, palava halu... Nuorena taisin olla järkiperäisempi:D
Mutta mukaan heittäytyminen vaati rohkeutta. En muista sen nuoruudessa sitä vaatineen - voi tietysti johtua siitäkin, että henkilöt ovat toisenlaisia.
Eli kyllä. Tunteita voi kokea edelleen, yhtä vahvana ja upeana. Mutta toinen vaihtoehto on tuo tasainen turvallisuus hyvässä suhteessa. Sekin oli mukavaa ja se rakkaus, mikä siinä vallitsi, oli toisenlaista. Rakentavaa ja kannustavaa kumppanuutta. Tää rakastuminen - tää on ääritunteita: huumaavaa suloisuutta ja viiltävää kipua. Sydän on niin apposen auki.
Miksei voisi? Jotkut hullaantuvat rakkaudesta vielä vanhainkodissakin. Tosin olen huomannut itsestäni, että tunteet ovat laimenneet iän karttuessa. Muistan ensitreffit vaimoni kanssa kuin eilisen päivän. Vaikka se oli todella upeaa, niin en minä enää sellaisia tunnekuohuja saa kuin 15-vuotiaana. Silloin ihastumiset, suhteen alut ja loput tuntuivat maailman suurimmilta asioita. Sitten voidaankin kysyä, että kaipaanko sitä? Muistaessani oman epävarmuuteni, pelkoni ja hylätyksitulemisen tunteeni, niin en todellakaan.
Mietin vain olenko oikean ihmisen kanssa vai pitäisikö etsiä joku ketä kohtaan tuntee enemmän. Voihan olla, että opin rakastamaan häntä ajan kanssa..
Olen 47 v ja palavan rakastunut. Tätä ihanuutta on kestänyt jo yli 5 vuotta eikä vaikuta siltä, että olisi laantuakseen. Totta kai meidänkin suhteeseen on arki astunut mukaan, mutta aiempaan pitkään suhteeseen verrattuna tämä on pelkkää pyhäpäivää. Toisen kanssa on vain niin hyvä olla, sama aaltopituus on löytynyt niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Aivan kuin olisin 40 ensimmäistä vuotta elämästäni ollut jossain horroksessa ja sitten skädäm, yhtäkkiä hereillä ja Elossa isolla Eellä.