Olen 30v nainen ja nyt vuoden päivät viettänyt aikaa ihanan miehen kanssa. Mies välittää, rakastaa ja selvästi odottaa yhteistä tulevaisuutta. Hänellä monivuotinen parisuhde takana, minun pisin parisuhteeni ollut (jopa) parisen vuotta.
Ongelma olen minä. Olen sellainen että sinkkuna, yksin ollessa kaipaan kaikkea parisuhteeseen liittyvää; rakkautta, läheisyyttä, asioiden jakamista, välittämistä...
Sitten kun mulla on se mies siinä vieressä joka haluaa olla yhdessä ja tykkää, niin ahdistun ja epäilen itseäni pystynkö mihinkään vakavaan. Mietin yhteistä tulevaisuutta, mahdollista tulevaa lapsiperhe-elämää.. Pelkään että kadotan oman itseni, aikani ja oman tilani siinä tulevaisuudessa jota päässäni pyörittelen.
Miksi tätä mun syndroomaa oikein sanotaan, onko tää jotain sitoutumiskammoa josta olisi kuitenkin mahdollista päästä yli? Uskon et haluaisin yhteisen elämän ja lapsia kunhan onnistuisin ensin asettumaan aloilleni jonkun kanssa, ehkä jopa tähän miehen kanssa. Tarviin paljon omaa aikaa ja tilaa mut saako itseään tarvittaessa muokattua ja muutettua?
Ongelma olen minä. Olen sellainen että sinkkuna, yksin ollessa kaipaan kaikkea parisuhteeseen liittyvää; rakkautta, läheisyyttä, asioiden jakamista, välittämistä...
Sitten kun mulla on se mies siinä vieressä joka haluaa olla yhdessä ja tykkää, niin ahdistun ja epäilen itseäni pystynkö mihinkään vakavaan. Mietin yhteistä tulevaisuutta, mahdollista tulevaa lapsiperhe-elämää.. Pelkään että kadotan oman itseni, aikani ja oman tilani siinä tulevaisuudessa jota päässäni pyörittelen.
Miksi tätä mun syndroomaa oikein sanotaan, onko tää jotain sitoutumiskammoa josta olisi kuitenkin mahdollista päästä yli? Uskon et haluaisin yhteisen elämän ja lapsia kunhan onnistuisin ensin asettumaan aloilleni jonkun kanssa, ehkä jopa tähän miehen kanssa. Tarviin paljon omaa aikaa ja tilaa mut saako itseään tarvittaessa muokattua ja muutettua?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Miksi itseään pitäisi muuttaa?
tiedän paljon ihmisiä jotka elävät jatkuvassa oman tilan nälässä, mutta kuvittelevat että parisuhde pitää olla tietynlainen.
Ihmisellä on vain yksi elämä. Älytöntä käyttää se aika sopeutumiseen ja vääntämiseen, jos kerran itsensä jo tuntee.
Miksi ei -kerran tuntee itsensä, - tee sen näköisiä ratkaisuja jotka palvelee ominta itseä?
Monilla on haaveena vaikkapa iso talo. No he hankkivat parisuhteen siksi että muuten se ei ole mahdollista.
Jotkut joutuu asumaan yhdessä, koska se auttaa lasten hoidon jakamisessa.
Mut lapseton itsenäinen nainen, kannattaisko murehtia sitä yhteenmuuttoa vasta kun maha on potkupallona ja paska on jo housussa,.
Ukoilta puuttuu joskus mielikuvitus, ja miehille on nin ihana muuttaa naisen helmoihin,. Mut ukollekin voi sanoa, että kuule sun osoite on tuo, mun osoite on tää, nähdään perjantaina ja sanotaan heippa lauantaina.
Sekä sinkkuudessa, että parisuhteessa on hyvät ja huonot puolensa. Ihmiset ovat usein perusluonteeltaan itsekkäitä ja haluaisivat poimia vain parhaat puolet molemmista. Vähän sama kuin että moni parisuhteessa oleva mies arvostaa kotona tarjolla olevia seksi- ja hoivapalveluita, mutta mieluusti kännäisi kavereiden kanssa baarissa entiseen malliin.
Mitä vikaa siinä on että haluaa elää elämänsä parhainpäin? Pitäisikö turhia murheita kärsiä tai muuten olet itsekäs`?
Mitä itsekästä on siinä, eihän se keneltäkään muulta ole pois jos joku ei halua olla parisuhteessa? Enemmänhän ne vaivaa toisia asioillaan, jotka tekee muksuja ja juoksee kirkossa naimisiin ja samantien maistraattiin eroamaan. Vai missä se avioero tehdäänkään? Ei vissiin kirkossa kuitenkaan.
Ei ole mitään vikaa, jos sen tekee sinkkuna tavallaan. Harva meistä kuitenkaan toivoo kumppania, joka edelleen jatkaa sinkkuelämäntapaansa. aloittaja oli kuitenkin omasta vapaasta tahdostaan hankkiutunut parisuhteeseen. Siinähän ongelman ydin on.
Älä pyörittele. Mies ei ole vielä hankkinut rivitalonpätkää, kolmea lasta ja kultaista noutajaa. On aina virhe ensin kehitellä mielessään tulevaisuus ja sitten alkaa hakea siitä vikoja, ja lopuksi ahdistua kauheasti jostain *mikä ei ole tapahtunut paitsi oman pääsi sisällä*.
On olemassa kaikenlaisia perusväittämiä siitä millainen suhteesta tulee, mutta ne ovat kaikki vääriä. Siitä tulee sellainen kuin tulee, eikä sitä voi etukäteen tietää. Täälläkin lukemalla voi huomata että jotkut ovat kyllästyneet ahdistavaan parisuhteeseensa ennen kolmeakymmentä, toiset naivat kuin kanit eläkeiässä ja bilettävät etelänmatkalla.
Unohda "mahdollinen ikävä tulevaisuus" (tähän on keinoja, itse olen soveltanut mindfulness-tekniikoita ja huolipäiväkirjaa mutta varaamalla tunnin session työterveyspsykologin luona saat kymmenen sivun listan tekniikoista joilla voi torjua vahingollisia ja tarpeettomia ajatuksia) ja elä miellyttävää nykyhetkeä kivan miehen kanssa.
Eikö ole parempi ennakoida asioita ja pyöritellä niitä päässä kuin....
Syöksyä suhteeseen, perustaa perheen ja sitten vasta huomata ettei tämä olekkaan minun juttuni. Ahdistaa ja ärsyttää toinen naama.
Lapsien hankkiminen on epäilemättä iso päätös jota sietääkin pyöritellä. Muuten pysyn väitteessäni että sellaisista asioista jotka eivät ole tapahtuneet eivätkä hyvin mahdollisesti koskaan tapahdu huolehtiminen on järjetöntä ajan ja mielenterveyden hukkaa. Mitä jos syöksyy suhteeseen ja on kurjaa. Mitä jos ei syöksy ja elää loppuikänsä yksin katuen sitä, mitä jos, mitä jos. Mitä jos vain huolehtisi tästä päivästä parhaansa mukaan ja antaisi huomisen huolehtia itsestään?
Usein tuo pyörittely vaan tuppaa lisäämään ahdistusta. Kyseessä ovat pitkälti asiat, joihin ajan kanssa kypsytään tai jätetään kypsymättä (vakava sitoutuminen ja lapset). Niiden jankkaaminen päässä hetkellä, jolloin ei ilmiselvästikään ole niihin vielä valmis - mutta ei tarvitsekaan olla koska ne eivät ole nykytilanteessa ajankohtaisia - on lähinnä turhaa. Tällä hetkellä näistä asioista kokemasi ahdistus ja epäilys eivät mielestäni ennusta sitä miltä nuo asiat tuntuisivat sitten kun niiden aika luonnollisesti koittaisi.
Terveisin ex-sitoutumiskammoinen, nyk toisen ex-sitoutumiskammoisen avovaimo ja kihlattu :)
Joo, tuo kyllä kuulostaa siltä, että sä olisit ihan onnellinen suhteessa jos pystyisit unohtamaan ne omat tulevaisuudenodotuksesi. Jos taas kumppani ahdistaa sua odotuksillaan, niin silloinhan sä kyllä olisit sinkkuna onnellisempi.
Mun isä oli pohjimmiltaan erakko. Ei kestänyt perhe-elämää ja katosi elämästämme kun oltiin siskon kanssa alle kouluikäisiä. Poltti kaikki sillat ihmissuhteisiinsa, sitten kuoli syrjäytyneenä ja yksinäisenä.
Kai minä jollain tapaa pelkään että oon samanlainen kuin isä, koska mullakin niin iso oman tilan ja ajan tarve. Pelkään että jos perustan perheen niin ahdistun ja pystyn samalla tavalla jättää lapseni miten isä teki.
Olen 70v mies ja alkaen 24v vietin aikaa ihanan naisen kanssa.
Suostuin hänen ehdotuksestaan avioliittoon vaikka se tuntui kiusallisesti sitovalta, juridiselta toimelta.
Olin päättänyt ja tehnyt selväksi, etten luovu tietyistä tavoistani.
Punttitreenit iltaisin, jaoston kokoukset ja muutkin istunnot.
Kortti-illat ja muut menot kavereiden kanssa.
Olin myös päättänyt, ettemme hanki lapsia ennen kuin näemme miten juttumme sujuu.
Vaimoni ei kertaakaan yrittänyt muuttaa tottumuksiani!
Ei edes vihjaillut!
Muutaman kuukauden kulutta hiljalleen herännyt huono omatuntoni alkoi rajoittamaan omia menojani.
Kun ensimmäinen lapsemme syntyi 3:n vuoden kuluttua olin jo täysin valmis ja ehdottoman velvollisuuden tuntoinen perheen elättäjä.
Jos vaimoni olisi ryhtynyt meuhkaamaan niin olisin taatusti reagoinut siten, että "pe kele, minua et määräile".
Lienee naisellista oveluutta päästä hyvään lopputulokseen pehmein keinoin.
Tämä toimi meillä 45v sitten. En väitä tätä menetelmää yleispäteväksi.
Olet hyvin tyypillinen nykyajan nuori aikuinen. Kivaa pitää olla ja elämyksiä sekä kaikkea hauskaa ja mikäli mahdollista, puolison pitäisi ne jotenkin vielä toteuttaa. Omaa tilaa pitää olla ja omaa napaa pitää saada tuijotella kaiket päivät. Oma aika, minä itse ja minun tilani ovat tärkeimmät.
Älä aloita parisuhdetta noilla parisuhdetaidoilla - pysy sinkkuna.
Ja sinä kuulostat petetyltä ja katkeroituneelta.
Asukaa yhdessä tai erillään, mutta älä ala lisääntymään vielä.
Voit täysin hyvällä omallatunnolla nauttia luotettavasta ja sinua rakastavasta miehestäsi. Tehkää yhdesä asioita, teillä ei ole mitään kiirettä vielä muutamaan vuoteen edes haaveilla lapsista. Sitten vasta kun oikein todella olette varmoja yhteenkuuluvaisuudesta, voitte avioitua ja hankkia (yhteisen) kodin. Ja myöhemmin , lapsia.
Avioituminen ei suinkaan tarkoita omien harrastusten ja kiinnostusten lopettamista. Päinvastoin, kenties puolisosikin innostuu samoista asioista. Tai ei- aivan sama. Hänellä on todennäkoisesti ( ja toivottavasti) omat kiinnostuksensa ja harrastuksensa.
Tottuessa ajatukseen että kotona on turvallinen ja hyvä puoliso jakamassa monia arkipäiväisiä asioita ja innostamassa eteenpäin, on mahtava tunne.
Yhteenkuuluvuus tietenkin edellyttää juuri sitä. Tuohon yhtälöön ei kuulu ulkopuoliset intiimit suhteet.
Noh, en sitten tiedä. Kyllä jossainvaiheessa suhdetta nuo asiat kannattaisi miettiä:
tuleeko lapsia, jos niin millon? MInkälaisiin olosuhteisiin? Pitääkö olla omakotitalo vai riittääkö yhteishuoltajuus? Mitä kumpikin toivoo elämältä?
Jos niitä ei ajoissa mieti, niin tuloksena on junnaava suhde joka ei johda mihinkään.
Jos molempien tavoite on sama, eli ei lapsia, ei yhteemuuttoa, niin jotain pitää olla tilalla. Mitä ihminen haluaa? Jotain se aina haluaa elämältä, tiedosti tai ei.
Mä en haaskais mielellään aikaa enää suhteisiin jossa on "en mätiiä" vielä päälle 30-40 vuotiaana..
ne suhteet vaan päättyy turhina kuitenkin, koska jossainvaiheessa selviää että mikä toinen on lopulta.
Mun mielestä jos lastenteonkin kanssa jää odottelemaan että "kun olen kiintynyt puolisoon" niin eihän siitä tule mitään..
mieluummin niin että ensin päättää haluaako lapsia yleensäkään, ja sitten hankkii puolison joka on vähintään siitä perusasiasta samaa mieltä.