Tasapäisyyden vaatimus

Monia työpaikkoja ja työpaikkakulttuureita vaivaa eräs yhteinen tauti, joka altistaa kiusaamisilmiöille. Se on tasapäistämisen vaatimus. Se on heijastusta ajan hengestä ja eritoten sen hektisyydestä. Nuorien pitäisi olla vanhoja ja kokeneita ja vanhojen nuoria, terävimmillään. Yksilöllisiä eroja ei oikeasti kunnioiteta, ei sen enempää persoonapuolella kuin taidoissakaan. Ehkä taidoissa kuitenkin enemmän, jos se merkitsee tuottavuutta. Työntekijät joutuvat ponnistelemaan paitsi lisääntyvän työtaakan, myös keskivertotyöntekijästä ja ihmisestä poikkeamisen pelon alla. Pitää olla mukava tyyppi, sopivasti sitä ja tätä, vailla liian omintakeisia arvoja tai mielipiteitä, ei vain työssä vaan myös taukopaikoilla.

Yleensä joukossa on aina joku , joka heiluttaa kiivaimmin lippua normaalisuuden ja sopivuuden puolesta, eli millainen on oltava ja millainen ei ainakaan saa olla. Vannotaan työnantajan odostusten ja vaatimusten nimiin.

Mutta kuka ja mikä lopulta on työnantaja? Ei se ainakaan yksi erityinen henkilöitymä ole..Ehkäpä me todellisuudessa heilutammekin lippua ja kumarramme työpaikkakulttuurin ja jopa siihen liittyvien oletusten nimiin. Kulttuurin, jota ei olla totuttu kyseenlaistamaan, vaikka olisi joskus selvästi aihetta.

Kun ihmiset työskentelevät kuvattujen ehtojen alla ja sen mukaisissa tunnelmissa, tulevat niin omat kuin toistenkin virheet ja erehdykset tärkeiksi ja peljättäviksi. Virheiden pelko voi mennä pilkun halkomiasteelle saakka. Unohdetaan kokonaisuudet, mitä varten ollaan saman katon alla ja millaisia koulutuksellisia valmiuksia ja erityislahjakkuuksia itsekullakin on yhteisen tehtävän toteuttamiseksi.

Kun itse pelkää virheitä ja mogaamisia,kiinnittää silloin erityisesti huomiota toisten osaamattomuuteen, joskus jopa myötätunnosta ja toiveesta, ettei tuo vuosien tuttu kaveri lentäisi pihalle, mutta yhtä usein myös tarpeesta arvuutella, onkohan tuo toinen enää täysipäinen ja työkykyinen. Unohdetaan tykkänään, että se mitä itse pitää tärkeänä osaamisena ja jonka hallitsee, ei saata olla toisen mielessä ensinkään se asia, jolla hän mittaa hyödyllisyytensä astetta omassa tehtävässään. Hänelle se voi olla muunlainen valmius ja osaaminen.

Mutta harvoin tarjoutuu paikkaa, aikaa ja tilaisuutta keskustella siitä, mitä ns. "virheitä" itsekukin itselleen ja toisilleen sallii, mitä taitoja ja ominaisuuksia pitää tärkeinä omassa työssä, toisen työssä ja yhteisen tavoitteen kannalta. Ja ennen kaikkea, mitä puoliaan ja taitojaan pitää vahvuutenaan sillä lailla, että niitä käyttämällä tuntee täyttävänsä paikkansa ja ansainneensa palkkansa mahdollisista eriävistä työtavoistaan ja näkemyksistään, ja jonkun työn osa-alueen taitamattomuudesta ja kiinnostumattomuudesta huolimatta.

Työpaikkamme eivät useinkaan rakennu keskustelevalle kulttuurille eikä yksilöllisyyden kunnioittamiselle, vaikka suurin osa meistä työntekijöistä olisi varmaan valmis tällaiseen. Työpaikkakulttuuriamme voisi luonnehtia yleistäen myös hieman väkivaltaiseksi työkulttuuriksi, jossa laista, sopimuksista ja suosituksista huolimatta vallitsee oman käden vai pitäisikö sanoa oman navan oikeus. Mahdollisimman moni haluaa epävirallisesti tai puolivirallisesti päästä pomottelemaan. Keinoja siihen meillä kyllä riittää. Ja kaiken tämän kermaksi toivomme avoimuttaa, luovuutta ja sitä oikeaa tasavertaisuutta.