Oletko sinkku vai parisuhdeihminen?
Siis en tarkoita että oletko sinkku juuri nyt vai parisuhteessa vaan kumpaa pidät "normaalina"?
Olen alkanut vähitellen tulla siihen tulokseen että ihmisen ei tarvitse olla esimerkiksi "erakko" ollakseen sinkkuihminen vaan että sinkkuudesta voi tulla tottumus ja yksinolosta vaikka ihminen muuten omaisi kavereita sekä paljonkin sosiaalista elämää.
Voisi jopa sanoa että osa ihmisistä saa noista sosiaalisista tapahtumista enemmän irti kuin varsinaisesta parisuhteesta, mutta nuo sosiaaliset tapahtumat suorastaan vaativat että olet parisuhteessa (illanistujaiset, pariskuntien vierailut jne.).
Joskus olin jotenkin naiivi ja kuvittelin löytäväni naisen johon en pelkästään rakastuisi vaan joka olisi samankaltainen kuin minä eli henkilö joka viihtyy paljon yksin, mutta tajuaa miten tärkeä juuri minä hänelle olen joten hän on valmis luopumaan osasta yksinolostaan vuoksemme.
Aikuiseksi kasvettuani ja kolmekymppiseksi tultuani tämä unelma on häipynyt. Näen vain erilaisia naisia ja erilaisia valintoja jotka johtavat kuitenkin lopulta samantapaisiin suhteisiin muttei ole lähimainkaan tuota kuvitelmaa jonkinlaisesta "sukulaissielusta".
Huomaan että koen toisinaan yksinäisyyttä jopa sosiaalisessa seurassa sekä olen kokenut sitä myös parisuhteessa (joka voi olla syynä että ne ovat päättyneet).
Mietin vain ehkä taustalla ei olekkaan naiivi toive sukulaissielun ja samankaltaisen naisen löytämsiestä vaan siitä että olen lopulta enemmän sinkku kuin parisuhdeihminen enkä kenenkään kanssa osaisi olla täydellisesti kaksin.
Ajatuksia? Mielipiteitä? Samanlaisia kokemuksia?
Siis en tarkoita että oletko sinkku juuri nyt vai parisuhteessa vaan kumpaa pidät "normaalina"?
Olen alkanut vähitellen tulla siihen tulokseen että ihmisen ei tarvitse olla esimerkiksi "erakko" ollakseen sinkkuihminen vaan että sinkkuudesta voi tulla tottumus ja yksinolosta vaikka ihminen muuten omaisi kavereita sekä paljonkin sosiaalista elämää.
Voisi jopa sanoa että osa ihmisistä saa noista sosiaalisista tapahtumista enemmän irti kuin varsinaisesta parisuhteesta, mutta nuo sosiaaliset tapahtumat suorastaan vaativat että olet parisuhteessa (illanistujaiset, pariskuntien vierailut jne.).
Joskus olin jotenkin naiivi ja kuvittelin löytäväni naisen johon en pelkästään rakastuisi vaan joka olisi samankaltainen kuin minä eli henkilö joka viihtyy paljon yksin, mutta tajuaa miten tärkeä juuri minä hänelle olen joten hän on valmis luopumaan osasta yksinolostaan vuoksemme.
Aikuiseksi kasvettuani ja kolmekymppiseksi tultuani tämä unelma on häipynyt. Näen vain erilaisia naisia ja erilaisia valintoja jotka johtavat kuitenkin lopulta samantapaisiin suhteisiin muttei ole lähimainkaan tuota kuvitelmaa jonkinlaisesta "sukulaissielusta".
Huomaan että koen toisinaan yksinäisyyttä jopa sosiaalisessa seurassa sekä olen kokenut sitä myös parisuhteessa (joka voi olla syynä että ne ovat päättyneet).
Mietin vain ehkä taustalla ei olekkaan naiivi toive sukulaissielun ja samankaltaisen naisen löytämsiestä vaan siitä että olen lopulta enemmän sinkku kuin parisuhdeihminen enkä kenenkään kanssa osaisi olla täydellisesti kaksin.
Ajatuksia? Mielipiteitä? Samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Misantrooppina minulla ei ole käyttöä muille ihmisille, jos en hyödy heistä mitään. Naisessa arvokkainta on se mitä hänellä on jalkojensa välissä. Hyvin harvalla naisella on mitään muuta tarjottavaa.
Luultavasti kaltaisiasi miehiä on valtavat määrät Helsingissä...
Eivät vain osaa olla suhteessa. Ja elämä on täydempää vapaana sinkkuna, ja muut sosiaaliset suhteet tyydyttävät ihmisen kaipuun.
On hyvä, jos osaa tunnistaa itsensä enemmän vaikka sinkku- tai parisuhdeihmiseksi.
Itse olen nainen ja oolen taas jotenkin luonteeltasi ihan selvästri parisuhdeihminen: en kaipaa suurta määrää ihmisiä, vaan mieluummin muutaman läheisen, haluan tehdä asioita yhdessä jonkun kanssa, olen hyvin fyysinen ja seksuaalinen, kaipaan henkistä ja fyysistä läheisyyttä.
Minun on uskomattoman helppoa olla suhteessa. Se ei vaadi oikeastaan mitään muutoksia elämääni tai tavoissani tms :)
Itselleni taas sinkkuelämä ei oikein istu niin hyvin. Se on väkinäisempää...
Valtavat määrät?
Enpä tiedä, olen saanut sen kuvan että aika moni tahtoisi kovasti parisuhteen, mutta sitä ei löydy.
Kyllä, kuten kerroin minulla on ihmisen kaipuu, mutta se ei voi olla vain kuka vain. Fyysistä läheisyyttä toki kaipaa jne. mutta itselleni tulee tunne että se on aika "halpaa" jos sen tekee vain lähes kenen kanssa tahansa jotta pääsee parisuhteeseen.
Ei se sinkkuihminen tarkoita sitä etteikö pystyisi suhteeseen vaan että parisuhdeihminen etsii sitä aktiivisemmin sekä todennäköisesti sopeutuu toiseen paljon helpommin.
Minusta juuri toiseen ihmiseen tutustuminen ja suhteessa olo tuntuu väkinäiseltä useimmiten.
Ehkä kyse on sopeutumisesta myös toiseen ihmiseen. Ehkä osa ihmisistä sopeutuu herkemmin toisiin.
Mietinpähän tässä että johtuukohan tuo sitten osittain sukupuolesta? Löydät naisena helpommin seuraa ja ehkä käykin niin että miehet pyrkivät sopeutumaan sinuun enemmän kuin huomaatkaan kuin toisin päin?
Hei.
Ólen itseasiassa vasta viime aikoina tajunnut, että kykyni sopeutua toiseen ihmiseen ja päästä nopeasti henkisen kohtaamisen tasolle, onkin aika harvinainen....Siksi minuun rakastutaankin usein, kai.
Ja toisaalta, voi olla totta että ne miehet pyrkivät sopeutumaan minuun. Mutta viimeisin juttuni loppui koska energiamme yhden tapailemani miehen oli vain jotenkin vaivaannuttavaa ja epämukavaa, emmekä ikäänkuin sulautuneet yhteen. Suhde oli hyvin helppo lopettaa, siinä ei vain ollut sitä rentouttaa ja amaukavuutta, ja toisaalta mielekkyttä jne mitä vaadittaisiin.
Toisaalta tämä sopeutumskykyni voi olla haitaksikin... olen joskus ikäänkuin ajatutunut suhteeseen, ja vasta myöhemmin havahtunut että onko tämä mies nyt sitä mitä TODELLA haluan edes!!
Suhteeseen soljahtaminen on jotenkin liian helppoa minulle. Nyt olen halunnut olla yksin kyllä. Olen päättänyt että aion olla tekemisissä vain sielunkumppanini, tai sellaista lähellä olevan miehen kanssa. En aio sopeutua enää.
en tiedä, jotenkin takaraivossa hakkaisi se toive parisuhteesta (jota ei ole koskaan ollut) mutta silti todellisuudessa pelkään niitä tilanteita jotka voisi johtaa siihen ja vetäydyn tuttuun ja turvalliseen yksinäisyyteen.
Se menee niin, että ne jotka eivät osaa sitoutua löytävät aina uuden suhteen, ja ne jotka osaisivat sitoutua eivät löydä sitä yhtä ainuttakaan. Kaikki tämän maan mattinykäset ovat kuitenkin omasta mielestään juurikin parisuhdeihmisiä. He tarvitsevat toisia ihmisiä ja ovat riippuvaisia heistä, mutta sitoutuminen lähtee ihmisestä itsestään, ja se heiltä sitten puuttuu.
Taidan olla sinkkuihminen. Tunnen ihmisiä, jotka aloittavat uuden suhteen heti entisen päätyttyä. En tiedä mistä he niin nopeasti jonkun löytävätkin, mutta ilmeisesti kyse on siitä, että sille toiselle ei aseteta niin suuria vaatimuksia; riittää että löytyy joku, jonka kanssa olla. Itse taas viihdyn sinkkuna niin hyvin, että parisuhde tuntuu oikealta vasta, jos kohdalle tulee ihminen jota _ilman_ ei halua olla.
Joo, uskoisin, että ihmisiä voi olla karkeasti jaoteltuna kahtaa sorttia, ihmisisä, jotka periaatteessa vosiisvat seurustella aikaa laajan otannan kanssa (esim kaikki hyvännäköiset, korkeastikoulutetut perusmukavat ihmiset), ja niin kauan kuin nuo määreet on ihmisessä läsnä, tämä henkilkö sosiaalisena ja tunneälyisenä pystyy sopeutumaan jonkintryyppiseen seurusteluu n tällaisen ihmisen kanssa. Vaikkei se sitten kestäisikään kovin pitkään, tai syvenisi vahbvalle tasolle ikinä.
Itse olen ollut tuollainen. Tulen toimeen niin hyvin ihmisten kanssa, että välillä olen jopa ihmetellyt miten niin "moni voisi olla the one", olen vähän kuin Kim Kardashian, tai Sinkkuelämän Charlotte, haha.
Olisikohan sillä asian kanssa tekemistä, että tulee perheestä jossa on paljon sisaruksia? On totuttu tulemaan toimeen erilaisten läheisten kanssa. Ei kyse ole riippuvuudesta, vaan toisen kanssa olemisen helppudesta.
Sitten on ihmisiä joilla on vahvempi kuva ja käsitys siitä mitä hakee, ja hakee esim vahvempaa henkistä yhteyttä jo alkumetreistä lähtien, tai samoja intihimoja, samaa taustaa, mitä tahansa kuitenkin aika ekslusiivista. Heille voi olla myös vaikeampaa me-henkisyyden, ja jakamisen luominen elämässään, joten jotta siihen pisteeseen päästäisiin, pitää jo tehdä vähän työtä, tai olla todella paljon sukulaissieluisuutta olemassa.
Itse olen usein ikäänkuin ajautunut suhteisiin, mutta nyt etsin ihmistä, jonka kanssa jakaa koko loppuelämä, joten en tule heittäytymään yhteen suhteeseen enää. Nyt on todellakin hakusessa "se oikea". :)
stadin sinkkunaisten pelastajat, rohkeasti vaan perstamaan perhettä mustan miehen kanssa.
Olen lähes erakko. Ei mulla ketään käy kylässä enkä näe sinkkuudessa mitään hyvää. Yritän ainakin käydä ulkona joka päivä, salilla käyn ja käyn kalastamassa aina kun sää sallii. Kaupassakin käyn monesti kolme kertaa päivässä ja kun kauppaan ihan vaan liikkuakseni ja kun prismaan on matkaa 3,5 kilsaa niin siinähän sitä liikuntaa tulee.