Siltä tuntuu isestäni aika vahvasti. En saa otetta mistään, en mielenrauhaa. Miehen tapasin keväällä, hän löytyi näistä monien feikkien joukoista ja oli sitä kait itsekkin, tai sitten ei. Touhu meni siihen mikä tuntuu olevan hyvin yleistä tänä päivänä eli soutaa, huopaa.....ja moneen kertaan tapahtui toi. Sitten yks kaks yllättäen loppui kaikki kuin seinään, ei mitään kuulunut. Ja minä menin ihan sekaisin, tällainen läheisriippuvainen ja hylätyksitulemisen pelosta kärsivä.
Aloitin oikeen tekstiviestihelvetin jossa vaadin selitystä miehen käytökselle. Sille miksi hän pompotteli ja pompotteli kun tiesi minun hänestä väittävän. Voi sitä ilon ja autuuden määrää kun mies suvaitsi baari-illan jälkeen soittaa tai tekstailla. Seksihän sillä silloin mielessä oli enkä onneks sortunut siihen että olisin luokseen lähtenyt pikkutunneilla. Tuota soittelua ja tekstailua hän harrasti viel ihan hiljattain.
Sisimmässäni tiesin että hän ei piittaa minusta vähääkään mut sydänparka oli toista mieltä ja yritti vielä uskotella että JOS kuitenkin...Mies suttui sitten viesteihini kun uhkailin, vaadin totuutta jne...olin oikea bimbo, myönnän. Hän tekstasi sitten muutama päivä sitten että ottaa yhteyttä kun hänelle sopii, nyt on TÄRKEÄMPÄÄKIN tekemistä. Itkuhan siitä seurasi, se tunne kun ihminen mitätöi täysin, se oli minulle lähes sietämätön. Kun muistin ikävä kyllä vain ne hyvät asiat ja hetket ja oletin olevani ihmisenä edes hiukka tärkeä, arvokas siten että ei lytätä maan rakoon.
No, sitten mies ottikin yhteyttä ja tuli käymään. Tapaaminen meni hyvin, kahvit juotiin, juteltiin mun viesteistä ja monesta muusta arkipäiväisestäkin asiasta. Mies sanoi että älä ota enää yhteyttä, poista numeroni jne...ja antoi ymmärtää että ei halua olla kaverini enää kuten alussa juteltiin että ikinähän kavereita ei liikaa ole. Mä itkin hänen luonani ollessaan ja hän halasi sanoen ett on antanut anteeksi kaikki viestini ja että ei ole minussa mitään vikaa tms...ei vain nyt halua seuraani. Kyllä minua on ahdistanut sen jälkeen, itkettää koko ajan että miten saatoin olla niin HIRVEÄ.
Ja sitten eräs ystäväni lisää bensaa liekkeihin sanoen että "totta kai se oli sulle ihana ja ystävällinen kun haluaa sinut pois jaloistaan uuden tieltä". Kyseinen ystäväni on ehkä itseänikin katkerampi miehiä kohtaan mutta sai kyllä oloni entistä tukalammaksi. Mietin, mietin ja mietin, jos se onkin noin. Ja jos onkin niin minkä sille voin.
Tykästyin mieheen ihan sata lasissa ja tunsin hänen kanssaan mukamas jotain yhteenkuuluvuutta. Siltä se vaikutti hänenkin puoleltaan alussa. On raskasta kulkea töissä ja yrittää elää normi elämää kun ahdistus on ihan hirveä, miksi käyttäydyin niin, sitä mietin koko ajan. En ole sortunut tuollaisiin ylilyönteihin koskaan ja pelkään kohta sekoavani. Tosin elämäntilanne on ollut muutenkin aika sekava ja mieli ei niin hyvä eikä korkealla joten taitaa sekin tehdä osansa että meni asiat näin. Pitää antaa ajan kulua ja odottaa että asia joskus unohtuu, vaikka nyt tuntuu että unohdus on valovuosien päässä :(
Aloitin oikeen tekstiviestihelvetin jossa vaadin selitystä miehen käytökselle. Sille miksi hän pompotteli ja pompotteli kun tiesi minun hänestä väittävän. Voi sitä ilon ja autuuden määrää kun mies suvaitsi baari-illan jälkeen soittaa tai tekstailla. Seksihän sillä silloin mielessä oli enkä onneks sortunut siihen että olisin luokseen lähtenyt pikkutunneilla. Tuota soittelua ja tekstailua hän harrasti viel ihan hiljattain.
Sisimmässäni tiesin että hän ei piittaa minusta vähääkään mut sydänparka oli toista mieltä ja yritti vielä uskotella että JOS kuitenkin...Mies suttui sitten viesteihini kun uhkailin, vaadin totuutta jne...olin oikea bimbo, myönnän. Hän tekstasi sitten muutama päivä sitten että ottaa yhteyttä kun hänelle sopii, nyt on TÄRKEÄMPÄÄKIN tekemistä. Itkuhan siitä seurasi, se tunne kun ihminen mitätöi täysin, se oli minulle lähes sietämätön. Kun muistin ikävä kyllä vain ne hyvät asiat ja hetket ja oletin olevani ihmisenä edes hiukka tärkeä, arvokas siten että ei lytätä maan rakoon.
No, sitten mies ottikin yhteyttä ja tuli käymään. Tapaaminen meni hyvin, kahvit juotiin, juteltiin mun viesteistä ja monesta muusta arkipäiväisestäkin asiasta. Mies sanoi että älä ota enää yhteyttä, poista numeroni jne...ja antoi ymmärtää että ei halua olla kaverini enää kuten alussa juteltiin että ikinähän kavereita ei liikaa ole. Mä itkin hänen luonani ollessaan ja hän halasi sanoen ett on antanut anteeksi kaikki viestini ja että ei ole minussa mitään vikaa tms...ei vain nyt halua seuraani. Kyllä minua on ahdistanut sen jälkeen, itkettää koko ajan että miten saatoin olla niin HIRVEÄ.
Ja sitten eräs ystäväni lisää bensaa liekkeihin sanoen että "totta kai se oli sulle ihana ja ystävällinen kun haluaa sinut pois jaloistaan uuden tieltä". Kyseinen ystäväni on ehkä itseänikin katkerampi miehiä kohtaan mutta sai kyllä oloni entistä tukalammaksi. Mietin, mietin ja mietin, jos se onkin noin. Ja jos onkin niin minkä sille voin.
Tykästyin mieheen ihan sata lasissa ja tunsin hänen kanssaan mukamas jotain yhteenkuuluvuutta. Siltä se vaikutti hänenkin puoleltaan alussa. On raskasta kulkea töissä ja yrittää elää normi elämää kun ahdistus on ihan hirveä, miksi käyttäydyin niin, sitä mietin koko ajan. En ole sortunut tuollaisiin ylilyönteihin koskaan ja pelkään kohta sekoavani. Tosin elämäntilanne on ollut muutenkin aika sekava ja mieli ei niin hyvä eikä korkealla joten taitaa sekin tehdä osansa että meni asiat näin. Pitää antaa ajan kulua ja odottaa että asia joskus unohtuu, vaikka nyt tuntuu että unohdus on valovuosien päässä :(
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aika parantaa haavat. Se on totta, vaikka nyt pahalta tuntuukin. Itselläni liikunta auttaa jaksamaan ja antaa muuta tekemistä. Pitkät päivittäiset kävelylenkit rauhoittavat mieltä. Nuuhki raikasta ilmaa metsässä ja ihastele luonnon ihmeitä, niin unohdat surusi hetkeksi. Tsemppiä! Selviät kyllä!
rakkaudessa jyllää vaan lisääntymiskemiat ja nekin hälvenee aika pian kun tutustuu ja miehillä se tapahtuu nopeammin....
Tsemppiä!!! :)
Voin hyvin samaistua näihin fiiliksiin tällä hetkellä. Itellä meni *tuiksi parin vuoden kaukosuhde joka oli jo itsessään niin tunteita raastavaa että nyt sen loppuessa olo on kammottava... tai siis lievästi sanottuna. Taisin käydä myös siellä hulluuden ja mielipuolen rajamailla ;) mutta kuule jos yhtään lohduttaa niin se on ihan normaalia naisen käytöstä, joten älä turhaan ajattele olevasi vainoharhainen tai sekoamassa... Mua on lohduttanut ainoostaan yksi ajatus: mitä paskemmalta se nyt tuntuu, sitä paremmalta se tuntuu sen jälkeen!! :)
Kiitos tsempaamisesta :) Mielipuoleksi tunnen itsekin itseni tällä hetkellä. En tajua miksi koen niiiiiin ahdistavana sen että tää mies hylkäs minut. Mietin, mietin ja mietin ja vielä sorruin eilen viestinkin hänelle laittamaan. Hullunahan hän minua pitää, ihan varmasti. Ja itsekin mietin että kait sitä on jollain tapaa epävakaa persoona.
Pelottaa yksinäiset hetket kun kaikki tulee mieleen ja tuntuu että en hallitse ajatuksiani vaan ne ovat kuin pakkomielteenä päässäni. Jos mies olikin rehellinen eikä nyt vain ketään halunnutkaan elämäänsä niin entistä skitsompi olen varmasti hänen mielestään. Tosin hänen selitykset siitä miksi ei halua säätää, sitoutua jne...muuttuivat aika lailla ja erilaisia selityksiä kuulin useitakin.
Itse olen joko tai ihminen enkä koskaan leikittele ihmisillä enkä heidän tunteillaan joten on vaikea tajuta tollaista touhua, Kai se on tän päivän trendi että ihmisillä pelaillaan ja leikitään. Mutta jospa se on kuten sin.nombre kirjoitti, mitä paskemmalta se nyt tuntuu niin sitä paremmalta tän kaiken paskan jälkeen. Sitä olotilaa odotellessa.....:)
Näitä Timoja on liikkeellä!
Rakastunuthan on aina vähän hullu ja pakkomielteinen!! Siis tietysti siinäkin on oma rajansa, mutta siis kyllä te tiiätte... Pahinta olis jos ET olis ;) parempi rakastaa ja menettää kun olla tuntematta mitään.