erotako

Heipsan. Me ollaan oltu yhdessä 11 vuotta ja siitä ajasta jo viitisen vuotta on mennyt eropäätöstä pähkäillen. Taloudellista ja henkistä väkivaltaa, puhumattomuutta (keskustelun puutetta) ja seksittömyyttä. En halua miestäni, koska hän tekee oloni niin arvottomaksi. On monta sellaista hetkeä, jotka nostavat haluani jatkaa tätä suhdetta, mutta liian monessa tilanteessa tunnen oloni mitättömäksi hänen puheistaan ja toimistaan. Välillä keskustellessamme hänkin on eron kannalla, mutta seuraavana päivänä on kuin emme olisi asiasta keskustelleetkaan.

Kun katson miestäni, en halua häntä. Ajatuskin seksistä hänen kanssaan ellottaa. Mies ei kuulemma halua muita, mutten voi olla varma hänen todellisista toimistaan. Todellisuudessa haluaisin hänen pettävän ja jäävän siitä kiinni. Pääsisin helpoimmalla. Voisin syyttää jotakuta ja erota. Lapsellista - eikö totta?

Emme keskustele muista kuin lasten asioista, arjen siivoussuunnitelmista ja siitä, milloin mennään saunaan tai kauppaan. Aikani jaksoin huomioida miestäni ja kehitellä yhtä jos toista yllätystä. Kun koskaan en saanut vastakaikua, en edes muistamista vuosipäivänä tahikka synttärinä, kuivahdin. Kyllä. Kuivahdin. En itsekään jaksa enää panostaa.

Iltaisin unelmoin kodista, jossa asun lasten kanssa. Kodista, jossa mieheni ei ole sikailemassa tai valittamassa ja määräilemässä. Haluaisin oman rauhan, jossa minua ei marttyyrimaisesti ohjailla. Talouden, jossa voin itse määrätä rahankäytöstäni. Ja ei - en maksa kaikkia laskuja. Mutta jotenkin ajaudun aina käyttämään kaiken saatavani (perheen menoihin), samalla kun mieheni luo tuhansien eurojen säästöjä (jotka näin hänen verkkopankissaan hänen siirtäessään käyttötilille rahaa, lähtiessään kuppilaan muutama viikko sitten).

Olen nyt päättänyt sen lopullisesti. Luvannut itselleni, että eroan. Tuli mitkä riidat tahansa, tuo tulevaisuus mitä tahansa, minä pystyn siihen. Olen viisi vuotta jahkaillut. Nyt en enää jaksa.

Hei ei tää toimi.

Kerrot liitosta, joka on näivettynyt hoidon puutteeseen. Hellyys ja läheisyys ja vastavuoroinen jakaminen on kadonnut ja tilalle tullut arkinen itsestäänselvyys. Arki sinänsä on hieno asia. Kumppanuuden ei kuulukaan olla ainaista ihastumisvaihetta ja tunteiden huumaa. Mutta hyvässä arjessa toimii kuitenkin läheisyys, kumppanuus ja intohimo.
Kaikki parisuhteet edellyttävät sitoutumista.
Mihin olette nyt sitoutuneet? Kaiken jatkumiseen näivettyneenä? Mitä voisi tapahtua jos sitoutuisittekin muutokseen.
Jos lihas on käytön puutteessa surkastunut ja väsynyt, ainoa keino saada se kuntoon on alkaa harjoitella. Ensin pienillä painoilla ja sitten pidemmin, kun alkaa kestää. Hyvin pitkälti myös ihmissuhteet korjataan HARJOITTELEMALLA. Vuosikausien etäännyksestä tuskin hetkessä vaivutaan syvään intohimoon. Sen sijaan läheisyyttä voi alkaa tietoisesti treeenata. Entä jos kirjoittaisitte toisillenne kirjeet, millainen kumpikin ITSE haluaisi puolisona olla (ei siis muutosvaatimuslistaa toiselle) ja kertoisitte, miten aiotte sen saavuttaa esimerkiksi kuukauden kuluessa? Häviäisisttekö kokeilussa mitään? Kumpikin siis panostaisi ainoastaan oman itsensä muuttamiseen eikä 'vahtisi' toisen osuutta. Muuttuko tasapaino, jos toinen toimiikin eri tavalla. Jos sen sijaan että vain sanoisi, 'menen nukkumaan', pörröttäisikin toisen tukkaa ja sanoisi: tykkään silmiesi väristä - jne tällaisia pieniä konkreettisia tekoja kuukauden ajan. Voisiko jotain liikahtaa?

Näitä ja monia muita käytännön harjotteita voi opiskella myös parisuhdekursseilla, jonne rohkaisisin teita osallistumaan. En usko, että voitte menettää sillä mitään, mutta voitte antaa mahdollisuuden.

Mahdollisuusterkuin, diakoni Meiju

Hei! Kuulostaa ihan samalta ku mun elämä. Meillä on yksi lapsi ja 15. v yhdessä. parisuhde on niin rikki että sitä ei saa jesarilla kasaan tai ainakaan kun toinen ei edes halua yrittää. tai mistäpä tuon tietää ku ei kunnollista vastausta siltä saa..

Meillä myös keskustellaan ainoastaan lapsen asioista, tai käytännön sujuvuudesta kuten kumpi tekee ruuan. Välillä tuntuu että teinpä niin tai näin niin aina menee vääripäin ja kaikki on aina mun vika. en sano etteikö minussa olisi vikaa.

Haluaisin puida asiat halki-mies ei kun ei siltä saa vastausta. Toisaalta pelkään miten tässä käy. itsekin olen miettinyt tuota että jos saisin kiinni pettämisestä niin olis helppo syy lähteä eri teille..
Fyysistä kosketusta meillä on viimeisen puolen vuoden aikana ollut ehkä--öö--kaksi kertaa.. Plaah.

Tuntuu niin loukatulta kun mies on aina menossa kavereiden kanssa kun ne sormiaan napsauttaa. Kun minä asiasta mainitsen ja kysyn milloin olis mulle aikaa ja rahaa niin sitä ei oo koskaan. Toivon että ihminen joskus näkis asiat jonkun muun kuin omalta kannaltaan!