Olen nyt vasta tajunnut oltuani viidettä vuotta yhdessä ja toista vuotta naimisissa, että en tunne puolisoani eikä hän minua. Päättelin siitä asian kun minusta miehen kaverit puhuu mielestäni täysin oudosta ihmisestä kun puhuvat miehestäni. Mies taas ei tunnu tietävän mitään minusta. Ei ole kyllä osoittanut kiinnostustakaan. Sen tiedän, että kummatkin on sitä mieltä että toinen on huumorintajuton ja että emme jaa samoja mielipiteitä oikein mistään. Kummallakin on omat harrastukset ja ystävät. Toki yhteisiäkin on. Miten ihmeessä voi kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä päätyä naimisiin? En keksi miehestäni yhtään hyvää puolta vaikka kuinka miettisin. Sekin kummastuttaa. Kai niitä hyviä juttuja sentään oli joskus vai oliko?
Miten oppia tuntemaan puolisonsa?
uppolintu
7150
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kun kaveritkin menivät naimisiin?
Kun ajattelit sen nostavan statustasi?
Kun niin vain kuului tehdä?
Kn vanemmat painostivat?
Kun halusit häät ja päivän prinsessana?
Kun olit sen ikäinen?
Kun luulit avioliiton parantavan suhdetta?
Kun ajattelit sen olevan askel kohti lapsia?
Kun et vain ajatellut koko asiaa vaan ajauduit avioon?
Älä välitä, niin monelle muullekin on kuulemma käynyt. Ja jos ahdistaa liikaa, aina voi erota ja aloittaa uuden kierroksen paremmalla onnella. Pääasiahan ei ole päämäärä vaan liike...
Kaverit on menneet naimisiin jo parikymmentä vuotta sitten ja moni jo eronnut. Mukaanlukien minä ja mieheni. Lapsia meillä on yhteensä puolentusinaa ja yhteisiä ei tule. Maistraatti häät. Kokonaiskesto 2min. Ei häämekkoa. Tässä iässä ei vanhempien halut merkitse mitään, mutta mies kyllä painosti naimisiin kun pitää olla jostain syystä. Alusta asti on ollut ristiriitoja ja riitoja. Miten voi ajautua suhteeseen näin täysin. Onko minulla ollut aivot pois päältä? Nyt sitten olen tuppisuun kanssa jonka mielestä ainoa ongelma on vaikea luonteeni. Eihän se edes tiedä mikä minun luonne on kun aina joudun tsemppaamaan kotona! Ystävät sanoo, että olen jäykän oloinen hänen seurassaan ja kun hän häipyy niin ihan kuin sulan rennoksi. Sitten olen ihmetellyt kun masentaa enkä tiedä syytä. No miksiköhän... olenko oikeasti ainoa unesta herännyt?
Älä yritä olla joku muu kuin olet, silloin kun olet miehesi seurassa. Hän voisi vaikka tykätä sinusta enemmän, jos olisit vähemmän jäykkä... Ja sinä saattaisit tykätä hänestä enemmän, jos hän tykkäisi sinusta...
Mies on kyllä sanonut, että saisin olla toisenlainen ja ihailee naisia jotka on "oma itsensä ja "vahvoja" käytännössä kuitenkin mies asettaa rajat sille mitä mieltä meidän perheessä ollaan asioista ja siitä millainen minun tulisi olla. En saa edes lempimusiikkiani kuunnella kuin kuulokkeilla tai niin että hän ei ole paikalla koska se on "paskaa". Itseasiassa loukkaantuu jos hänen läsnäollessa kuuntelen edes kuulokkeilla. Välillä, onneksi nykyään enää harvoin käskee lopettamaan tekemisen ja vain istumaan sohvalla ikäänkuin "varalla" jos hän vaikka keksisi jotain. Olen jopa tuijottanut seinää kun olen odotellut mitä tapahtuu. Alussa mies raivosi hirveästi, mutta nyt sekin on vähentynyt. Saan tehdä jo aika paljon asioita ja minusta on tullut hänelle aika veemäinen erityisesti muiden läsnäollessa. Käyn koko ajan kärttyisämmäksi ja hirveämmäksi, vaikka olen luonteeltani kiltti ja rauhallinen. Ollaan kai kumpikin luovutettu tietämättämme sitten.
Jos puolisossas ei oo yhtään hyviä puolia niin miten hemmetissä te olette vielä yhdessä?
Oikso ajatusta jos kysyis mieheltä kuka sinä olet
Parisuhde terapeutteja on myös joiden luona voi käydä jos haluaa oppia tuntemaan toisen. Mikä teidät vei alkujaan yhteen?
No ei se parisuhdeterapeuttikaan mikään taikuri ole... Herranen aika, miten uusavutonta kuvitella, että joku vieras ihminen saisi toiset "tutustumaan" toisiinsa, jossei sellaista ole suhteen puitteissa viiteen vuoteen tapahtunut.