Nyt se tapahtui...

Nyt se sitten tapahtui loppujen lopuksi mitä pelkäsin eniten. Olimme viime viikolla sopineet että etenemme hitaasti ilman kiirettä. Sanoin hänelle että menemme hänen ehdoilla. Olin tätä itse ehdottanut koska loppujen lopuksi syyt mitkä tähän johtivat olivat minussa. Päivällä sain sähköpostia jossa kerrottiin ettei hän sittenkään halua yrittää. Oli kuin pommi olisi räjähtänyt kasvoille! Tiedän että elämä jatkuu mutta mitenkä ja millaista se on, sitä en tiedä. Olemme hyvissä väleissä ja olen miettinyt että pitäisikö välit katkaista kokonaan? Vaikea ajatella olevani pelkkä ystävä kun haluaa niin paljon enemmän, mutta jos olisi se mahdollisuus että ystävyyden kautta löytäisimme toisemme uudestaan joku päivä. Toisaalta aika erossa voisi saada kummatkin ajattelemaan kunnolla eli mahdollisuuksia on toinenkin.
Eromme syy ei ollut toinen nainen tai väkivalta vaan etten tarpeeksi ajoissa osannut alkaa puhumaan asioistani ja tunteistani. Vaikeuksien todella alkaessa katsoin itseäni todella peiliin ja esitin ne oikeat kysymykset jotka saivat silmäni auki. Nyt kun olen puhunut kaikesta mm. tunteistani ja siitä mitä toivoisin tapahtuvan, tuntuu että toinen vain ahdistuu.Itse huomaan toistelevani samoja asioita koko ajan ja ihan kuin kaikki sanomattomat asiat tulisivat ulos yhdellä kertaa. Taloudellisesti ja muutenkin asiani ovat hyvin, töissä ja opiskelussa.Murheitani en viinaan tai juhlimiseen hukuta vaan paremminkin käy etten halua käydä missään. Viime kerrasta on noin kuukausi ja tuntuu ettei mieli tee lähteä minnekkään. Ihmisenä olen sosiaallinen ja varmasti saisin seuraa jos niin haluaisin, vaikka nyt itse sanonkin, mutta muut asiat ovat minulle tärkeitä mm. kunnollinen suhde ja yhdessä olo.
En ole mikään "teini-iässä" oleva vaan jo pikkuisen yli kolmekymmentä joten ajattelen kuin aikuinen.
Elämässäni on ollut suhteita ja olen ollut jätetty ja välillä se joka on lähtenyt. Kaikki nämä tapahtumat ovat satuttaneet mutta nyt tunne on niin erilainen. Olen aina ajatellut että meille jokaiselle on se oikea ihminen ja olen "vanhanaikainen" siinä suhteessa että sitoudun lopullisesti kun se oikea ihminen ja tunne tulee kohdalle(kihlaus,avioliitto ja lapset).Tämän ihmisen kohdalla tunne oli juuri sellainen.Todellinen rakkaus häntä kohtaan ja se rauha minkä hän minulle sydämmen toi.Pahinta on että meillä on mahdollisuus törmätä toisiimme päivittäin. Välillä olen huomannut että hän katselee asuntoni suuntaa, onko se ihan kuvittelua vai hakeeko hän minua katseella? Mikä olisi järkevä ratkaisu