Tuossa vuosi sitten jäin sinkuksi.
Kyseessä oli eka suhteeni ja olinkin sen alkaessa jo 22v. ja nyt 26v.
Alussa tuntui että kuolen, ellen saa miestä ja pian.
Sitten alkoi tuntua että ehken sentään kuole, mutten pidä tilanteesta kuitenkaan.
Nyt alkaa tuntua, että en oikeastaan edes tarvitse ketään, kun olen enimmän aikani ilman joutunut olemaankin.
Voiko yksinäisyyteen todella tottua?
Siihen ettei kukaan koskaan kosketa ja tulee aina tyhjään kotiin?
Pahasti siltä näyttää, että minä ainakin totun.
Kaikkeenhan kuulema tottuu..surullista sinänsä että yksinäisyyteenkin.
Kyseessä oli eka suhteeni ja olinkin sen alkaessa jo 22v. ja nyt 26v.
Alussa tuntui että kuolen, ellen saa miestä ja pian.
Sitten alkoi tuntua että ehken sentään kuole, mutten pidä tilanteesta kuitenkaan.
Nyt alkaa tuntua, että en oikeastaan edes tarvitse ketään, kun olen enimmän aikani ilman joutunut olemaankin.
Voiko yksinäisyyteen todella tottua?
Siihen ettei kukaan koskaan kosketa ja tulee aina tyhjään kotiin?
Pahasti siltä näyttää, että minä ainakin totun.
Kaikkeenhan kuulema tottuu..surullista sinänsä että yksinäisyyteenkin.
Vastaukset 16
Vanhimmat
kyllä siihen tottuu.Ja kun kestää tarpeeksi kauan ei oikein enää muuta haluakaan.Ajoittain iskee kuitenkin heikkoja hetkiä.
Pelot ja esteet suhteen etsimiseen ja aloittamiseen kuitenkin vahvistuu mitä kauemmin on yksikseen.
Jos epäilet ettei yksinoleminen ole sinun juttusi kannattaa pikkuhiljaa askel kerrallaan yrittää
mitä pitempään on yksin sitä vaikeampaa on aloittaa uusi suhde, vapaudessa on hyvät ja huonot puolet
Tarinasi kuulostaa varsin tutulta, joskin itselläni on aikaa jo vierähtänyt niin paljon että olen jo tottunut siihen että saan aina palata tyhjään kotiin. Alussa se oli vaikeaa, jokainen ilta se kävi mielessä ja ajatus siitä että joutuu olemaan yksin tuntui hyvin ahdistavalta. Kuukausia kului ja tilanne alkoi tuntumaan ns. tutulta ja asia alkoi hitaasti menettää merkitystään.
Nyt siitä on kohta nelisen vuotta aikaa ja asia ei oikeastaan vaivaa minua ollenkaan, melkein päinvastoin. Sitä on liiankin tottunut siihen että aina saa olla omassa rauhassaan vailla muiden ihmisten läheisyyttä. Luulisin että kysymys on tottumisesta ja siitä että alkaa pitämään asiaa luonnollisena. Jos koko ajan miettii sitä kuinka on niin yksinäistä ja hiljaista, niin tottakai se alkaa vaivaamaan.
Mielestäni se ei ole kovinkaan surullista että siihen tottuu, koska luulen että meille kaikille tekee ihan hyvää olla välillä "omillaan". Joten uskon varsin vakaasti siihen, että yksinäisyyten voi tottua ja oikealla asennoitumisella siitä voi jopa nauttia.
Itse vain en totu... pärjään kyllä yksin ja yleensä hieman vedänkin henkeä suhteiden välillä. Nyt on taas ihan kiva olla yssiksee ja hiukka revitellä. Toisaalta en sikäli, kyllä ole yksin, että on muutamia vakiohaleja ja tottakai liuta frendejä, joten ei tuu sillee paljoo aikaa itselle edes...
Minulla on 37 vuoden kokemus yksin elämisestä, joten luulen olevani asiantuntija tässä asiassa.
Vastaukseni on siis että kyllä tottuu.
Olisi aivan kummaa jos kotona olisi joku kun saavun sinne. Ei kiitos.
Kyllä kai tähän yksinoloonkin tottuu. Kämppä saa olla minkälainen itse haluaa. Eikä laiminlyö ketään, vaikkei aina oliskaan kotona. Kyllä kai sitä läheisyyttä silti kaipaa ja toisen ihmisen kosketusta. Mutta kyllähän tässä on jo tottunut olemaan ilman hellyyttä. Toisaalta jos on ollut pitkään yksin, miten sitten tottuukaan elämään toisen kanssa. Kaipa se samallalailla onnistuu.
Mutta yksinäiselle on pahin aika tulossa: joulu. Kun yksin kotona jauhaa sitä läskinpalaa ja katselee telkkarista ohjelmia, missä kaikki viettävät joulua läheistensä kanssa. Saa se monta kertaa miettimään yksinäisyyden "hyviä" puolia. Noh, mulla se sitten on eka joulu yksin...
..sen kanssa oppii elämään!
tosin tämä vaatii melkoisen itsetuntemuksen ja lujan luonteen.
sexi asioita ei kannata laiminlyödä, mutta parin kuukauden selipaatti auttaa ajoittain tuohon itsetutkiskeluun, nälkä kun tuppaa kasvamaan syödessä ja addiktit syövät sinut!
yksin eläessä ainakin minä pidän silmät ja korvat auki, kun se sielunkumppani osuu kohdalle niin silloin on uskallettava! eli itsesäälittelyyn ja marttiyryyteen ei kannata vuosienkaan kuluessa sortua :)
Koko ikäni 23v olen periaattessa ollut yksin ja en ole edes huomannut, että olen ollut yksin. Kai sitä lapsena omaksuttuihin asioihin tottuu niin helposti, että ei edes tajua hakea seuraa. Näin täällä
noh, omalla kohdallani meni niin että ollessani alle 20v viihdyin yksikseni. sen jälkeen on pikkuhiljaa tullut sellainen tunne, että todellakin tarvitsisin jonkun tytön. tällä hetkellä olen siis 25v ja tuntuu, että kuolen ellen saa kohta jotain tyttöä. toisaalta (kun näyttää etten ketään saa) kaipaan sitä samaa olotilaa kun nuorempana, etten edes halua enkä tarvitse ketään, mutta en keksi kuinka saisin sen takaisin.
juuh, alle parikymppisenä en itsekään edes ajatellut, että voisin vakavasti seurustella tai käydä treffeillä. Opiskelun alku muutti kuitenkin tilanteen ja kova halu ja tarve löytää oma tyttö kasvoivat kovasti (varsinkin kun muutti pois kotoa ja "yksin" asumaan). Yksin ollessa sitä todellakin on nykyään yksin, tilannetta ei helpota yhtään että olen masenukseen taipuvainen, mutta "tosimies", joka ei tee asialle mitään.
Noh, onhan noita "tapauksia" ollut naisrintamalla ja mitä enemmän on naisiin tutustunut (ja saanut positiivisia kokemuksia), sitä enemmän nuo pelot siitä että olen jo urautunut elämään yksin eikä kukaan nainen kestäisi tapojani tms osoittautuvat turhiksi.
On myös treffeillä käynnillä ollut päinvastainenkin vaikutus - on nimittäin pidemmän päälle puuduttavaa hommaa, jos ei sitä sopivaa löydy ja toisaalta arvostaa sitäkin, että voi tosiaan olla vapaa. Ahdistaa myös tuo sitoutuminen hieman, sillä eihän sitä tiedä koska törmäisi tuohon unelmien naiseen ja mitäs jos onkin silloin poissa markkinoilta? (kun naisseikkailuni alkoivat hieman myöhäisessä vaiheessa, niin ei tuota kokemusta kovin monista naisista ole (enkä nyt tarkoita seksiä, vaikkei kyllä silläkään saralla :)).
Mutta tuo viattoman yksinolon aika on mennyttä. Itsekin joskus luulin että olisin loppuelämäni yksin, mutta yksi todellakin sattumankauppojen pohjustama ilta johdatti minut tytön luokse, juttu ei kestänyt kovinkaan kauaa, mutta se herätti minut ja antoi huomattavasti itseluottamusta ja sen jälkeen naisrintamalle on kuulunut paljon parempaa (valitettavasti tuo yksi tyttö on edelleenkin joka päivä mielessäni).
tottuu siihen 30v yksin
Ei totu.
(20 v yksin)
vastaus: Kyllä siihen voi tottua. Ja jopa siinä määrin, että ei enää pahasti näytä siltä, että siihen tottuu. Vaan näyttää hyvästi siltä, että yksinoloon tottuu. Nimittäin kun siihen totut, et ole tottunut yksinäisyyteen, vaan yksinoloon.
Aikaa siihen vain menee.
Kai siihen tottuu. Ja parempi niin. Sitten on ehkä parempi lähteä uuteen suhteeseenkin, kun se suhde perustuu molemminpuoleiseen tykästymiseen eikä siihen, että on pakko olla suhteessa jonkun kanssa. Kai sulla ystäviä kuitenkin on?
Nekin kun kaikki jäivät sille tielleen kun alkoivat seurustella.
Silloin vielä oltiin yhteydessä kun itsekin seurustelin, mutta nythän se on sitä ettei minua kukaan uskalla mihinkään kutsua koska olisin se ainut "pariton".
Eikä kyllä halutakaan mihinkään mennä katselemaan kun muut ovat niin kyyhkyläisiä että..
Olen 33-vuotias mies ja minustakin tuntuu, että alan tottua olemaan yksin enkä ehkä koskaan mene naimisiin. Muutaman kyynel on tullut, mutta kyllä se siitä... Tuskin kaipaus koskaan täysin häviää, mutta asian kanssa osaa elää ja muitakin asioita arvostaa. Jos joku tyttö haluaisi minut, hänen täytyisi todella aktiivisesti taivuttaa minut ja synnyttää uskoni suhteeseen, jotta asia muuttuisi, luulen.