Onkohan muita vastaavassa tilanteessa olevia jotka eivät vain edes lyhyistäkään suhteista (2kk ) meinaa päästä irti? Juttu loppui jo lähes kk sitten mutta edelleen sitä huomaa vain kaipaavansa tätä ihmistä niin, jolta ei vastakaikuakaan enää saa. Viimeinen juttu päättyi minun epätietoisuuteeni naisen ja entisensä "väleistä", jotka tuntuivat olevan tärkeämmät kuin mun yöuneni.
Jotenkin vain risoo ja todella jatkuvasti moinen. Monta krt olen ajatellut nyt en enää viestitä hänelle mutta menen aina jotain sepustamaan heikkouttani. Mulla on muutama huono kokemus vastaavista tilanteista taustalla, joten siksi en siedä moista.
Jotenkin vain risoo ja todella jatkuvasti moinen. Monta krt olen ajatellut nyt en enää viestitä hänelle mutta menen aina jotain sepustamaan heikkouttani. Mulla on muutama huono kokemus vastaavista tilanteista taustalla, joten siksi en siedä moista.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tunnistan itseni tästä. Uskon omalla kohalla tietäväni jopa syynkin. Pelkään jääväni yksin ja ilman puolisoa. Tämä taas aiheuttaa sellaisen kierteen, että tavatessani ihmisen jollain tapaa hiljalleen ripustaudun häneen, alan näyttämään epätoivoiselta ja toisella mielenkiinto loppuu. Oma epävarmuus kasvaa edelleen ja näin rinki lähtee alusta. Kuvittelen, että tämä oli juuri se oikea ja muita oikeita ei ole olemassa. Rakennan hänestä illuusion ja en pysty näkemään hänestä muunlaista kuvaa kuin tuon illuusion enkä näe pitkään aikaan muita vaikka niitä kävelis päin näköä ja ravistelis olkapäistä. Surullista ja etenkin ärsyttävää. Teen kovasti töitä, jotta pääsisin tästä irti, mutta jokainen ero lyhyenkin suhteen taikka deittailun jälkeen tuntuu kamalalta ja ajaa mut jonkinlaiseen emotionaaliseen kuoppaan. Pirullista. Ehkä joskus pääsen irti.
Hävitä hänen yhteystietonsa, niin yhteydenpitosi loppuu ja pidä päätöksestäsi kiinni.Miksi viestit, jos toinen ei sulle vastaa? Hän ei halua pitää sinuun yhteyttä, siinä on se syy.Itse olen lopettanut pitkän suhteen ja eksä jatkoi vain viesteilyä ja koin sen todella ahdistavana. Harkitsin jopa puhelinnumeron vaihtoa tai poliisin juttusille menoa, jos viestiminen ei lopu, mutta onneksi hän tuli järkiinsä ja lopetti. Olen tullut myös jätetyksi ja jäin kaipaama puolelle, mutta pidin päätökseni enkä ottanut yhteyttä, ja se todella helpotti myös minun toipumistani suhteesta sekä auttoi uuden elämän alkuun. Eipä suhteen tarvitse olla pitkäkään, jos on tunteissaan täysillä mukana, niin oma surutyönsä on tehtävä niissäkin irtipääsemiseksi.
Just niin kuin edellinen sanoi. Päätös ettei pidä yhteyttä, poistaa numeron ja lopetttaa hyvien asioiden muistelun ja asioiden vatvomisen.
Mut jätettiin kolme viikkoa sitten, yhden viestin laitoin ja sen jälkeen numero pois, en käy stalkkaamassa FB-profiiliakaan. Poissa silmista, poissa mielestä. Koville ottaa vieläkin, mutta päätöksessä pysyn että voin säilyttää itsekunnioitukseni.
Poissa silmistä, muttei poissa mielestä. Numeron poistaminen ja FB stalkkauksen lopettaminen helpottaa joo, mutta mulla menee ainakin todella pitkään et pystyn unohtaan ja antaan olla, jos olen päästänyt kaikki tunteet peliin.
FB:tä en ole stalkannut onneksi. -> Ei ollut aktiivinen julkisesti postaaja siellä muutenkaan. Mutta totta muu, että miksi kirjoittaa vaikkei toinen vastaa enää? Jonkinmoinen helpotus omaan oloon siitä tulee toki, vaikka tietäisi ettei toista kiinnosta pätkääkään. Ehkä se ruokki mieltä että näki että toinen edes lukee viestit silti.
Mutta kiitos vinkeistä! Ehkä tämä tästä. Eikä ole ensimmäinen kerta kun näin jää roikkumaan. Ehkä jonkinmoinen oman elämän puutekin ajaa ainakin iltaisin tähän pohtimiseen yms. Että "jos nyt viiiiielä kerron miten tunsin" niin ehkä toinen ajattelisi toisin.
Sanoo vaikka ääneen itselleen, että ero on nyt lopullinen. Siinä ei auta vaikka kuinka miehelle vielä sanot, että kuinka paljon välitit. Ei sitä enää kiinnosta, ahdistuu vaan.
Uuusia ihmissuhteita peliin. Sosiaalisuutta elämään. Kirjoita surusi ulos vaikka paperille ja lopeta sen jälkeen vatvomin en.
Mä olen tässä samassa prosessissa menossa ihan vielä kans alkutaipaleella. Mutta en ota mieheen enää koskaan yhteyttä, enkä itke enää joka ilta. Meitä jätettyjä sydänsuruissaan poteria on tässä maailmassa vaikka kuinka paljon ja jokainen selviää. Kukaan ei kuole sydänsuruihin.
Mulla loppui vuosi sitten n. vuoden suhde ja vieläkin roikun henkisesti eksässäni ja vatvon itsekseni vanhoja ja nykyisiä asioita. Olin asiassa jo paremmalla puolella, mutta nyt kun hän alkoi seurustella, olen ihan surun murtama taas ja yhtä aikaa täynnä raivoa, katkeruutta, kaipausta ja kaikkea mahdollista paskaa.
Olen yrittänyt nuo kaikki edellä luetellut keinot päästäkseni irti, mutta ei se ihminen päästäni silti mihinkään katoa vaikka yhteyttä en pidäkään. Mulla se tuntuu olevan melkein niin päin, että mitä enemmän poissa silmistä, sitä enemmän sitten mielessä. Olen jopa ollut niin hullu, että stalkkasin eksääni deittisivustoilla jossain vaiheessa lyöttäytyen hänen kirjoittelukaverikseen milloin minkäkinlaisena hahmona esiintyen. Ajatuksena oli vain saada olla hänen kanssaan edes jotenkin yhteyksissä kun ei kestänyt ajatusta täydestä menetyksestä - ja tämä vaikka tiesin että tuo on ihan vajaata touhua ja hävetti. Me olimme eron jälkeen pitkään molemmin puolin säännöllisissä faceyhteyksissä eron jälkeen muutenkin, ja ajatuksena oli jäädä kavereiksikin mutta sitten se jotenkin lässähti ja nyt olen itsekin pitänyt etäisyyttä. En ole päällepäin käyttäytynyt eksää kohtaan omistavasti tai roikkuvasti, en ole pidellyt häneen sen enempää yhteyttä kuin hän minuun, mutta tämä helvetti on ihan pääni sisällä! Millä perkeleellä tästä pääsee eroon!? Olen käynyt juttelemassakin ihan mt-hoitajalla tästä mutta ei sekään ole asiaa eteenpäin vienyt. Ihan älytöntä, tiedän, ja järki puhuu viisaita mutta tunne ei kuuntele. Toivotonta....
Mulla loppui vuosi sitten n. vuoden suhde ja vieläkin roikun henkisesti eksässäni ja vatvon itsekseni vanhoja ja nykyisiä asioita. Olin jo ikään kuin paremmalla puolella, mutta nyt kun hän alkoi seurustella, olen ihan surun murtama taas ja yhtä aikaa täynnä raivoa, katkeruutta, kaipausta ja kaikkea mahdollista paskaa.
Olen yrittänyt nuo kaikki edellä luetellut keinot päästäkseni irti, mutta ei se ihminen päästä silti mihinkään katoa vaikka yhteyttä en pidäkään. Mulla se tuntuu olevan melkein niin paljon että mitä enemmän poissa silmistä, sitä enemmän sitten mielessä. Olen jopa ollut niin hullu, että stalkkasin eksääni deittisivustoilla jossain vaiheessa esiintyen milloin kenenäkin keksittynä henkilönä. Ajatuksena oli vain saada olla hänen kanssaan edes jotenkin yhteyksissä kun ei kestänyt ajatusta täydestä menetyksestä. Me olimme kyllä pitkään ihan molemmin puolin mm. faceyhteyksissä eron jälkeen muutenkin, ja ajatuksena oli jäädä kavereiksikin mutta nyt ei enää olla yhteyksiä pidelty. En ole päällepäin käyttäytynyt miestä kohtaan omistavasti tai roikkuvasti, en ole pidellyt häneen sen enempää yhteyttä kuin hän minuun, mutta tämä helvetti on ihan pääni sisällä! Millä perkeleellä tästä pääsee eroon! Olen käynyt juttelemassakin ihan mt-hoitajalla tästä mutta ei sekään ole asiaa eteenpäin vienyt. Ihan älytöntä, tiedän, ja järki puhuu viisaita mutta tunne ei kuuntele. Toivotonta....
Itse roikuin ex-poikaystävässäni puoli vuotta ja vasta jälkikäteen tajusin kuinka turhaa se kaikki oli.
Parempi olisi ollut laittaa kaikki välit poikki samantien niin olisi selvinnyt helpommalla. EX on aina EX ja syystä! Deal with it.