Olen seurustellut nyt yli puoli vuotta miehen kanssa, jonka uskon olevan se oikea. kaikki on ollut ihanaa vaikka välimatkaa on 80km. Kesän jålkeen mies irtisanoitui työpaikastaan (yt-neuvotteluja, lomautuksia ym. syynä) olin enemmän innoissani, koska ajattelin ettå nyt näkisimme useammin. Itse käyn töissä ja opiskelen, eli aikaa ei ole joka viikonloppu lähteä miestä katsomaan. Mies on soittanut rumpuja kymmenisen vuotta harrastuksenaan ja nyt kavereiden kanssa pistivät bändin pystyyn. Olen unohtunut... Kolmen viikon välein näemme yhden yön, päivisin ei tule viestejä ja kun koulusta pääsen herätän miehen soittamalla, puhumisesta ei tule silloin mitään ja pyydän soittamaan takaisin kun ehtii... puhelu tulee siinä 11 aikaan illalla kun olen menossa nukkumaan. olen sanonut asiasta moneen kertaan, että en ole itsestään selvyys ja ei tää elämä näin vaan etene. riideltykin on, mutta mikään ei ole muuttunut. kannattaako jaksaa odottaa, että toinen aikuistuu ja haluaa yhteisen arjen. vai unohtaa rakastamansa ihminen?
yksin yhdessä
hölmö nainen
7298
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Eikös mies voisi tulla sinun luoksesi, kun on vapaampi? Joka tapauksessa ei tuo miltään suhteelta vaikuta. Taidat olla vain pano.
Et ole muuta kuin pelkkä pano. Valitan. Kyllähän sunkin järki sanoo että mies jos jotain haluaa niin se tekee edes jotain sen eteen ja rakastuneesta miehestä kyllä kuulee. Itsellekin tulee vieläkin 2 vuoden avioliiton jälkeen nelisenkymmentä viestiä päivässä ja pari puhelinsoittoa kun ollaan erossa. Mun mies on vieläpä kärttyisä tuppisuu ja vaikea luonne. Aikamoinen ruuneperi kun kulta ei olekaan vierellä.
Mun mies aina hokee että kaikki minuun vapaa-aikani pitäisi viettää miehen kanssa.
Heti kun minulla on ylimääräistä aikaa, mies on valppaana ja odottaa yhteydenottoa.
Kun en soitakaan heti enkä edes koko viikolla., hän ottaa marttyyriasenteen "ei sitten, kerta!" ja rupee puhumaan just jotain että itsestään selvyytenä pidän jne.
En mä pidä. Pidän vaan että kaksi aikuista ihmistä joilla ei ole perhettäkään, niin miksi pitää "sitoutua" toiseen? Olla joku tietty määrä yhdessä?
Tottakai olisin hänelle läsnä jos hän olisi sairas tai muuta, mut kun se on kaikki henkistä laatua että hän haluaa kyhnätä ja ei muka halua seksintakia pelkästään m utta haluaa mut sinne että virittäisi tunnelmaa kohti seksiä.
Mun pitää sit olla kärsivällinen ja leikissä mukana, koko ilta jauhaa paskaa vaikka oikeast syyhyttää milloin pääsen taas harrastusteni pariin. se marttyyri asenne on pahin, ja se asenne että mä olen se huono.Vaikka oikeasti hänellä vaan ei OLE mitään kiinnostuksen kohteita niin hän sitten haluaa olla yhdessä tietenkin.
Mutta tiedän että jokainen on niin itsekäs, että jos kiinnostaa vaikkapa frisbeegolffaus ja sitä jokapäivä harrastaa, niin ei siinä jaksa olla luuri kädessä ja soitella ja laitella viestejä jollein marttyyrille että "kyllä tykkään ja mietin sua kokoajan" vaan enemän se on häiriötekijä että jollekin pitää muistaa soittaa ettei se ala ruuvaamaan siellä itseään kierroksille pikkuhiljaa ja kehittelemään mustasukkaisuutta tai hylkäämiskokemuksia.
No sitten tulee pelko että jos nyt totutan hänet jatkuvaan soitteluun, niin hän ei ikinä opi olemaan yksin ja vähennän soittoja entisestään.
Sitten alkaa pelottaa se hänen piilevä aggressio kun tietää että olen taas ollut reissullani pitkän aikaa, enkä ole soittanut, hän on kierroksilla ja kun palaan hän on tosi vakava ja murheellinen ja mä haluaisin olla iloinen vain.
Mut se ei hänen kans onnistu olla iloinen vaan pitää olla marttyyri ja selvittää aina miksi ei ole kiinnostanut yhdessä olo.
No sit alkaa pelottaa jo vastata puhelimeenkaan kun mitä sieltä tulee taas, ei hän pahaa sano mutta se asenne ja pettymys paistaa hänestä.
No mä tiedän tän kaavan, molempien käytös siinä vahvistaa toisen käytöstä..
kukaan ei yksin ole marttyyri.
joten otan vian omalle kontolleni mutta eipä se mun ihastuksen tunnetta tuo silti pintaan.
Sinänsä harmi koska muuten hänen kanssa oli ihan mukavaa ennen. Mutta en vaan jaksa niin usein.
Tuo oli aika mielenkiintoinen tuo: "Pidän vaan että kaksi aikuista ihmistä joilla ei ole perhettäkään, niin miksi pitää "sitoutua" toiseen?"
Olen alkanut seurustelemaan miehen kanssa, joka ei haaveile lapsista - minulla on lapsi jo ennestään. Olen ollut yllättynyt siitä, että mies ei tunnu sitoutuvan minuun. Minusta taas tuntuisi typerältä vaan hengailla - voin hengailla muidenkin kanssa. Parisuhteelta odotan sitoutumista ja tahtoa satsata suhteeseen. Olen miettinyt, että johtuisiko se siitä, että jos ei ajattele lapsia ja perheen perustamista, aika voi tuntua äärettömältä - voidaan hengailla vaikka maailman tappiin asti, vaikka sitten vasemmalla kädellä ja sen kummemmin tahtoa osoittamatta. Itse ajattelen, että jos minulla ei olisi tahtoa, suuntautuisin sitten johonkin, mihin minulla on tahtoa. Yksi elämähän täällä (mahdollisesti vaan) on, en tahtoisi sitä väljähdyttää.
En puutu siihen, millainen suhde teillä on ja miten usein siinä pitäisi nähdä - tuskin tuollaisesta mitään ohjeitakaan on kirjoitettu. Tuo ylläoleva lause vaan herätti ajatuksia.
Mun mielestä yhteisiin tavoitteisiin kuten vaikkapa lapset tai muut, on hyvä satsata. mutta vain siten, että toisen luovuttaessa tai lähtiessä aiemmin, se oma unelma on turvattu silti jossain muodossa. Jos on sopiva puoliso, niin voi löytyä vaikka kiva talo johon muuttaa kun kahden palkka riittää jne. Vaikka ei lapsiakaan.
Ja jso molemmat pitävät eläimistä, niin kaksissa voimin voi perustaa vaikka minkä eläintarhan tai yrityksen vaikka. Mutta jommalla kummalla pitää ola vähintään korkealla motivaatio
Mut panostaa siihen itse suhteeseen? Jos on yhteisiä juttuja ja sovitaan toisilleen, niin ei pitäisi tarvita mitään "panostamista". heti jos suhde menee sellaiseksi että "voi pitäisipä muistaa taas panostaa enemmän" ja toinen miettii " voi miksi itse panostan ja toinen ei ollenkaan ole sitoutunut"
sitoutuminen ja panostaminen on siis varustelua sitä suhdetta kohti..
Mut eikös se ole vähän hönttiä panostaa itse suhteeseen. Mun mielestä parisuhteella vois ihan hyvin olla jokin tavoite, aina jos se parisuhde itsessään on ihmisen tavoite niin on kyllä melkoiset panokset sitten hataralla pohjalla. Sun unelman ja tavoitteen toteutuminen riippuu silloin jostain toisesta ihmisestä.
Kiitokset Miehen puoli:). Nuo yhteiset tavoitteet on kyllä todella jotain, mitä kaipaisin. Meillä niitä ei tunnu löytyvän. Ihan totta, tuntuu ettei toinen ei syty siitä mistä minä. Ja sitten kun hän keksi jotain yhteistä haaveiltavaa meille, niin minusta taas tuntuu, että vaikka kuinka tahtoisin, niin voi olla että lapseni takia en voi lähteä mukaan... Mutta olemme elämän muiden kuvioiden takia päivittäin yhdessä ja mahdottomalta tuntuisi nyt vaan jättää romanssimme sikseen. Toisen läheisyys vetää puoleensa.
Ehkä se sitoutumisen puutteen tunne minullakin on sitä, etten koe hänen etsivän meille yhteistä unelmoitavaa. Emme inspiroi toisiamme tekemiseen. Että kantaako tämä jotain hedelmää vai lämmittelemmekö vaan toistemme luita aikamme, ja sitten kiitämme kauniisti menneestä ajasta. Olenko minäkään sitoutunut tähän, siinäpä se. Mitkä motiivit meillä on olla yhdessä - paitsi ainakin se ihana tunne, kun on toisen lähellä.
AP:lle - anteeksi, höpöttelen täällä vaan omiani. Mutta vaikeahan se toiselle on neuvoja ruveta antamaan, kun omassakin tarpeeksi tekemistä:). Jos suhteenne ei kuitenkaan anna sinulle sitä, mitä siitä etsit, sinulla on täysi oikeus tuntea ja tehdä päätöksesi siltä pohjalta.
Kuulostaa kyllä siltä että olet vain hätävara, jos toisesta välittää hänelle löytää aikaa ja haluaa olla tämän kanssa.
Ehkä sun kannattaisi sanoa vain hyvästi tälle pojulle ja elää omaa elämää, jossakin on se mies joka haluaa panostaa sinuun