Alkoi vaan taas jurppia tämä ainainen yksinolo. Olen 24-vuotias opiskelija. Naamani erottaa petolinnun pepusta ja pukeudun ihan fiksusti. Olen iloinen, reipas ja ulospäinsuuntautunut. Kavereistakaan ei ole minkäänlaista pulaa. Ja kavereina on niin miehiä kuin naisiakin. Olen tottunut yksinolooni viimeisen kahden ja puolen vuoden mittaan, mutta en minä tästä mitään hirveästi tykkää.
On niin pöhköä, että vaikka kavereita onkin aina tavattavissa, eikä minun todellakaan tarvi olla oikeasti yksin, kuitenkin tunnen itseni yksinäiseksi. Nauran aidosti muiden ilossa mukana ja olen sydämelläni mukana kaverieni iloissa ja suruissa. Ja kuitenkin koko ajan on sellainen olo, että jotain tärkeää puuttuu.
Kaipaan jotakuta, joka olisi enemmän. Vähän niin kuin siinä J.Karjalaisen (?) biisissä: 'oi mikä ihana ilta, voi tapahtua mitä vaan! Hän tapaa monta ystävää, ja toivoo että tapais jonkun joka olis vielä enemmän'. Aina ei hyväkään kaveri korvaa sitä tunnetta, kun joku odottaa sinua kotiin. Ja että pääsee toisen kainaloon hellimään ja hellittäväksi. Tai että ymmärrätte toisianne ilman sitä puolikastakaan sanaa ja teillä on aivan oma maailmanne muiden ihmisten keskellä.
Pitäisiköhän sitä alkaa epätoivoiseksi? Ottaa ensimmäinen einari-epätoivoinen, joka vastaan kävelee ja kuvitella olevansa onnellinen? Vai pitäisikö kiristää nuttura niin tiukalle, että poskensa löytää takaraivolta, hankkia keinutuoli ja kissa eli alkaa leikkimään vanhapiikaa?
Hemmetti! Enkä minä muuta vaatisi kuin saada rakastaa ja tulla rakastetuksi! Onko se muka liikaa vaadittu!?
On niin pöhköä, että vaikka kavereita onkin aina tavattavissa, eikä minun todellakaan tarvi olla oikeasti yksin, kuitenkin tunnen itseni yksinäiseksi. Nauran aidosti muiden ilossa mukana ja olen sydämelläni mukana kaverieni iloissa ja suruissa. Ja kuitenkin koko ajan on sellainen olo, että jotain tärkeää puuttuu.
Kaipaan jotakuta, joka olisi enemmän. Vähän niin kuin siinä J.Karjalaisen (?) biisissä: 'oi mikä ihana ilta, voi tapahtua mitä vaan! Hän tapaa monta ystävää, ja toivoo että tapais jonkun joka olis vielä enemmän'. Aina ei hyväkään kaveri korvaa sitä tunnetta, kun joku odottaa sinua kotiin. Ja että pääsee toisen kainaloon hellimään ja hellittäväksi. Tai että ymmärrätte toisianne ilman sitä puolikastakaan sanaa ja teillä on aivan oma maailmanne muiden ihmisten keskellä.
Pitäisiköhän sitä alkaa epätoivoiseksi? Ottaa ensimmäinen einari-epätoivoinen, joka vastaan kävelee ja kuvitella olevansa onnellinen? Vai pitäisikö kiristää nuttura niin tiukalle, että poskensa löytää takaraivolta, hankkia keinutuoli ja kissa eli alkaa leikkimään vanhapiikaa?
Hemmetti! Enkä minä muuta vaatisi kuin saada rakastaa ja tulla rakastetuksi! Onko se muka liikaa vaadittu!?
Vastaukset 8
Vanhimmat
On kun mun aivoista lähtenyt teksti ; ( on niitä muitakin näköjään olemas
Hämmästyin todella luettuani mitä kirjoitit. Yleensä tuo ongelma on meillä miespuolisilla; Oikeaa naista ei tahdo löytyä mistään. Niin myös minulla. Olen 24v sinkkumies.
Oma ongelmani lähinnä on se, että minulta puuttuu tilaisuuksia tutustua uusiin neitosiin. Vapaa-aika ja harrastukset kuluu sellaisissa ympyröissä, joissa on vain miehiä tai vanhempia ihmisiä. Itse asiassa en edes muista, milloin viimeksi joku nuori nainen olisi katsonut silmiin. Ehkä se oli tammikuussa, kun viimeksi olin treffeillä. Siitä lähtien tuntuu että naiset ovat kääntäneet selkänsä. En ymmärrä syytä. Olen aito ja hauska kaveri, kiinnostun helposti uusista asioista, on oma asunto ja auto ja kaikki. Olisin siis onnellinen, kuten sinäkin, jos olisi toinen ihminen siinä vierellä. Mutta se löytämisen vaikeus!
Kaikkia ihmisiä ei ole luotu pörräämään viikonloppujaan baaritiskeillä naisia tai miehiä naurattamassa. Näille ihmisille kumppanin löytäminen tuottaa suoraan sanoen ongelmia. Ei suurin osa nykyajan naisista uskalla tai halua tai viitsi keskustella uuden miehen kanssa selvinpäin. Eivätkä miehet naisen kanssa. Se on väärin. Se on ongelma.
Miehenä ei auta edes olla epätoivoinen. Vaikka olisi valmis ottamaan ensimmäisen vastaantulijan, niin sekään ei onnistu. Tuntuu että naiset on viimeistä myöten varattuja; ja ne jotka eivät ole varattuja, niitä ei edes miehet kiinnosta.
Ehkä vanhanapiikana tai -poikana lopulta olisi helpompi elää, kuin ikuisessa rakkauden kaipauksessa. Mutta ei, periksi ei pidä antaa. Silti ihmettelen; Vaikka meillä on netti ja kaikki, ei netistä naisia löydy. Kaikilla treffipalstoilla on viisinkertainen määrä miehiä verrattuina naisiin. Monet mieltää netistä seuraa hakevat jotenkin "leftover"-sakiksi ja sen takia kuulemma halutut ihmiset ei nettiin tule. Näin minulle on näillä keskustelupalstoilla kerrottu.
Mistä sitten löytää sen oman elämänkumppaninsa? Jos tietäisin vastauksen, olisin onnellinen mies!
Elämä ei edelleenkään ole noin mustavalkoista. Baarissa käyvät ihmiset eivät ole automaattisesti epämiellyttäviä kännikaloja ja netti-ihmiset eivät ole automaattisesti epätoivoisia luusereita. Mäpäs uskallan sanoa, että netti-ihmiset ja baari-ihmiset ovat pääasiassa samaa sakkia. Eikä se tee heistä yhtään sen huonompia parisuhdeihmisiä. Jos ihminen löytää sen oman puoliskonsa sitten baarista tai netistä tai kaupasta tai koulusta tai kirjastosta tai työpaikalta ja parisuhde toimii, niin onko sillä mitään merkitystä, kuinka epätoivoisia metodeja parin löytämiseen on käytetty?
Eli... no... eipä tuossa munkaan tekstissä ollut mitään järkeä. No mä olen kuumehoureissa, joten parempi kun unohdatte koko vaahtoamisen...
Kuumehoureissa eli ei, olen mungon kanssa aivan samaa mieltä. Elämässä ei lasketa tyylipisteitä. Ei sillä ole väliä mistä puolisonsa löytää. Fiksu käyttää kaikkia keinoja hyväkseen, siis jos se puoliso on aivan pakko löytää.
Oletko riidoissa vanhempiesi kanssa vai eivätkö he rakasta sua? Voi voi jos olet joutunut olemaan kaksi ja puoli vuotta yksin. Se on tosi paha asia. Jotkut ovat olleet koko elämänsä yksin, joten älä valita!!
Aina välillä näitä ketjuja lukiessani mietin, miksi joidenkin ihmisten pitää aina tulla provosoimaan tai muuten suututtamaan/ärsyttämään muita. Onko näillä ihmisillä niin paha olla, etteivät he enää voi muuta kuin purkaa agressioitaan näissä netti-keskusteluissa? Vai ovatko he niin syrjäytyneet muista ihmisistä ja maailmasta, ettei heillä ole enää muuta purkautumisväylää? Minua välillä hiukan surettaakin nämä pahoinvoivat ihmiset.
Ps. En nyt sanoisi, että vanhemmat hylkäsivät. Kylläkin molemmat kuolivat auto-onnettomuudessa pian neljä vuotta sitten.
Et ole kuule Neitykkä yksin "ongelmasi" kanssa. Meitähän riittää, itse olen sua muutaman vuoden vanhempi mies joka on paininut samanmoisten ajatusten kanssa erittäin paljon viime aikoina.
Mikä ihme tässä yhtälössä mättää: En ole mikään rumistus, olen hyvin sosiaalinen, puhelias, huumorintajuinen, romanttinen, hellä, rehti ja reilu, ahkera, tunnollinen ja vaikka vallan mitä, elämässä on monet perusasiat ok (kuten työ, talo, auto yms. maallista), silti kuitenkin joka ilta täytyy nukahtaa yksin, ja mikä vielä inhottavampaa niin joka aamu täytyy herätäkin yksin.
Ja mitäkö olen tehnyt asian eteen, mielestäni melko paljonkin. Tai siis seurustelun pätkiä on takana muutamia, ja on tutustuttu baareissa, kirjeenvaihdon kautta ja nettideiteissä, mutta kun ei ei ja ei. Sillähän ei ole mitään merkitystä mitä kautta toisen löytää, koska jokainen mahdollinen tutustumisväylä omaa varmasti niitä erittäin käypäisiäkin kumppaneita, se vaan täytyy olla sitä huonoa tuuria kun ei kohtaa sitä oikeaa, sitä jonka kanssa yhteistä elämää voisi olla ensimmäisen vuoden jälkeenkin.
Epätoivoiseksi en ikinä aio heittäytyä, mutta sillehän ei mahda mitään jos tämä "odottelu" sellaiseksi tekee. Niin, odotteluahan tämä kai on kun vaan luottaa siihen että joku päivä jossain kolahtaa, mutta milloin ja missä? Harrastusten kauttakaan kun ei voi pahemmin naisia löytää, niin pitäisikö tässä alkaa vikittelemään kaikkia kaupan kassaneitejä ja vastaan käveleviä??
Niin, mikä tässä mättää?!?
Jos tuollaiset kuin ed. ovat yksin, niin mulla ei kai sitten ole toivoa. Ei ole maallista, eikä henkistä rikkautta. Eikä valuvaiheessa tuo muottikaan ollut sieltä parhaimmasta päästä.