Kaipaisin ajatustenvaihtoa tai näkemyksiä tilanteeseeni. Olen n. 30v. nainen. Olen elänyt pitkässä parisuhteessa jo yli kymmenen vuotta. Olen naisena yhden miehen nainen ja haluan uskoa pitkään ja kestävään parisuhteeseen. Ennen tätä suhdetta yhden illan jutut tai muut säädöt ei koskaan ole minua kiinnostanut. Eikä ne myöskään kiinnosta minua mahdollisen eron koitettua. Suhteemme ensimmäiset kaksi vuotta oli oikein ihanaa aikaa ja tuntui että tämä todellakin on se juttu, mutta oikeastaan sen jälkeen suhde alkoi muuttua monessa mielessä. Meidän suhteessa oli ihan arkisia huolia ja sitten mies muuttui ja rupesi elämään ns. omaa elämää pelaten yms. Sen lisäksi tuntui että meitä kiinnostaa ihan eri asiat. Molemmat olemme koti ihmisiä ja koskaan kummankaan ei ole tarvinnut pelätä pettämistä. Se on molemmille ollut itsestään selvä asia ettei niin toimita. Läheisyys ja seksi rupesi hiipumaan pikkuhiljaa ja lopulta sitä ei ole ollut enää ollenkaan. Nämä muut ongelmat kasvoi ja sen harvan kerran kun sain/saan miestä puhumaan, se sanoo että läheisyys ja muu palaa, kun muut ongelmat helpottuu. Itse en usko siihen, koska vaikka olisi vaikeeta, niin silti voi olla läheisyyttä ja silloin erityisesti pitäisi olla läheisyyttä jos yhdessä ollaan ja mennään eteenpäin. Nykyään tuntuu että olemme vain kämppäkavereita ja molemmat elää ns. omaa elämää. Henkisesti tuntuu että olen kuin zombie, kaipaan niin paljon läheisyyttä, seksiä, rakkautta. Kun hetkenkin mietin sitä että olen elänyt vuosia suhteessa ilman näitä asioita saa voimaan pahoin.Mies tuntuu olevan ihan ok näiden kanssa ja ei vaan kykene puhumaan asioista. Olen maininnut erosta useampaan kertaan, niin siihenkin se toteaa saman asian, että kaikki muuttuu. Mä välillä haluaisin siihen uskoa, mutta en usko siihen enää. En halua miehestä vain kämppäkaveria, mutta tuntuu turhauttavalta heittää nämä yli 10v hukkaan, vaikka järjellä ymmärrän että se olisi ainoa oikea vaihtoehto. En osaa kuvitella, että aloittaisin kaiken alusta jonkun toisen kanssa, enkä ole mikään seuranhaku tyyppi. Toisaalta on parempi olla yksin kuin yhdessä yksin.Välillä vaan raastaa niin paljon, kun kaipaa miestä joka suhteessa ja ajatuksen tasolla olen ollut niin monta kertaa valmis pettämään sillä mielellä, että vaan joku ottaisi minut ja antaisi sen tunteen. Kuitenkaan en sitä ikinä tekisi. Ehkä tähän ei voi mitään sanoa, ehkä halusin vain purkaa tuntemuksiani. Toivon silti asiallisia kommentteja ja kiitos jos jaksoit lukea vuodatukseni. :)
Yksin yhdessä
Yksin yhdessä
5167
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voin vain todeta että omassa suhteessani on ollut muutama kuukausi vaikeaa mutta silti meillä on läheisyyttä. Ilman sitä en olis edes jaksanut näin pitkälle. Enkä tarkoita pelkästään seksiä vaan ihan vaan toisen hellimistä ja huomioimista.
Pakko myöntää että itselläni on ollut tosi vaikeaa juurikin siksi, että sitä hellyyttä ei ole laisinkaan. Näin monen vuoden jälkeen, vaatii voimia ja rohkeutta irrottautua suhteesta, joka tavallaan syö itseään päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. Vaikka järjellä asian ymmärtääkin.
Jaa, elin 20 vuotta ilman läheisyyttä, hellyyttä ja rakkautta.. ei tavat muutu, kun ne ovat tuohon jamaan päässeet.. Erosin, sinkkuilu on ollut kivaa ja suhteitakin on ollut, vaan enpä enää loppuelämän suhdetta kaipaakaan, vaan vain jotain keveripohjaista miestuttavuutta elämän iloja jakamaan.
Suhteessasi mies ei tunnu kaipaavan sinulta mitään, ei läheisyyttä, eikä seksiä. Miten on mahdollista, että hän elää täysin tyynenä ja tyytyväisenä? ettei kuitenkin vaan hänellä olisi ulkopuolinen salasuhde?
Kulutat itsesi loppuun tuolla menolla. Ellei miestä kiinnosta enää koko suhde ja hän ei halua sen eteen mitään tehdä, niin onko järkeä roikkua miehessä, jolta ei saa mitään.
Puhukaa, keskustelkaa, analysoikaa, miettikää, pohtikaa..mikään ei muutu ellette lähenny puhumalla. Ellei puhumalla selviä ja läheisyyttä ei enää heru, niin silloin se voi olla lorun loppu. Kun tunteet ja läheisyys loppuu, ei takaisin paluuta ole. Kokemuksesta voin sen sanoa.
Ne kerrat kun olemme pystyneet puhumaan, niin ajatuksen tasolla hänkin haluaisi parannusta ja uskoo vahvasti että asiat muuttuu. Mutta vuosia kuluu, eikä mikään muutu. Arkihaasteet ja vaikeudet kuuluu suhteeseen. Jos jää odottamaan että ne loppuu ennenkuin voi parisuhde muuten parantua niin se on loputon tie. Pettämiseen en usko, koska ei ole mitään siihen viittavaakaan. Pettäis, niin edes näkisin että hänessä jokin liikkuisi. Tuntuu että tässä kohtaa se ei tuntuisi enää miltään. Ja se on varmasti totta että ero on ainoa oikea vaihtoehto. Olen vain henkisesti aika loppu ja tuntuu ettei ole voimavaroja alkaa järjestämään asioita ja hieman myös " pelottaa" se yksin jääminen, vaikka yksin olen nytkin. Joo tämä on varmaan molemmilta sellaista roikkumista tai ns helppoa olemista kun tähän on "tottunut" mutta ei parisuhde kuulu olla tällainen. Mietin aina että oonko ainoa tässä tilanteessa ja näin monien vuosien kokemuksella , mutta en varmaankaan ole. Sen verran vielä. Kyllä me katsomme elokuvia ja teemme joskus jotain yhdessä, mutta tuntuu että olemme enemmän kavereita kun mitään muuta. Enkä ymmärrä häntä, että miten mies voi olla noin ettei mikään liikuta tai häiritse.