Erostamme on muutamia kuukausia. Mies petti, oli pitkä salasuhde. Yritimme kyllä paljastumisen jälkeen vielä korjata liittoa, mutta mies jatkoi salasuhdetta entistä salaisemmin. Muutin pois ja laitoimme eropaperit sisään. Muutosta on nyt muutamia kuukausia ja taitaa tuo entinen salasuhdekin olla historian kirjoissa. Minulla on ihan järjetön ikävä miestäni ja joudun kamppailemaan sen kanssa, etten laita hänelle viestiä, kuinka ikävä minulla onkaan.
Käsitän hänen toimineen hirveän törkeällä tavalla minua kohtaan (olimme 25 v yhdessä) ja siksi tuo toiminta tuntuu vielä kamalammalta, mutta silti ikävä on kova.
Miten tästä pääsee eteenpäin, mitä vinkkejä? Joudun oikeasti kovettamaan mieltäni, etten ala toimimaan typerästi.
Kyllä täytyy sanoa, että on tyhmä olo!
Käsitän hänen toimineen hirveän törkeällä tavalla minua kohtaan (olimme 25 v yhdessä) ja siksi tuo toiminta tuntuu vielä kamalammalta, mutta silti ikävä on kova.
Miten tästä pääsee eteenpäin, mitä vinkkejä? Joudun oikeasti kovettamaan mieltäni, etten ala toimimaan typerästi.
Kyllä täytyy sanoa, että on tyhmä olo!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mitäpä jos arvostaisit itseäsi, vähäsen edes? Jos toinen on käyttäytynyt törkeästi, niin ero on aivan oikein. Mies ei ansaitse sinua.
Ala katsella muita miehiä. Kaikki eivät petä. Ja jos pettävät, niin eivät ole entistä miestäsi yhtään huonompia.
Kuuleppas täällä sama ongelma ,mutt oon mies isoll ämmällä. Parikymmentä vuottä ja kesäällä läksi. Minä keskityn kodin pyörittämiseen ja kovaan kuntoiluun. Se on ollut verraton apu. Jos on lemmikki kaverina ,vielä parempi. Taisteluahan välillä on. Jos saan järkättyä kotiin jonkun ,lähden tuulettumaan syyslomalla etelään. Puhu,kirjoita,pura tunteita näin minä yritän eteenpäin. Haaveilen luotettavasta kumppanista ,netistä ehkä.
Puristat vain mieleesi, ettei hän ole välittämisesi arvoinen! Välität tottakai, muttet näytä sitä hänelle. Hän tietää kuitenkin, että arvostat häntä. Todella surullista, ettei miehesi välitä sinusta. Ja sekin, että ottaisi viestisi pelkkänä rasitteena. Pidä itsesi kylmänä, sillä sinulla on kuitenkin enemmän inhimillisyyttä, ajatteli sen miten tahansa. Surulista vain, ettei sitä miehesi arvosta penniäkään. Miehesi on voi viedä sinulta jopa ihmisyyden väittäessään että häiritset häntä. Mikä syö ihmistä enemmän kuin se, että jopa inhimillisyytesi nimetään vain hullun häirikön toiminnaksi.
Älä tee kuten minä. Ex ja uutensa inhoavat minua yhdessä. Olisi pitänyt hyväksyä ja olla onnellinen heidän onnestaan.
Olen AP. Kiitos viesteistä tähän asti. Tässä on vielä se sairas kuvio, että mies lähettelee kaipausviestejä ja haluaa lähelle, mutta tiedän, että ei ole muuttunut, vaan pitää omaa toimintaansa ihan normaalina, että voi olla toinenkin nainen.
Tämä alkoi jo silloin, kun lähdin ja hän tämän kakkosensa kanssa seurusteli. Sanoinkin, että ei hän voi nyt pettää tuota kakkosta minun kanssa. Se ei käy luonteelleni.
Piirittää vain ja nyt kun heidän suhde on kuivumassa kokoon, on ollut minullakin ajatuksia hänestä.
Jo tätä kirjoittaessa tiedän, kuinka typerältä tämä kuulostaa. Pitäisi vaan saada kiskottua itseni hänen valtapiiristään pois.
Lasten takia joudun olemaan kanssakäymisessä jonkin verran, sekin häiritsee irtautumista.
Yritän, mutta välillä tämä on niin hirveän rankkaa! Mitä ihmettä tehdä?
Puolisoni, nainen siis, lähti alkuvuonna kun löysi toisen joskus pari vuotta sitten. Minussa ei ollut kuulemma mitään vikaa mutta tämä toinen oli vain sopivampi. Olen kuulemma edelleen rakas ja lista kakkonen. No jopas auttoi.
Lapset minun luonani reilusti suuremman osan ajasta kun vuoroviikkohoito on sovittuna. Eihän hän nyt lomalla lasten kanssa voi olla jotta pääsee uuden miehen kanssa aina reissuun kaksin. Lapsilla ei hätää ole, viihtyvät kotonaan. Tätä eksää en osaa vihata. Pitkään oli rakas.
Tällaista voi olla tämä rakkaus jota hän osoittaa. En saa sanoa pahasti jotta hän ei loukkaannu tai pahoita mieltänsä. Tuleehan minun toki pysy ystävänä koska hän niin haluaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Yhdessä olimme melkein 20 vuotta. Siispä olen hänen kanssansa niin vähän tekemisissä kuin ikinä mahdollista. Sen ajan sitten pyrin olemaan täysin neutraali ja hoidamme vain lapsiin liittyviä aiheita.
Ystävänä? Kuinkas sitä ystäviä kohdellaan.. Hyväksikäyttäenkö?
Tällaisia ajatuksia herätti. Olenhan petetty, jätetty ja erotettu.
Se, mitä voit tehdä, on miettiä asioita kaikessa rauhassa ja vaikka kirjoitella ajatuksiasi ylös. Kun kaipuu on kova, mieti mitä tarkalleen ottaen kaipaat, miten tulisit tunteesi kanssa toimeen ja voisitko keksiä tilalle jotain uutta. En tarkoita uutta miestä, vaan mieluiten jotain käytännöllistä, itsellesi mieluista, sielulle ja ruumiille hyvää tekevää tekemistä. Niin, ja onko se mitä kaipaat oikeasti eksästäsi riippuvainen asia.
Tein itse tämäntyyppisiä asioita, kun yritin irtautua parinkymmenen vuoden suhteesta. Mies petti, mutta minä jouduin jättämään, koska hän olisi halunnut pitää molemmat…
Päädyin mietinnöissäni siihen, että kaipaisin meidän suhteesta eniten kotia, rutiineja ja turvallisuutta. Niinpä "parannuskeinona" päädyin luomaan itselleni oman, uuden pikku kodin, johon on mukava tulla ja asiat juuri kuten itse haluan. Muutin mm. ruokatottumuksiani (löysin uudelleen kaikki vanhat suosikkini, joista eksäni ei pitänyt), otin ohjelmaani varhaisaamun kävelylenkit ja päädyinpä myös siihen usein suositeltuun keinoon eli uuteen harrastukseen. Tämä ei tapahtunut ihan hetkessä, mutta tästä oli apua.
Hienosti olet pärjännyt! Löysin ajattelemisen aiheitta viestistäsi. Eniten olen kaivannut kotia, rutiineja ja turvallistuutta. Oma uusi pikkukoti kuulostaa niin taivaalliselta. Voi kun asiani järjestyisivät samoin kuin sinulla!
Asioilla on tapana järjestyä, totesi viisas ystäväni. Mä lisäisin tähän, että itse pitää tietysti järjestellä.
Ensimmäinen pikkukotini heti eron jälkeen oli itse asiassa vuokrayksiö, mutta sen järjesteleminen ja laittaminen oman maun mukaan oli silti mulle erinomaisen tärkeää ja tuotti iloa. Vaikka siis kyse oli ihan arkisista, pienistä asioista. Otin myös alusta asti tavaksi kutsua ystäviä kylään - emännöinti lisäsi kummasti kodin tuntua.
Onneksi olkoon .Sinulla oli helppo muutta kun ei ole lapsia:) ,Miten lapsien kanssa voi sellaista elämää.Se arki seuraa meillä vaikka ollaan lasten kanssa:(,vuokralla ja viihtyisäksi laitettu.
Aloitus lähes suoraan minun elämästä! Mies jäi kiinni salasuhteesta kolme vuotta sitten,omien sanojen mukaan lopetti ja yritimme vielä. Tämä viimeinen kolme vuotta on ollut ihanaa! Ollaan oltu todella läheisiä,matkusteltu jne... Mieheni usein sanoi,että ei ole ikinä ollut näin onnellinen kuin nyt ja rakastaa minua...kunnes 2 päivää sitten jäi kiinni,että on taas alkanut pitää tiiviisti yhteyttä tähän samaan (entiseen) kakkoseen! Se oli minulle viimeinen niitti,ilmoitin haluavani avioeron. Mieheni väittää rakastavansa minua,olevansa onnellinen ja mikä parasta: "en ymmärrä mistä suutut noin paljon,en oo sitä pannu,menossa panemaan tai muutakaan"!!! Niin ja esim viime kuussa olivat vaihtaneet kuitenkin 200kpl viestejä! Yllätyin kuitenkin siitä,miten paljon sattuu,pelottaa ja kauhistuttaa tuleva ero...tämän kuun loppuun pitäisi asua miehen kanssa samas kämpäs,jonka jälkeen pääsen omaan asuntoon. Toisaalta järki sanoo,että pitäs lähteä heti,sydän sanoo et tä kuu menee nopeasti...meillä on yhteinen talo,mihin minä muutan (emme siis asu tällä hetkellä siellä vaan vuokra kämpäs,mikä mun nimis) ja mieheni yrittää saada täs jatkettua itselleen vuokra aikaa tai muualta.ehdotin et hän ois häipyny nyt heti sen kakkosen nurkkiin,mutta sanoi et ei ollut menossa,kun ei ole sellaisesta kyse. Miehelläni on vaki työ,ulosotossa melkein 60000. Minulla on nimi tallella mutta olen työtön ja elän ansiosidonnaisella sit. Neuvoja? Mikä olis paras veto? Miten avioerosta pääsee yli? Ja miten pääsee irti näistä tunteista,mieheni oli kaikkeni..? 10 - vuotta roskiin :( mieheni on uhannut jättää minut rahallisesti pulaan,jos esim nakkaan hänet täst kämpäst ulos... Meillä on jonki verran maksuja,jotka minun nimellä,koska miehelläni nimi mennyt.
Samassa tilanteessa olen minäkin. 32-vuotinen avioliitto päättyi miehen uuteen uskottomuuteen. Hän jäi kiinni kerran aikaisemmin 10 vuotta sitten suhteesta toiseen naiseen. Silloin jäin ja yritin antaa anteeksi. Uskottomuus rikkoi kuitenkin jotain niin perusteellisesti ettei luottamus ja entinen läheisyys enää koskaan palannut samanlaisena, aina kalvoi pieni epäilys, taasko pettää, taasko valehtelee...
Nyt päätin etten enää jää avioliittoomme, etsin pikaisesti asunnon, muutinkin kotoani pois jo kahden viikon kulutta asian paljastumisesta. Vuokra on kallis ja pystyn sitä maksamaan ehkä vuoden verran jonka jälkeen toivon että asuntomme myyntihinnasta saan puolet jolloin on taloudellisesti helpompaa.
Jouduin hakemaan työterveyslääkäriltä rauhoittavia lääkkeitä ahdistukseen ja unettomuuteen. Olenkin niistä apua saanut, mutta ei niitäkään voi loputtomiin käyttää. Ahdistus oireilee kummallisilla tavoilla, minä, ennen niin rohkea ja itsevarma pelkään kohdata vieraita ihmisiä, vieraita tilanteita, tunnen itseni huonoksi, arvottomaksi, täysin tarpeettomaksi, turhaksi ihmiseksi, kun koko perusturvallisuus on pahasti järkkynyt. Huomasin myös että eniten kaipaan kotiani, entistä turvallista elämääni, nyt olen täysin tyhjän päällä enkä tiedä miten jaksan tätä päivästä toiseen, yksinäisiä päiviä, iltoja, öitä... Valoa ei juurikaan ole näkyvissä
Taas petetty olin puoli vuotta sitten samassa tilanteessa. Lääkkeiden, liikunnan ja harrastusten avulla selvisin pahimmasta. En kuitenkaan pystynyt lähtemään kodistani. Pelkäsin, että jään yksinasuessani sängyn pohjalle makaamaan. Asuisin nyt 50-vuotiaana ensimmäistä kertaa aivan yksin. Jäin siis ja yritän olla murehtimatta: samalla odotan kuitenkin sitä uutta iskua. En jaksa uskoa, että salasuhde olisi lopullisesti ohi. Pääsisin varmasti paljon helpommalla (niin kuin sinäkin olisit päässyt), jos olisin uskonut kerralla. Toisaalta voisit nyt jossitella, olisiko kuitenkin pitänyt antaa toinen mahdollisuus.
Ahdistuksen oireisiin sain valtavasti apua tervesykeskus psykologilta. Sinun kannattaa myös hakeutua terapiaan purkamaan ahdistustasi.
"Asuisin nyt 50-vuotiaana ensimmäistä kertaa aivan yksin."
Minä asun nyt 50-vuotiaana ensimmäistä kertaa yksin, kun nuorinkin lapsista muutti omilleen. Mikä ihana fiilis! Viikot menee töissä käydessä, illat harrastuksissa. Välillä tapaan ystäviä tai he käyvät kylässä. Miesystäväni käy viikonloppuisin (ellen itse käy hänen luonaan) ja lapset usein kumppaneineen syömässä, tai muuten vain pistäytyvät. Nyt yksin asuessani en tunne itseäni yhtään yksinäiseksi. Ex-liittoni viimeiset vuodet olin todella yksinäinen ja ahdistunut, kotona.
Yksin, ensimmäisen kerran elämässäni 57- vuotiaana, asun nyt. Muutin suoraan vanhempieni kodista avioliittoon, elämän täytti lapset, ja lapsenlapset, meillä on iso perhe. Luulin että meillä oli yhteinen tavoite, yhteinen vanhuus toinen toistamme tukien, kumppani etsi kuitenkin jotain parempaa... koko ajan. Kaikkea en tiedä enkä edes halua enää tietää. Mielestäni olen jo liian vanha "sinkkumarkkinoille" liian vanha aloittamaan kaiken alusta, tosi raskasta tämä on ja mielestäni 10 vuotta sitten olisin ollut vahvempi, nuorempi tämän kaiken kestämään. Ehkä pystyt "unohtamaan ja antamaan anteeksi" nyt jälkeenpäin ajatellen minä en pystynyt, vaan epäilin kaiken aikaa ja "salaa" varmistelin edes jonkinlaista taloudellista turvallisuutta itselleni kun epäilin kuitenkin jossain vaiheessa jääväni yksin. Nyt se kaikki on todellakin tarpeen.. Voimia sinulle, ja jos miehesi pystyy avoimesti, rehellisesti, aina vain uudelleen saamaan sinut vakuuttuneeksi, rakkaudestaan uskon että onnistutte, me ei onnistuttu!!