Uskoin ja toivoin. Yhä uudestaan luotin. Mies seilasi kahden naisen välillä vuosikaudet. Lopulta olin ihan rikki. Rytmihäiriöitä, unihäiriöitä, väsymystä, voimattomuutta, kaikenlaista epämääräistä särkyä. Puhumattakaan siitä tuskasta, joka sisälläni on ja oli. Kun koskaan ei voinut tietää, mitä uusi päivä toi. Epäilystä epäilyksen perään. Se jatkuva hajottava tunne, että jokin ei täsmää…
Lopulta en jaksanut. Ymmärsin, että uskottomuuden varjo poistuu elämästäni vain, kun tuo mies jää elämästäni pois. Kerran voi antaa anteeksi. Anteeksianto sen jälkeen on sulaa hulluutta ja minä elin tuossa hulluudessa vuosia. Nainen pysyi kuvioissa mukana, eikä hän ollut edes ensimmäinen! Yhteydenpito säilyi vuosia ja kuukausia. Tuli varovaisemmaksi, mutta sain selville kuitenkin jotain. Lopulta kyse oli kuulemma enää ystävyydestä ja yhteydenpidosta eikä muusta. En ole ihan sinisilmäinen kuitenkaan. Ja oli miten oli, minua tuo ”ystävyys” loukkasi. Mieheltä on turha mitään kysellä, kun ei alun perin myöntänyt koskaan mitään, vaan vasta todisteiden kanssa. Miten voisin hänen sanaansa enää luottaa ikinä. Yrittämisen puutteesta minua ei voi syyttää.
Lopulta viimeinen niitti oli se, että hän pakeni toisen naisen taakse. Että hän se pitää yhteyttä jne. Aivan kuin hänellä ei olisi omaa tahtoa. Tuskin pitäisi yhteyttä, jos ei toinenkin haluaisi. Minusta ei ole toista ihmistä ja hänen tekemisiään valvomaan ja vahtimaan. Hankkikoon mies siihen nyt jonkun toisen.
En halua elämääni enää valhetta ja petosta, epäilyä ja pettymystä, taas valheellista toivoa ja uskoa kaiken muuttumisesta ja taas surua siitä, että kaikki onkin yhä ennallaan. Tajusin, että mikään ei muutu ennen kuin tuo mies on minulle historiaa.
Täällä palstalla on paljon ykkösten ja kakkosten välistä kamppailua. Se on mielestäni surullista. Tunnen tietysti kitkeryyttä ja katkeruutta tuota toista naista kohtaan, mutta en enää niin paljon. Mietin, miksi hän roikkuu miehessä, mutta sitten tajusin, että niin roikun minäkin. Utopistisissa unelmissa, hatarissa kuvitelmissa onnellisesta suhteesta ja tulevaisuudessa. Odotimme molemmat onnellista loppua suhteelle. Mies on minun silmissäni todellisen luontonsa näyttänyt. Kysymys ei ole minulle enää heidän valinnoistaan. Vaikka mies vannoo, että yhteydenpito ei jatku enää, se ei minua liikuta. Vaikka mitä tekisi, niin en taivu. Minä valitsen nyt oman elämän ja sen, että petosta ei enää elämääni tuon miehen taholta tule. Tiedän, että tulen häntä vielä kaipaamaan eikä rakkauteni ole kokonaan kuollut. Mutta sittenkin ajattelen, että oma terveyteni ja hyvinvointini on edellytys onnelliselle elämälle. En voi tuhota itseäni hänen takiaan. Haluan voida kunnioittaa itseäni ja elämääni. Päätökseni on lopulta ainoa oikea. Nyt minun elämäni on kokonaan totta!
Lopulta en jaksanut. Ymmärsin, että uskottomuuden varjo poistuu elämästäni vain, kun tuo mies jää elämästäni pois. Kerran voi antaa anteeksi. Anteeksianto sen jälkeen on sulaa hulluutta ja minä elin tuossa hulluudessa vuosia. Nainen pysyi kuvioissa mukana, eikä hän ollut edes ensimmäinen! Yhteydenpito säilyi vuosia ja kuukausia. Tuli varovaisemmaksi, mutta sain selville kuitenkin jotain. Lopulta kyse oli kuulemma enää ystävyydestä ja yhteydenpidosta eikä muusta. En ole ihan sinisilmäinen kuitenkaan. Ja oli miten oli, minua tuo ”ystävyys” loukkasi. Mieheltä on turha mitään kysellä, kun ei alun perin myöntänyt koskaan mitään, vaan vasta todisteiden kanssa. Miten voisin hänen sanaansa enää luottaa ikinä. Yrittämisen puutteesta minua ei voi syyttää.
Lopulta viimeinen niitti oli se, että hän pakeni toisen naisen taakse. Että hän se pitää yhteyttä jne. Aivan kuin hänellä ei olisi omaa tahtoa. Tuskin pitäisi yhteyttä, jos ei toinenkin haluaisi. Minusta ei ole toista ihmistä ja hänen tekemisiään valvomaan ja vahtimaan. Hankkikoon mies siihen nyt jonkun toisen.
En halua elämääni enää valhetta ja petosta, epäilyä ja pettymystä, taas valheellista toivoa ja uskoa kaiken muuttumisesta ja taas surua siitä, että kaikki onkin yhä ennallaan. Tajusin, että mikään ei muutu ennen kuin tuo mies on minulle historiaa.
Täällä palstalla on paljon ykkösten ja kakkosten välistä kamppailua. Se on mielestäni surullista. Tunnen tietysti kitkeryyttä ja katkeruutta tuota toista naista kohtaan, mutta en enää niin paljon. Mietin, miksi hän roikkuu miehessä, mutta sitten tajusin, että niin roikun minäkin. Utopistisissa unelmissa, hatarissa kuvitelmissa onnellisesta suhteesta ja tulevaisuudessa. Odotimme molemmat onnellista loppua suhteelle. Mies on minun silmissäni todellisen luontonsa näyttänyt. Kysymys ei ole minulle enää heidän valinnoistaan. Vaikka mies vannoo, että yhteydenpito ei jatku enää, se ei minua liikuta. Vaikka mitä tekisi, niin en taivu. Minä valitsen nyt oman elämän ja sen, että petosta ei enää elämääni tuon miehen taholta tule. Tiedän, että tulen häntä vielä kaipaamaan eikä rakkauteni ole kokonaan kuollut. Mutta sittenkin ajattelen, että oma terveyteni ja hyvinvointini on edellytys onnelliselle elämälle. En voi tuhota itseäni hänen takiaan. Haluan voida kunnioittaa itseäni ja elämääni. Päätökseni on lopulta ainoa oikea. Nyt minun elämäni on kokonaan totta!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Usein ne ovatkin utopistisia unelmia joissa roikutaan, ei totuus. Mies on kuin pieni lapsi jolle merkitset turvaa, mutta leikkiä täytyy selkäsi takana.
Jotakin puuttuu suhteestanne jota hän hakee. Kuviteltua ja erilaista sekin, romanttista unelmaa joka katoaa. Riippuvainen jännityksestä, seksistä, huomiosta? Tai narsisti joka etsii nautintoa ja huomiota aina vain itselle, ei näe tai ei välitä omasta osuudestaan suhteen alamäkeen.
Suhde rakentuu vain molemminpuolisesta välittämisestä ja rakastamisesta, tahdosta ja olemassa olevan suhteen hoitamisesta.
Kun on leikkiin lähtenyt voi olla vaikeaa lopettaa. Luonasi on ollut kaikki, on vaikea päästää irti totutuista tavoista ja turvallisuudesta.
Ajattele ennen kaikkea itseäsi. Elämä on lyhyt ja kärsimystä liikaa. Sinäkin tarvitset elämääsi onnea ja rakkautta, aitoa välittämistä. Kuvailemasi "vaivat" sopii hyvin elämäsi kaareen ja tunteidesi epätasapainoon.
Ap kirjoittaa kuin minun elämästäni vuosi sitten. Repäisin itseni liitosta ja se hetki, kun allekirjoitin oman uuden asunnon kauppakirjat oli kuin sydän olisi keventynyt höyheneksi.
Uskalsin vihdoin suunnitella tulevaisuutta, sillä sitä ei miehen kanssa voinut tehdä, kun ei tiennyt, ollaanko yhdessä, erotaanko, pettääkö hän taas jne.
Aloin tekemään ensin varovaisia suunnitelmia, sisustin asuntoa, varasin lomamatkan lapsen kanssa. Pieniä asioita, jotka monelle ovat varmasti aivan arkipäiväisiä, mutta minulle merkki siitä, että vihdoin oma elämä on minun käsissäni, eikä kukaan sitä häiritse.
Vähitellen tässä eheytyy, ehjäksi ei varmaan koskaan tule. Eikä se rakkaus seinään lopu, kun on parikymmentä vuotta yhdessä ollut. Mutta suurin tuska on takanapäin, elämää vielä paljon edessä. Olen onnellinen, että uskalsin tehdä vihdoin päätöksen lähteä ja erota. Mikään ei olisi enää muuttunut liitossani, mies olisi jatkanut samaa tyyliä edelleen, mitä vuosikaudet teki. Ero herätti häntä, en tiedä, oliko riittävä herätys. En jäänyt katsomaan.
Tsemppiä ja onnea AP!!
Upea kirjoitus! Vahvan naisen tarina. Rohkaisee minuakin, että olen oikealla tiellä. Lopulta ei tullut mitään isoa paljastumista salasuhteessa. Jotain ainakin viestittelivät ja yhteyttä pitivät. Se riitti. Oleellista ei niinkään ollut se, mitä sain selville, vaan oma päätös, epäilyksiin väsyminen. Jotain oli edelleen menossa, en halunnut jäädä tarkemmin penkomaan. Todisteita epärehellisyydestä on kertynyt menneinä vuosina ihan riittävästi. Kypsyin eroajatukseen vähitellen vuosien saatossa. Tajusin, että haluan itse irti. Itseni takia, oman elämäni takia. Teen nyt muutoksen itse, en odota sitä toiselta. Tuntuu hyvältä olla oman elämänsä ohjaksissa eikä odottaa rakkauden rippeitä ja aikuistumista toiselta.
Hyvältä tuntuu minusta, miehestä ilmeisesti ei. Valittelee ja selittelee minkä kerkeää, mutta huomaan, että en enää usko enkä lankea. Tiedän, millaiseen kaksoiselämään hän kykenee. En luota enää. En välitä enää. Olen siis jo päässyt pahimman yli. Uusi elämä odottaa. Harmi, etten tehnyt päätöstä jo aiemmin.Uskomatonta, miten kauan ja paljon ihminen jaksaa rakastaa, uskoa ja toivoa.
Helpotuksen tunne on aivan valtava! Epäilysten, pettymysten, surun, toivon, ilon kohiseva vuoristorata hänen kanssaan on pysähtynyt ja päättynyt. Olen päässyt kyydistä pois. Tuntuu pitkästä aikaa vuosikausiin oikeasti hyvältä! Ja tätä tunnetta hän ei voi minulta pois ottaa. Se ei perustu häneen. Onhan tässä uhoakin, mutta niin pitää ollakin. Muutos on iso ja oivallus myös. Sen ehkä ymmärtää vain toinen saman kokenut.
Te olette kyllä molemmat vahvoja naisia (eräs emäntä ja I did it). Joo kerran varmasti voisi antaa pettämistä anteeksi riippuen tietysti onko lyhyempi vai pidempikin suhde, mutta toistuvia pettämisiä ei pidä antaa anteeksi. Niin kovalta kun se kuulostaakin niin se on itsensä hajottamista. Minä en jaksa edes kuunnella näitä selityksiä ja sepityksiä, ne ihan haistaPaska juttuja. Minun siskoni roikkui vuosi tolkulla tällaisessa suhteessa kunnes mielenterveys petti. Minun tekisi mieli vetää hirteen tämä kyseinen ukko. En ymmärrä, miten nämä narsut sitoo toisen ihmisen itseensä. Parempi yksin kuin jatkuvaa epävarmuutta. Ja voin oikeasti kertoa, että uskollisiakin miehiä on olemassa. itselläni ollut jo 21 vuotta eikä koskaan ole tarvinnut edes epäillä, luottamus on niin vahva. Kaikkea parasta teille ja muistakaa elämä oikeasti kantaa, pitää vaan osata lähteä ennen kuin putoaa kuilun pohjaan.