En ole yleensä valitellut osaani työn marttyyrinä korkeintaan kuin ironisesti, mutta tänään tunsin taas ahdistusta ja nurjaa mieltä. Mietiskelin, että viimeisen kuukauden aikana en ole ehtinyt tehdä mitään muuta kuin olla töissä. Viikonloppuisin on ehkä ollut aikaa, vaikkakin pääsääntöisesti väsyttää niin, ettei kunnolla jaksa tehdä mitään.
Mutta viimeinen kuukausi. Lähin työkaverini on ollut ns. poissa pelistä, ja sillä siunaamalla kun hän jäi muutamaksi viikoksi pois, iski samaan aikaan päälle monta minikatastrofia, ja niiden vuoksi olen useina päivinä ollut ensimmäinen, joka saapuu paikalle, ja samalla viimeinen, joka lähtee kotona käymään nukkumassa.
Eipä sillä, olen alusta saakka ollut sitä mieltä, että ylemmältä toimihenkilöltä voi odottaakin vähän venymistä - ajattelen, että palkassa huomioidaan kyllä ajoittainen priorisointi ja siinä, että periaatteessa työnantajakin tulee vastaan toisessa päässä - mutta monta viikkoa on nyt mennyt niin, että juuri muuhun ei riitä aikaa saati energiaa. Loppuviikosta olin ajatellut paisuneen ylityövapaasaldon turvin vapaapäivän, mutta tänään kävi selväksi, että joudun jo aiemman paiskimisen lisäksi maksaa siitä tekemällä pitkää päivää, ettei jäisi harmittavan paljon asioita tekemättä.
Kaipaan urani alkuaikoja, kun saatoin tehdä niitä maksimissaan kahdeksan tunnin päiviä, ja stressi kesti yleensä vain yhden pahan päivän verran. Ja eipä myöskään sillä, en minä silloinkaan vapaa-ajallani tyttöjä käynyt riiaamassa, enkä varmaan tekisi niin nytkään, ja silti käy mielessä, että olen ajautunut jonkinlaiseen kierteeseen, jossa arkipäivän koreografiat on päätetty jo aikaa sitten, ja viikonloput menevät voimia kerätessä. Tällaisina hetkinä mielessä käy downshiftaaminen. Järjellä ajateltuna, tässä taantumassa, tuskin typerämpää ajatusta voi turvallisuushakuinen ihminen pyöritellä yhä ahtaammaksi käyvässä päässään, ja kai minulla periaatteessa on alisuorittajaksi (gradustakin vain eximia, toisin kuin palstan fiksuilla) hyvä ura takana ja edessäkin. Kunpa vain ei käy niin, että kadun silti joskus. Moni ikäiseni ei ole mistään urasta huolissaan, kunhan vain haahuillaan epämääräisissä huihai-duuneissa ja ajelehditaan kavereiden kanssa päivä kerrallaan. Ainakin he ehtivät ajautua suhteisiin ja seikkailuihin.
Ei pitäisi valittaa. Varmaan tämäkin menee ohi, ja viikon pari päästä olen vanha kunnon seipäänniellyt itseni tämän takakireän murjottajan sijasta. Tänään tuntui, että pakko purkaa tämäkin jonnekin, ja mikäpä parempi kuin vanha tuttu likaviemäri, Sinkut-palsta.
Mutta viimeinen kuukausi. Lähin työkaverini on ollut ns. poissa pelistä, ja sillä siunaamalla kun hän jäi muutamaksi viikoksi pois, iski samaan aikaan päälle monta minikatastrofia, ja niiden vuoksi olen useina päivinä ollut ensimmäinen, joka saapuu paikalle, ja samalla viimeinen, joka lähtee kotona käymään nukkumassa.
Eipä sillä, olen alusta saakka ollut sitä mieltä, että ylemmältä toimihenkilöltä voi odottaakin vähän venymistä - ajattelen, että palkassa huomioidaan kyllä ajoittainen priorisointi ja siinä, että periaatteessa työnantajakin tulee vastaan toisessa päässä - mutta monta viikkoa on nyt mennyt niin, että juuri muuhun ei riitä aikaa saati energiaa. Loppuviikosta olin ajatellut paisuneen ylityövapaasaldon turvin vapaapäivän, mutta tänään kävi selväksi, että joudun jo aiemman paiskimisen lisäksi maksaa siitä tekemällä pitkää päivää, ettei jäisi harmittavan paljon asioita tekemättä.
Kaipaan urani alkuaikoja, kun saatoin tehdä niitä maksimissaan kahdeksan tunnin päiviä, ja stressi kesti yleensä vain yhden pahan päivän verran. Ja eipä myöskään sillä, en minä silloinkaan vapaa-ajallani tyttöjä käynyt riiaamassa, enkä varmaan tekisi niin nytkään, ja silti käy mielessä, että olen ajautunut jonkinlaiseen kierteeseen, jossa arkipäivän koreografiat on päätetty jo aikaa sitten, ja viikonloput menevät voimia kerätessä. Tällaisina hetkinä mielessä käy downshiftaaminen. Järjellä ajateltuna, tässä taantumassa, tuskin typerämpää ajatusta voi turvallisuushakuinen ihminen pyöritellä yhä ahtaammaksi käyvässä päässään, ja kai minulla periaatteessa on alisuorittajaksi (gradustakin vain eximia, toisin kuin palstan fiksuilla) hyvä ura takana ja edessäkin. Kunpa vain ei käy niin, että kadun silti joskus. Moni ikäiseni ei ole mistään urasta huolissaan, kunhan vain haahuillaan epämääräisissä huihai-duuneissa ja ajelehditaan kavereiden kanssa päivä kerrallaan. Ainakin he ehtivät ajautua suhteisiin ja seikkailuihin.
Ei pitäisi valittaa. Varmaan tämäkin menee ohi, ja viikon pari päästä olen vanha kunnon seipäänniellyt itseni tämän takakireän murjottajan sijasta. Tänään tuntui, että pakko purkaa tämäkin jonnekin, ja mikäpä parempi kuin vanha tuttu likaviemäri, Sinkut-palsta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Sun pitäis hankkia tyttöystävä, johon voisit purkaa stressiäsi ja spermaasi. Jokaisella menestyvällä miehellä täytyy olla sellainen.
Tarkoitatko, että pitäisi olla vaimo vastaanottamassa sen pahan olon ja kireyden? Vai kenties liikuntakaveria endorfiinia vapauttavaan jumppaan, jossa karvaiset takamukset nousevat ylös ja alas, ja tulee niin hengästynyt olo että toinen hyperventiloi ja toinen ähkii? Hyvä idea, mutta Kaikilla Naisilla on Elämä, josta letkeät Elämän virrassa seilaavat rennot miehet poimivat ne kaikki, ja minulle jää vain kahvikuppi ja työläppäri kouraan.
Voit lohduttautua tiedolla, että saan tekemättä mitään vain 800e /kk.
Miksi tuo minua lohduttaisi? Vaikka kieltämättä tykkään siinä mielessä tuloeroista, että ne saavat oloni kompensoiduksi, ja toisaalta myöskin pyrkimään ikään kuin eteenpäin (paitsi juuri tällä hetkellä), en silti nauti toisten niukkuudesta.
Harmi, etten voi tilittää enempää. Osa tätä stressiä on, etteivät nämä viime aikoina aikaa vievät jutut ole edes älyllisesti haastavia, vaan seurasta siitä että on aikoinaan hankittu paskaa ja nyt ihmetellään, kuplivasta sontaliejusta kuplahtelee esiin paskakärpäsiä ja lantakuoriaisia, eikä kukaan muu - paitsi pari yhtälailla koulutettua ja äärimmilleen työllistettyä kollegaani - osaa ja ehdi tehdä sille mitään. Ja sitten ikään kuin ei olisi jo valmiiksi kiire, pitää aina vaan ja uudestaan kouluttaa tiettyjäkin tahoja samoista asioista, joista on puhuttu monta kertaa aiemmin, ja sitä varten viedään monta tuntia päivästä. Ja kaiken tämän päälle pitäisi vielä hymyillä ja olla kiroilematta. Tänään sanoin ääneen "voi vittu", kun loppupäivästä ahdistus kiertyi kurkun ympärille, ja nyt sitten hävettää sekin. Kaitpa ne ymmärtää.
Kannattaisikohan alkaa harkitsemaan työpaikan vaihdosta ja urapuken katkaisua? Yhdellä kaverillani on aikalailla samantyyppinen tilalle, ei tästä monta päivää ole kun kun kuuntelin sen tilitystä ja vähän alkoi huolestuttamaan että polttaa itsensä loppuun, kerran aiemmin kun se oli jo tosi lähellä mutta silloin työpaikan vaihdos korjasi tilanteen. Ei se hyvä palkka tuo terveyttä takaisin jos alkaa vielä fyysisestikin rassaamaan tuo tilanne ja kun ottaa huomioon ettei sinulla ole perhettä niin vähemmälläkin varmaan pärjäisit kun sillä mitä nyt tienaat.
Ehkä nyt on vähän aikaista - tässä lopulta on kyse kuitenkin muutamien asioiden sattumisesta samaan aikaan ja vähän siitäkin, että minun on vaikea sanoa ei, jos joku kysyy jotain. Olen itsekin ollut vasta vuoden nykyisessä paikassani, ja viimeinkin alan olla siellä joku, jolta voi pyytääkin apua, enkä vain joku uusi tyyppi.
Olen silti nähnyt kerran yhden työkaverin ajautuvan burn-outiin. Tyyppi selvisi siitä - ainakin hän on edelleen töissä kun viimeksi tapasimme - mutta kaunista katseltavaa se ei ollut. Valitettavasti tunnistan itsessäni samoja piirteitä kuin hänessä: kummallakaan ei omaa perhettä, kompensoidaan sitä ainakin työllä. Silloin kun hän paloi, otin opikseni monista asioista ja päätin, että on operatiivisen johdon vika, jos ei resurssoida oikein ja ainakaan ei tehdä pitkää päivää pitkään ilman korvauksia, vaan jätetään työt pöydälle 8 tunnin jälkeen ja jos jotain jää tekemättä, niin esimiehistön olisi vain katsottava peiliin.
Eiköhän tämä akuutti vaihe mene ohi ja tilanne tasaannu. Vielä tälläkin hetkellä melkein uskon, että muutama juttu joka pitäisi tehdä, onkin itse asiassa helppo ja nopea homma, ja itse asiassa yksi päivistä on vielä toimiston ulkopuolella vietettävä seminaaripäivä, joka on melkein kuin lomaa sekin, mutta pakottaa vaan tiristämään muista päivistä irti enemmän.
Niin, se vielä, että joo, varmaan pärjäisin vähemmälläkin, möisi vaan auton ja asunnon ja vaihtaisi vuokralle. Silloin vuosia sitten, vastavalmistuneena ja vasta oikeisin töihin päässeenä palkka oli puolet siitä mitä nyt - lähellä suomalaisten keskipalkkaa - ja silloin sekin riitti hyvin. Verojen jälkeen erotus ei ollut kovin suurikaan.
Siirto tuntuisi silti huonolta. Saattaisi näyttää huonolta ansioluettelossa, jos sitten joskus haluaisi kuitenkin ansaita enemmän, että olisi vaimon kanssa varaa parempaan. Lisäksi siirto tuntuisi jotenkin luovuttamiselta, häpeälliseltä. Olenko niin heikko, etten pientä työntekoa kestä? Miten minusta silloin voisi olla kellekään poikaystäväksi, saati isäksi?
No joo, nyt täytyykin lähteä ähkimään ja puhkimaan.
Tuskin sitä omistusasunnosta vuokralle asumaan siirtyessä vähemmillä asumiskustannuksilla pääsisi ellei sitten näissä enemmän tai vähemmän yhteiskunnan varoista tuetuissa n.s.kohtuuhintaisissa asunnoissa asuisi ja sellaisia myös saisi tai ellei jostain sossusta vuokraa maksettaisi. Jos sossulinjalle asumisensa suhteen lähtisikin niin yksinäinen mieshenkilö tuskin sieltä saisi muuta asuntoa kuin sen kaikkein paskaisimman murjun joltain eniten kammoksutulta sijaintialueelta sikäli kun ylipäätänsä mitään sais, yömajoissakin voisi joutua asustelemaan. Kyllä ne paremmat kämpät sossun asiakkaillekkin menevät pariskunnille ja erityisesti yksinhuoltajanaisille joille kyllä aina järkätään uusia viihtyisiä asuntoja.
Ei kannata käydä töissä jos ei saa pillua.
ellei ole miespuolinen pornostara
Lordin palkalla varmaan kannattaa ilmankin pillua, luulisin.
homopornostara
Juuri sun kaltaiset "sankarit" on syynä jatkuviin yt-neuvotteluihin, joissa porukkaa vähennetään, kun huomataan, että löytyy tarpeeksi idiootteja, joilla ei ole omaa elämää ja mieluummin istuskelee tekemässä muidenkin hommat.
En suostu ottamaan syitä niskoilleni. Pienessä, muutaman hengen asiantuntijaorganisaatiossa joku voi tehdä hetkellisesti enemmän kuin joku toinen, mutta sen vuoksi ei mitään YT-neuvotteluita pidetä. Paremminkin ollaan rekrytoimatta tilalle, jos joku lähtee joukosta pois. Tilanne ei kuitenkaan ole kestävä, vaan joko jäljelle jääneet alkavat oirehtia, tai sitten töitä jää tekemättä, ja syyt kumpaankin ovat siinä vaiheessa varsin selviä.
Minusta loordi toi yllä hyvin esiin, että hän osaa pitää huolta oikeuksistaan, kirjaa sisääntehdyt tunnit ja saattaa jopa kieltäytyä yli kahdeksantuntisista tilanteen niin vaatiessa.
Ne oikeasti haukkuja ansaitsevat kirjaavat kellokortilla itsensä ulos ja palaavat sorvin ääreen, koska ylityöt on kielletty, mutta hommat saatava tehtyä. Niin ja nämä vielä tienaavat tuskin kahta tonnia kuukaudessa, mutta antavat terveytensä työlleen. Niin henkisen kuin fyysisen. Siinä mielessä ihmetyttää tämä systeemi, että kun jaksaa nuorena muutaman vuoden lorvia yliopistolla, niin on jopa loordin tapainen rajoitteinen henkilö oikeutettu lopuksi ikäänsä siisteihin sisäduuneihin toteuttamaan itseään kolminkertaisella palkalla. No, säännöt ovat suht samat kaikille, että katsetta peiliin vaan, mutta kuitenkin..
Tämä valitus ei oikein tunnu aidolta. Vähän tekemällä tehty, käy mielessä jopa tärkeilynhalu. Ja työelämä on vienyt loordin kirjallista taidokkuutta, tämän hyvin lyhyen otannan perusteella.
Voi olla, että tämä purkaus oli jotain alitajuista tärkeilyäkin, mene ja tiedä. Sen verran tärkeilen ainakin, että "yliopistolla lorvailu" kuulostaa vähän harhaiselta haukkumiselta. En keskimäärin kokenut lorvailevani.
Se on selvää, että kirjoituksiltani on terää vienyt paitsi harjoituksen puute, myös tämä tilanne. En selvästikään ole ihan oma itseni. Tarkoitukseni oli oikeastaan tähdentää sitä ongelmaa, että vapaa-ajalla ei toisinaan tunnu olevan aikaa "tyttöystävän metsästämiseen". Jopa äitini on välillä valittanut minulle, että minun pitäisi "elää" ja "näin nuorena" (vaikka paras nuoruus eittämättä on kaukana takana) jaksaa vielä hillua edes välillä viikonloppuisin baareissa pilkkuun asti, kun nykyään yleensä lähden viimeistään ennen puolta yötä nukkumaan silloin harvoin kun jossain yökerhossa olen.
Ei sitä ollut tarkoitettu henkilökohtaiseksi ja totta kai se oli kärjistys, mutta ei yliopistotutkinto säännönmukaisessa ajassa suoritettuna kovin kauheaa rehkimistäkään vaadi. Riippuen tietenkin henkilön lahjakkuudesta ja alasta. Voi olla, että sinun alallasi vaati. Voi myös olla, ettei sinun alallasi olisi keskinkertainen edes rehkimällä pärjännyt. Mutta monella alalla riittää se leppoisa viiden vuoden hengailu.
Toisaalta yhtälailla voi kysyä palstan aiheeseen liittyen, että miten ihmeessä se ehkä älyllisesti tai kunnianhimollisesti rajoitteellinen paskaduunari on muka ansainnut pillua 15-vuotiaasta alkaen niin paljon kuin heppi kestää?
Ihmeen pienistä jutuista tämä elämän eri alueilla menestyminen lopulta kiinni. Ei vaikuta aina ihan reilulta. Etenkään kun nuo eivät edes ole toistensa vaihtoehdot, vaan joku saa sekä uran, seikkailut ja rakkautta, kun taas joku ei saa noista mitään, vaikka erot lahjoissa ja yritteliäisyydessä eivät edes olisi suuret.