Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 12 vuotta,joista 10 naimisissa.Meillä on kolme lasta ja kaiken pitäisi olla hyvin mutta kun ei ole.Parisuhteemme on aivan karilla.Emme enää löydä yhteistä säveltä missään asioissa.Olimme alle kakskymppisiä,kun aloimme seurustelemaan.Menimme pian kihloihin ja naimisiin.sitten tulivat lapset.Nuorin lapsistamme on nyt 4v.Rakastan perhettäni ja olen yrittänyt kaikkeni pitää sen kasassa.Nyt kuitenkin tuntuu siltä,että voimani ovat uupuneet.Tunnen itseni yksinäiseksi ja hylätyksi.En saa mieheltäni tukea missään asiassa.Tällähetkellä olemme hädintuskin puheväleissä.Mitään varsinaista syytä en tähän tilanteeseen osaa sanoa.Tähän on vaan ajauduttu.Yritän aikaajoin ottaa asiaa puheeksi mieheni kanssa,mutta tuntuu kuin seinille puhuisi.Tiedän,että miehenikin kärsii ja siksi minulla on vielä kurjempi olla.Usein mietin,että onko minun pakko riutua tällaisessa suhteessa ja alistua kohtalooni mutta elättelen aina toiveita paremmasta huomisesta.Kaipaan hellyyttä ja kosketusta,jota saan nykyään vain ihanilta lapsiltamme.Kaikki neuvot olisivat nyt kullanarvoisia.
En jaksa enää!
pikku-myy
51920
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ihan tavallista nykypäivän arkea, ihan samanlaista kuin tuhansissa ja taas tuhansissa muissakin kodeissa. Eli, jos se yhtään lohduttaa, et ainakaan ole yksin.
Jos tuohon tilanteeseen olisi olemassa jokin yleispätevä parannuskeino, niin se olisi jo varmasti keksitty.
Jumatsuka. En usko. Ku itellä, niin luulee että muillakin. Onhan sitä apua saatavilla. Itse olen eroni elänyt - se on ollut minun ratkaisuni. Missään tapauksessa ei moista tilannetta saa pitää normaalina. Tällä hetkellä elän ihan hyvässä (avo)suhteessa. Entiset jutut eivät ole kaataneet vaan kasvattaneet.
perheneuvolasta?
Minkä takia on niin vaikea pyytää apua ammatti-ihmisiltä, kun ei itseltä konsteja löydy?
Soita ja varaa aika, ei ole vaikeaa!
Kipinä siis kadonnut...hhmm...Kerran kauan sitten eräs ystäväni antoi minulle neuvon kun kadottanut itseni...ehkä siitä voisi olla apua sinullekin...*muistelee hetken pää painalluksissa ja nostaa päänsä sitten* Aivan...piirrä kuva menneistä...piirrä kuva nykyisestä ja piirrä kuva siitä miten toivoisit kaiken taas olevan...katsele kuvia kynttilän valossa kaikessa rauhassa ja muistele ja mieti miten asiat joskus olivat...mitä tapahtui ja miten asian ehkä voisi korjata...et ehkä tee sitä tänään...tai huomenna mutta sitten kun tunnet että aika on sopiva...toivottavasti se selkeyttää sinunkin polkuasi
Olen luurangon kanssa aivan samaa mieltä,ja kokemusta ei ainakaan minulta puutu,olen itse ollut kohta 30v. naimisissa,ja kaikkia on tullut koettua yhdessä ja erikseenkin ,muta silti yhdessä vielä ollaan ja hyvin menee,ja edelleen rakastan miestäni!
Ja olen itsekkin käyttänyt samaa taktiikkaa,jos voi niin sanoa,kuin luuranko sanoi.
Eli käytännössä se on sitä,että vaikka mies olisi kuinka välinpitämätön,niin mieti niitä aikoja,kun rakastuit mieheesi,mihin rakastuit hänessä eniten.Nyt sitten alat siis kaikki alusta,eli olet,kuin vastarakastunut mieheesi,muistele,mihin hänessä rakastuit,ja rakasta!!!
Huomat varmaan matkan varrela,että olet itsekkin muutunut.eli alappas muuttaan myös omia käytöstapoja entiseen,vaikka sekin on tosi vaikeeta,kun siinä on monta lasta jo jaloissa.Mutta voin kertoa ettei tämä uhrautuminen ole turhaa