Masennus ja rakkaus

Avoliitossa elimme ja suhde oli parasta mitä voi olla. Tasapainoinen, reilu ja rakastava. Hellyyttä ja huomiota riitti molemmin puolin. Riitoja toki oli, mutta ei missään vaiheessa mennyt huutoon ja raivareihin. Kunnes minä (mies) ajauduin burnoutiin ja masennukseen työpaineiden vuoksi.
Siihen loppui pikkuhiljaa kaikki. Vetäydyin kuoreeni täysin ja suljin toisen ulkopuolelle. Noin vuoden verran sitä oli jo kestänyt ja itsekkin kun olen aina ajatellut olevani vahva ja kestäväni mitä vaan. Näin ei ollut. Ja avovaimoni ilmoitti muuttavansa pois. Kuukausi siitä tuli ero. Hän pelkäsi että hetken päästä asiat palaavat ennalleen. Eron taustallahan ei ollut mitään kolmansia osapuolia, raivareita tai muutakaan sellaisia tekoja joita joutuisi elämänsä katumaan. Siinäkin suhteessa välimme ovat olleet toisiamme kunnioittavat. Ei pysty edes sanomaan mitään joka loukkaisi toista syvästi.
Näin varmasti olisi käynytkin jos tuota eroa ei olisi tullut. Nyt tässä olen tehnyt kuukausikaupalla töitä käsitelläkseni nuo pahat asiat itseni kanssa ja olen aivan toisenlaisella energialla ja mielellä varustettu.
On tullut kerrottua sisimmästäni aivan kaikki mitä olisin halunnut puhua jo aikaa sitten jos olisin löytänyt rohkeuden aikanaan.
Toki nyt sit on se kamaluus iskenyt kun tuon burnoutin ja masennuksen vuoksi kaatui elämäni paras suhde ja itse kun tiedän olevani juuri sitä miksi aikanaan rakastuimme ja yhteen muutimme.
Emme ole eron jälkeen kunnolla keskustelleet kertaakaan, toki olen sen miljoona kertaa anteeksi pyytänyt sitä etten kyennyt hänelle avautumaan vaikka halusin ja olen koittanut todistaa olevani hänen arvoinen koska siltä tuntuu.
Kyllä uskon, että hänellä rakkautta on, mutta eniten pelkään sitä löytääkö hän koskaan uskoa siihen, että todellakin olen käsitellyt ne asiat joiden takia oma elämä romuttui ja samalla yhteinen elämä.
Varmasti näitä vastaavia tapauksia on lukemattomia.
Haluan ehkä tällä tarinalla kertoa, että vaikka kuinka pahalta ja vaikealta tuntuu välillä oma oleminen ja eläminen niin toisen ulkopuolelle sulkeminen on se viimeisin virhe. Itse tuon opin kantapään kautta ja lukemattomia itkuja on tullut itkettyä. Toivoen vain, että saisi toiselle osittaa olevansa se paras.
Se voi tuntua hyvinkin hävettävältä kertoa toiselle sen että itse on sisältä romuna, mutta oikea tasapainoinen ja välittävä rakkaus on sen arvoinen.
Minkälaisia kokemuksia teillä on?