Tätä on joku tainnut kysyä täällä ennenkin, mutta en muista saiko hän rakentavia/hyviä vastauksia...
Minun itsetuntoni ei ole raudan luja, vaan horjuu herkästi. Tavallaan tiedän ja tunnistan olevani ihan kivan näköinen, kohtuullisen älykäs, hauska, reipas... Sellainen nainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Mutta kun minun pääni sisällä minun pitäisi kokea, että oman mieheni silmissä olisin aivan ylitse muiden.
Paljon olen saanut miehiltäkin elämäni aikana positiivista palautetta. Paljon on mennyt myös pieleen, ja minua on petetty vakavissakin parisuhteissa. Syytä en koskaan saanut oikein tietää, mutta uskoisin että oma epävarmuuteni on osaltaan ajanut siihen. Osaltaan se, että sattumalta ne miehet ovat itse hakeneet pönkitystä egolleen. Niin tai näin, niin sattunut on. Ja itsekin ole satuttanut, en ole virheetön. Kukaan ei ole koskaan halunnut silti parisuhdetta kanssani lopettaa. Itse olen suhteista lähtenyt, koska on tuntunut pahalta.
Ikää on tullut, ja parempia tapoja käsitellä hetkellisiä tunteita. Olen ulkoisesti rauhallinen. En enää purskahda hetkellisesti, ei tule sellaista paniikkia ja hätää päälle heti kun joku asia tuntuu vähänkin pahalta. Tästä on seurannut se, että pystyn pitämään epävarmuuden paremmin sisälläni.
Minulla on hyvä parisuhde. Mies joka kohtelee minua hyvin, yhteinen onnellinen koti, lapset ja terveyttä, seksiä jne... Minulla ei ole mitään syytä epäillä, että mieskään haluaisi mitään tai ketään muuta. SILTI aivan liian usein murehdin aivan pieniäkin asioita mielessäni...
Esimerkkejä:
Kysyin mieheltä että jos hän saisi sanoa, minkä pituiset hiukset minulla olisi, mitä hän sanoisi. Mies vastasi että "sellaiset hiukan lyhyemmän, olkapäille asti, olisi kivat." Minä miellyttämishaluisena leikkasin hiukseni sellaisiksi, ja olen kuukauden ajan itsekseni itkeä tihrustanut, että miksi en ollut paras mahdollinen juuri sellaisena kuin olin... (Ja siis leikkauksen jälkeen kun esittin miehelle hiuksia, hän tuumasi vain että "Kivat on. Eikä kyllä vanhoissakaan ollut mitään vikaa.")
Tai jos mies ei tee aloitetta seksiin niin usein kuin minä, mietin heti että enkö kelpaa. Tai kaikki hänen exänsä tuntuvat olevan minua paljon lyhyempiä, suren että minä olen miehen mielestä takuulla aivan liian honkkeli. Tai kun mies kertoo joskus vuosia sitten exän harrastaneet puutarhanhoitoa, niin minä itsekseni itken, että en ole siinä niin hyvä, joten varmasti mies pitää minua huonompana naisena...
Vertaan aina itseäni muihin. Se rassaa.
Mies ei koskaan ole sanonut, että minä en kelpaisi. Hän ei ole kova puhumaan tai kehumaan, mutta ei myöskään koskaan hauku. Hän sanoo kyllä mukavia asioita, ja aina sanoo että meillä on kaikki hyvin.
Mies ei tiedä näistä minun peloistani juurikaan mitään. En kehtaa sanoa, miten vaikealta kaikki minulle tuntuu. Olen varma että hän ei ymmärtäisi. Joskus kun olen hitusen avautunut, mies ei oikein ole osannut ymmärtää. Olisi ehkä halunnut, mutta mennee yli hänen käsityskyvyn. Eikä ainakaan osaa sanoa mitään.
Tahtotilalla olen yrittänyt asiaa käsitellä. Puhun itseni ajattelemaan muuta. Tsemppaan itseäni, kehun itseäni. Mutta ei se vaan auta. Ihan paskaa. Koko ajan vuodesta toiseen sellainen olo, että hymyilen päivästä toiseen pelon sekaisin tuntein. Vaikka luultavasti siihen ei ole mitään syytä. Meillähän on kaikki hyvin.
Ja jos olen vaikka tyytymätön itseeni kun painoa tuli pari kiloa lisää, niin laihdutin. Sitten kun miehelle esittelin hoikistunutta masua (ei se tosin ennenkään iso ollut oikeasti, koko ajan painoindeksi normaali), niin mies kehui että sehän on kiva juttu. Siitä sitten seurasi se, että edelleen, pari kk jälkikäteen, minä itsekseni itken että mies ei pidä minua niin upeana, jos tulee pari kiloa painoa. Ja että miehen mielestä varmasti vielä hoikemmat ovat seksikkäämpiä jne. Huoh... Siis kun mies kehuu, niin minä suren. Eihän tämä ole normaalia. Tiedän.
Painotan kuitenkin, että miehelleni en sano mitään. Hänen mielestään minä olen ihailtavan itsevarma. Just joo... Olisinkin. Apua.
Minun itsetuntoni ei ole raudan luja, vaan horjuu herkästi. Tavallaan tiedän ja tunnistan olevani ihan kivan näköinen, kohtuullisen älykäs, hauska, reipas... Sellainen nainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Mutta kun minun pääni sisällä minun pitäisi kokea, että oman mieheni silmissä olisin aivan ylitse muiden.
Paljon olen saanut miehiltäkin elämäni aikana positiivista palautetta. Paljon on mennyt myös pieleen, ja minua on petetty vakavissakin parisuhteissa. Syytä en koskaan saanut oikein tietää, mutta uskoisin että oma epävarmuuteni on osaltaan ajanut siihen. Osaltaan se, että sattumalta ne miehet ovat itse hakeneet pönkitystä egolleen. Niin tai näin, niin sattunut on. Ja itsekin ole satuttanut, en ole virheetön. Kukaan ei ole koskaan halunnut silti parisuhdetta kanssani lopettaa. Itse olen suhteista lähtenyt, koska on tuntunut pahalta.
Ikää on tullut, ja parempia tapoja käsitellä hetkellisiä tunteita. Olen ulkoisesti rauhallinen. En enää purskahda hetkellisesti, ei tule sellaista paniikkia ja hätää päälle heti kun joku asia tuntuu vähänkin pahalta. Tästä on seurannut se, että pystyn pitämään epävarmuuden paremmin sisälläni.
Minulla on hyvä parisuhde. Mies joka kohtelee minua hyvin, yhteinen onnellinen koti, lapset ja terveyttä, seksiä jne... Minulla ei ole mitään syytä epäillä, että mieskään haluaisi mitään tai ketään muuta. SILTI aivan liian usein murehdin aivan pieniäkin asioita mielessäni...
Esimerkkejä:
Kysyin mieheltä että jos hän saisi sanoa, minkä pituiset hiukset minulla olisi, mitä hän sanoisi. Mies vastasi että "sellaiset hiukan lyhyemmän, olkapäille asti, olisi kivat." Minä miellyttämishaluisena leikkasin hiukseni sellaisiksi, ja olen kuukauden ajan itsekseni itkeä tihrustanut, että miksi en ollut paras mahdollinen juuri sellaisena kuin olin... (Ja siis leikkauksen jälkeen kun esittin miehelle hiuksia, hän tuumasi vain että "Kivat on. Eikä kyllä vanhoissakaan ollut mitään vikaa.")
Tai jos mies ei tee aloitetta seksiin niin usein kuin minä, mietin heti että enkö kelpaa. Tai kaikki hänen exänsä tuntuvat olevan minua paljon lyhyempiä, suren että minä olen miehen mielestä takuulla aivan liian honkkeli. Tai kun mies kertoo joskus vuosia sitten exän harrastaneet puutarhanhoitoa, niin minä itsekseni itken, että en ole siinä niin hyvä, joten varmasti mies pitää minua huonompana naisena...
Vertaan aina itseäni muihin. Se rassaa.
Mies ei koskaan ole sanonut, että minä en kelpaisi. Hän ei ole kova puhumaan tai kehumaan, mutta ei myöskään koskaan hauku. Hän sanoo kyllä mukavia asioita, ja aina sanoo että meillä on kaikki hyvin.
Mies ei tiedä näistä minun peloistani juurikaan mitään. En kehtaa sanoa, miten vaikealta kaikki minulle tuntuu. Olen varma että hän ei ymmärtäisi. Joskus kun olen hitusen avautunut, mies ei oikein ole osannut ymmärtää. Olisi ehkä halunnut, mutta mennee yli hänen käsityskyvyn. Eikä ainakaan osaa sanoa mitään.
Tahtotilalla olen yrittänyt asiaa käsitellä. Puhun itseni ajattelemaan muuta. Tsemppaan itseäni, kehun itseäni. Mutta ei se vaan auta. Ihan paskaa. Koko ajan vuodesta toiseen sellainen olo, että hymyilen päivästä toiseen pelon sekaisin tuntein. Vaikka luultavasti siihen ei ole mitään syytä. Meillähän on kaikki hyvin.
Ja jos olen vaikka tyytymätön itseeni kun painoa tuli pari kiloa lisää, niin laihdutin. Sitten kun miehelle esittelin hoikistunutta masua (ei se tosin ennenkään iso ollut oikeasti, koko ajan painoindeksi normaali), niin mies kehui että sehän on kiva juttu. Siitä sitten seurasi se, että edelleen, pari kk jälkikäteen, minä itsekseni itken että mies ei pidä minua niin upeana, jos tulee pari kiloa painoa. Ja että miehen mielestä varmasti vielä hoikemmat ovat seksikkäämpiä jne. Huoh... Siis kun mies kehuu, niin minä suren. Eihän tämä ole normaalia. Tiedän.
Painotan kuitenkin, että miehelleni en sano mitään. Hänen mielestään minä olen ihailtavan itsevarma. Just joo... Olisinkin. Apua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Joo mutta joo. Vika on su omassa päässä ihan selvästi. Haluat miellyttää miestäsi mutta omasta mielestäsi et siis tee mielestäsi et tee kuitenkaan mitään oikein. Eli sanoisin että tarvitset ammattiapua selvittämään oman pääsi. Jos täsä on kirjoitusvirheitä niin se johttuu siitä kissan perskeles hyrisee ja puskee sylissä niin ei tästä taas tuu mitään kirjottamisesta.
Tiedän että vika taitaa olla ihan omassa päässä. Olen itseasiassa käynyt terapeutilla joskus useita vuosia sitten vuoden ajan, mutta en saanut siitä apua. Mukavaa oli käydä, mutta kovaa rahanmenoa...
Nykyään en edes kehtaisi mennä. Mitä muka sanoisin miehelle? Että menen terapiaa, koska itsetuntoni on niin huono? Mies tippuisi tuoliltaan, kun minä olen hänen mielestään niin ihailtavan itsevarma.
Välillä itsekin ajattelen, että teen kaiken juuri niin kuin pitää, ja olen siihen tyytyväinen. Mutta pelkään että se ei riitä, vaan mies haluaa kuitenkin jotain muuta. Esimerkiksi eri näköisen. Pahimpia ongelmani ovat juuri ulkonäön suhteen, vaikka järjellä ajatellen tiedän, että varmasti olen ihan hyvän näköinen aikuinen nainen. Järki ja ne tunteet eivät vain kohtaa. Ja olen liian ankara itselleni. Ei riitä että olen "ok" tai kivan näköinen. Haluaisin olla miehelle paljon enemmän, että uskaltaisin luottaa riittäväni.
"Mitä muka sanoisin miehelle? Että menen terapiaa, koska itsetuntoni on niin huono? Mies tippuisi tuoliltaan,"
Minä taas näen asian niin että parisuhteessa voidaan puoli ja toisin puida omia heikkoja kohtia, toinen ei silti hylkää vaan hyväksyy ja haluaa auttaa. Se on rakkautta. Kissan heitin keittiöön nin onnistuu taas oikeinkirjoittaminenkin paremmin.
Kyllä sun on aika alkaa puhumaan, sekä miehellesi, uudelle terapeutille ja nimenomaan itsellesi. Nyt woimaa nainen!
Mulle tulee mieleen, että haluaisit, että ihmiset huomaisi sinut sellaisena mikä oikeasti olet. Ja nyt olet epävarma siinä roolissa missä nyt olet. Ja aina jos saat itseäsi epätyydyttävän vastauksen siinä missä toivoisit itsesi olevan luontaisillas niin romahdat.
Ja tuosta miellyttämisen halusta sun pitää päästä irti, koska se tekee vaan hallaa itselle.
Jos et terapiaan halua mennä niin suosittelen lukemaan aineistoa itsetunnon kohottamisesta ja vertailusta muihin ihmisiin. Käy kirjastossa ja lainaa vaikka sieltä teoksia. Ne eivät mene hukkaa jos luet ne. Itsensä kehittäminen kannattaa aina.