Erosin avovaimosta kesällä. Oltiin yhdessä 6 vuotta. Hän oli 20v kun aloitimme seurustelun.
Elämä oli niin hyvää muutaman vuoden, mutta sitten jostain käsittämättömästä syystä sairastuin todella vakavaan masennukseen. Tästä on aikaa jo kohta kolme vuotta. Jäin vakituisesta ja hyvästä työpaikasta sairaslomalle sairauden alussa. Työstä jäätyäni oloni oli niin huono että tavalliset arkielämän asiat olivat aivan ylivoimaisia. En pystynyt pahalta ololtani käymään edes kaupassa. Joka päivä oli niin hirvittävää tuskaa, että sellaisesta en olisi ennen sairautta voinut edes kuvitella. Päivät meni sängyn pohjalla kattoon tuijotellen. Halusin tehdä jotain mutta siltä tuskalta en vain voinut. Syytä sairauteeni ei tiedetä... eikä varmaan tulla koskaan tietämäänkään. Lääkkeistä ja terapiasta ei ole juurikaan ollut apua. Miten niistä voisikaan olla apua jos mitään syytä pahalle ololle ei ole. Tuska vaan tuntuu joka päivä. Alussa enemmän nykyään vähän vähemmän. Sairauden alussa muistan ajatelleeni että tällaista ei voi ihminen kovin pitkään kestää. Nyt olen kestänyt kohta kolme vuotta ja voimat on mennyt aivan täysin.
Sairasloman kestettyä reilun vuoden minut irtisanottiin töistä. Ensimmäisessä YT neuvottelussa muutama kk aikaisemmin esimieheni oli pitänyt puoliani ja sain pitää työpaikkani, mutta tämä toinen oli sitten liikaa. Olin varmasti osastoni parhaita... voin sen vilpittömästi sanoa. Jos olisin ollut terveenä töissä siihen aikaan niin olisin siellä vieläkin. Siksi irtisanominen tuntui niin helvetin pahalta, koska tiedän että siinä syynä on pitkä sairaslomani eikä ne "taloudelliset ja tuotannoliset syyt" joka paperissa lukee.
Ennen sairautta olimme suunnitteleet avovaimoni kanssa ostavamme osakkeen rivitalosta. Käsiraha lainaan oli hankittu ja elämä tuntui niin hyvältä kuin se vaan voi tuntua.
Avovaimoni jaksoi olla tukenani tosiaan reilut kaksi vuotta. Sitten alkoi vaikeudet. Hän alkoi harrastaa chättäilyä. Jakoi sähköpostiosoittettaan näille tyypeille. Kirjoitteli heille... sitä en tiedä että mitä. Aloin tulla jo aika helvetin vihaiseksi siitä hommasta. No sitten yksi päivä hän kertoi tavanneensa yhden näistä hänen chättikavereistaan jossain kahvilassa. Olin tietenkin helvetin mustasukkainen ja hermostuin aivan silmittömästi. Tavarat lenti pitkin seiniä huudon säestyksellä. Avovaimoni sanoi puolustukseen että halusi vain nähdä livenä tämän yhden tyypin ja siinä ei ollut sen kummempaa. Jotenkin sulatin sitten tämän asian ja varmaan siitä syystä koska olin niin rakastunut tähän ihmiseen ja osaksi siksi että olin hänestä riippuvainenkin.
Sitten kesällä hän sanoi haluavansa erota. Murruin aivan täysin. Se että joka helvetin päivä on taistelua tätä sairautta vastaan, ei todellakaan helpottanut tilannetta. Entiseen terveeseen minääni verrattuna isku oli moni kerroin kovempi. Kotonani en pysytynyt olemaan vaan minun oli pakko mennä vanhempieni luokse, jotta en olisi hajonnut aivan kappaleeksi.
Erottiin sitten sillä mielellä että jatketaan ystävinä. Suostuin siihen varmaan siksi että voisin olla häneen yhteydessä ja nähdä häntä aina aikaajoin. Aivan ääliömäistä, tiedän. No niinhän kävikin. Hän muutti pois, mutta oltiin hyvinkin paljon yhteydessä. Hän tarvitse kyytiä johonkin, autoa lainaan, avustusta tietokoneella kun teki jotain koulutehtäviä ym ja otti siksi paljon yhteyttä. Yhteyden otot loppuvatkin sitten kun hän löysi uuden miehen. Se oli sitten se seuraava kova isku. Tuntuu kun joutuisin käymään tämän eron vielä tavallaan toisen kerran läpi. Tuli vaan niin hyväksikäytetty olo. Tämä minun ex oli kuitenkin niin hyvä ja ihana nainen, että en olisi koskaan voinut edes ajatella että hän voi tällain tehdä.
Nyt on elämä aivan sekaisin ja olo aivan hirveä. Mitään traagista ja sen vakavampaa minun elämässä ei ole tapahtunut, mutta nämä elämän vaikeudet tuntuu aivan järettömän kovalta tämän vitun sairauden takia. Miksi tämmönen piti tulla minulle eikä jollekkin Bin Ladenille joka sen olisi ansainnut. Eikä sekään ukko pystys mitään tekemään jos olisi samassa jamassa kun minä ja maailma olisi turvallisempi paikka elää. Joka päivä pitää tuskaa vaan kestää. Itteäkään en ota sen takia hengiltä kun tiedän mitä se tekisi vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Ilman heitä ratkaisu olis kyllä valmis.
Miksi nuoren miehen pitää näin hirveästi kärsiä? Menee terveys, parisuhde, työ ja monta pienempää asiaa siitä ympäriltä.
Tulipahan vuodatettua. Oon vaan totaallisesti rikki.
Elämä oli niin hyvää muutaman vuoden, mutta sitten jostain käsittämättömästä syystä sairastuin todella vakavaan masennukseen. Tästä on aikaa jo kohta kolme vuotta. Jäin vakituisesta ja hyvästä työpaikasta sairaslomalle sairauden alussa. Työstä jäätyäni oloni oli niin huono että tavalliset arkielämän asiat olivat aivan ylivoimaisia. En pystynyt pahalta ololtani käymään edes kaupassa. Joka päivä oli niin hirvittävää tuskaa, että sellaisesta en olisi ennen sairautta voinut edes kuvitella. Päivät meni sängyn pohjalla kattoon tuijotellen. Halusin tehdä jotain mutta siltä tuskalta en vain voinut. Syytä sairauteeni ei tiedetä... eikä varmaan tulla koskaan tietämäänkään. Lääkkeistä ja terapiasta ei ole juurikaan ollut apua. Miten niistä voisikaan olla apua jos mitään syytä pahalle ololle ei ole. Tuska vaan tuntuu joka päivä. Alussa enemmän nykyään vähän vähemmän. Sairauden alussa muistan ajatelleeni että tällaista ei voi ihminen kovin pitkään kestää. Nyt olen kestänyt kohta kolme vuotta ja voimat on mennyt aivan täysin.
Sairasloman kestettyä reilun vuoden minut irtisanottiin töistä. Ensimmäisessä YT neuvottelussa muutama kk aikaisemmin esimieheni oli pitänyt puoliani ja sain pitää työpaikkani, mutta tämä toinen oli sitten liikaa. Olin varmasti osastoni parhaita... voin sen vilpittömästi sanoa. Jos olisin ollut terveenä töissä siihen aikaan niin olisin siellä vieläkin. Siksi irtisanominen tuntui niin helvetin pahalta, koska tiedän että siinä syynä on pitkä sairaslomani eikä ne "taloudelliset ja tuotannoliset syyt" joka paperissa lukee.
Ennen sairautta olimme suunnitteleet avovaimoni kanssa ostavamme osakkeen rivitalosta. Käsiraha lainaan oli hankittu ja elämä tuntui niin hyvältä kuin se vaan voi tuntua.
Avovaimoni jaksoi olla tukenani tosiaan reilut kaksi vuotta. Sitten alkoi vaikeudet. Hän alkoi harrastaa chättäilyä. Jakoi sähköpostiosoittettaan näille tyypeille. Kirjoitteli heille... sitä en tiedä että mitä. Aloin tulla jo aika helvetin vihaiseksi siitä hommasta. No sitten yksi päivä hän kertoi tavanneensa yhden näistä hänen chättikavereistaan jossain kahvilassa. Olin tietenkin helvetin mustasukkainen ja hermostuin aivan silmittömästi. Tavarat lenti pitkin seiniä huudon säestyksellä. Avovaimoni sanoi puolustukseen että halusi vain nähdä livenä tämän yhden tyypin ja siinä ei ollut sen kummempaa. Jotenkin sulatin sitten tämän asian ja varmaan siitä syystä koska olin niin rakastunut tähän ihmiseen ja osaksi siksi että olin hänestä riippuvainenkin.
Sitten kesällä hän sanoi haluavansa erota. Murruin aivan täysin. Se että joka helvetin päivä on taistelua tätä sairautta vastaan, ei todellakaan helpottanut tilannetta. Entiseen terveeseen minääni verrattuna isku oli moni kerroin kovempi. Kotonani en pysytynyt olemaan vaan minun oli pakko mennä vanhempieni luokse, jotta en olisi hajonnut aivan kappaleeksi.
Erottiin sitten sillä mielellä että jatketaan ystävinä. Suostuin siihen varmaan siksi että voisin olla häneen yhteydessä ja nähdä häntä aina aikaajoin. Aivan ääliömäistä, tiedän. No niinhän kävikin. Hän muutti pois, mutta oltiin hyvinkin paljon yhteydessä. Hän tarvitse kyytiä johonkin, autoa lainaan, avustusta tietokoneella kun teki jotain koulutehtäviä ym ja otti siksi paljon yhteyttä. Yhteyden otot loppuvatkin sitten kun hän löysi uuden miehen. Se oli sitten se seuraava kova isku. Tuntuu kun joutuisin käymään tämän eron vielä tavallaan toisen kerran läpi. Tuli vaan niin hyväksikäytetty olo. Tämä minun ex oli kuitenkin niin hyvä ja ihana nainen, että en olisi koskaan voinut edes ajatella että hän voi tällain tehdä.
Nyt on elämä aivan sekaisin ja olo aivan hirveä. Mitään traagista ja sen vakavampaa minun elämässä ei ole tapahtunut, mutta nämä elämän vaikeudet tuntuu aivan järettömän kovalta tämän vitun sairauden takia. Miksi tämmönen piti tulla minulle eikä jollekkin Bin Ladenille joka sen olisi ansainnut. Eikä sekään ukko pystys mitään tekemään jos olisi samassa jamassa kun minä ja maailma olisi turvallisempi paikka elää. Joka päivä pitää tuskaa vaan kestää. Itteäkään en ota sen takia hengiltä kun tiedän mitä se tekisi vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Ilman heitä ratkaisu olis kyllä valmis.
Miksi nuoren miehen pitää näin hirveästi kärsiä? Menee terveys, parisuhde, työ ja monta pienempää asiaa siitä ympäriltä.
Tulipahan vuodatettua. Oon vaan totaallisesti rikki.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuli vielä muutama ajatus mieleen. En ole koskaan ollut elämälle katkera ja olen perusluonteeltani positiivinen ihminen. Olen saanut erittäin hyvän kasvatuksen ja opit elämää varten vanhemmiltani. Minulla on vaan ollut sellainen käsitys että masennukseen sairastutaan kun asiat vaivaa, elämä koettelee ja on vaikeaa syystä tai toisesta. Minusta vaan tuntuu, että se minun perusluonteeni ja voimani alkaa hajota tämän sairauden takia. Oon perkele aina ollut suoraselkäinen suomalainen mies joka pyrkii tekemään asiat oikein ja vastaamaan tekemisistään. Mutta tämä sairauden säestämä elämän koulu taitaa taittaa minun selkärangan ja on sen varmaan jo osittain tehnyt. Tuntuu vaan että mistään ei saa sellaista apua mikä vois auttaa. Enkai minä sille ex:kkään ole katkera. Enhän voi tietää miten kauan itse olisin jaksanut toista siinä tilassa missä itse olen. Elämälle kai olen vaan katkeroitunut. Siitä huolimatta pitää vaan jaksaa. Elän tätä elämää muiden, en itseni takia.
Hei,
On hyvä, että kirjoitit tuskaasi ulos. Sinulla on oikeus olla tuskainen, vihainen ja pettynyt. Asiat, joista kirjoitit, ovat epäreiluja. Kun elämä masennuksen takia ikään kuin pysähtyy, sen hallinta häviää omista käsistä. Se on kamalaa. Tunteet, jotka syntyvät masennuksen myötä, ovat väistämättä negatiivisia. Masennus pilaa elämäämme kaikilla tasoilla.
Masennuksella on kuitenkin mieli. Se on kutsumaton vieras, vihollinenkin, mutta samalla lahjomattoman totuudellinen kumppani. Minua häiritsi kirjoituksessasi toistamasi ajatuksesi siitä, kuinka masennus tuli ilman syytä ja syytä ei ole löydetty eikä sitä tulla löytämäänkään. Ja mikään ei auta koska syytä ei tiedetä.
Tämä on masentuneen ihmisen puhetta, masentunutta epätoivon logiikkaa. Samalla se on itseään tuntemattoman ihmisen puhetta, kieltämiseen puolustusmekanismina tottuneen ihmisen puhetta.
Et tahdo kuunnella sitä, mitä masennus kertoo sinulle. Ehkä tarvitset tämän kauhean ajan elämässäsi, jotta voit tulevaisuudessa voida paremmin? Kuulostaa kovalta, mutta anna kun jatkan.
Masennus on elämänkoulu sinulle ja meille kaikille, jotka siihen sairastumme. Se on sairaus, mutta se ei vain pomppaa jostakin pilaamaan elämäämme. Ei se ole meidän eikä kenenkään syy, mutta omaa masennustaan kannattaa oppia kuuntelemaan ja lukemaan, tutustumaan omaan itseen.
Olen itse sairastanut vakavan masennuksen ja toki saanut lääkityksestä ja keskusteluista apua, mutta varsinainen parantumiseni alkoi kun oivalsin, että minähän olen hirvittävän VIHAINEN ja minulla on OIKEUS olla vihainen... Näin itseni omien, epäreilujen ja kohtuuttomien menetyksieni jäljiltä nöyryytettynä, pettyneenä ja vihaisena ihmisenä.
Kuitenkin tahdoin loppuun asti olla sopeutuva, selviävä ja vahva, kiltti ihminen, joka ei valita.
Tahdoin olla yli-ihminen. Masennus lähti hellittämään, suostui kanssani kulkemaan samaa matkaa eikä enää vetänytkään minua narussa perässään, kun suostuin ihmiseksi.
Viha ei ole sinänsä paha tunne, jota tarvitsee peitellä ja padota sisäänsä. Näin olin tehnyt ymmärtämättä, että viha on aina rakkauden palveluksessa. Viha masentaa meidät, kun emme uskalla näyttää sitä rakentavalla tavalla vaan kätkemme sen sisäämme ja alamme vihaamaan itseämme ja elämäämme. Sitä(kin) on masennus.
Sinun vastauksesi voi olla jokin toinen asia, tunne, mitä et itse kykene itsessäsi näkemään.
Monesti lapsuudessa meitä kielletään näyttämästä todellista itseämme, kaikkine tunteineen. Meistä tehdään täydellisiä ihmisiä, joita kukaan ei ole, vähiten vanhempamme.
Jo pelkästään masennuksen syiden ja synnyn kieltäminen vie sinulta paljon energiaa.
Oletko sinä kenties ihminen, joka viimeisillä voimillasi, kirjaimellisesti, uskottelet, että sinulla on ollut Hyvä Ja Onnellinen Lapsuus? Vai mikä on sinun tarinasi?
Lähde löytöretkelle itseesi. Sitä voi tehdä ihan siellä peiton alla, ja se on ihan hyvä paikka sekin olla tässä elämäntilanteessa. Lepokin, fyysinen, täytyy sallia itselleen, koska masennus kuluttaa ihan fyysisesti meidät loppuun.
Kun sallit itsesi olla ihan niin kurja ja heikko ja saamaton, kuin mitä olet, ihan niin masentunut kuin mitä olet, etkä enää ylläpidä itsellesi ja muille sitä tarinaa, että minulla-ei-pitäisi-olla-
mitään-syytä-olla-masentunut-koska-olen-vahva-ja-
onnellinen-ja-kaikki-on-hyvin ... niin silloin löydät vähitellen oman itsesi, oman tarinasi ja oman masennuksesi mielen. Mutta se vie aikaa ja itsekin olen tällä matkalla kesken. Kaikki me olemme.
Ja kun kerran löydät oman itsesi niin ole aina uskollinen ja lempeä itsellesi. Kukaan muu ei sitä valitettavasti sinun puolestasi tee! Puhu itsellesi kuin puhuisit parhaalle ystävällesi. Älä vihaa itseäsi enää.
Tiedän, että tämä kuulostaa ärsyttävältä, liian helpolta ratkaisulta. Olen itsekin ollut siellä sängyn pohjalla ja ajatellut, ettei mistään enää koskaan tule mitään. Vakava masennus on todella niin kamala tunne ja tuska, ettei sille ole sanoja.
Kuitenkin siellä sängyn pohjallakin voi olla alku uudelle elämällesi. Masennuksella on mieli, vaikka se sinänsä on mieletöntä. Kuuntele itseäsi. Jos tunnistat itsessäsi valtavan vihan, päästä sitä turvallisesti ulos. Sinulla on oikeus siihen.
Itse olen aikanani huutanut lukemattomia kertoja tyynyyn suoraa huutoa, kunnes kurkku oli niin kipeä, ettei tullut enää ääntä ja tärisin ja itkin ja tärisin ja itkin. Silti se teki hyvää, se oli elämäni paras päätös päästää se kaikki itsestäni ulos, kohdata se kaikki ikävä. Täytyy olla rohkea ja luova, kun löytää kipunsa lähteille - eikä ketään saa satuttaa.
Olen pahoillani, ettei tyttöystäväsi ole kestänyt masentuneen ihmisen rinnalla olemista. Se on valtavan vaikeaa kestäessään pitkään. Ymmärrän, että sinusta tuntuu hänen pettäneen sinut. Kuitenkaan te ette olleet naimisissa, hän ei ollut luvannut sinulle Jumalan ja ihmisten edessä uskollisuutta myös vaikeina päivinä.. ja hänellä oli oikeus valita, vaikka se sattui. Sinä et voi häntä syyllistää siitä, vaikka sinä joudut suremaan. Hänellä on oma elämänsä ja ehkä hän teki valintansa, jottei itse sairastuisi rinnallasi.
Tulevaisuus on auki teille molemmille. Toivon, että te löydätte jossakin vaiheessa onnen, yhdessä tai erikseen. Toivon, että löydät oman tiesi masennuksen helvetistä ulos. Hiljalleen.
Se on mahdollista. Kaikki on mahdollista.
Minun on kyllä vaikea ymmärtää tästä masennus on saanut alkunsa ja mikä sen sitten laukaisi. Tietenkin olen ammattiapua saanut paljonkin ja kaikesta mahdollisesta on keskuteltu, mutta jotenkin sitä "ahaa elämystä" ei ole tullut. Pääsyyksi on päädytty silloiseen kiireiseen ja ylityöiden täyteiseen työhön. Minä voin vaan todeta siihenkin, että no joo, tulihan sitä töitä tehtyä. Mitään varomerkkejä kuitenkaa en silloin saanut. En ollut ahdistunut, työn koin onnistumisien ja hyvien työkavereiden kautta aivan hyväksi paikaksi tehdä töitä.
Vaikka sairauden alku oli aivan hirveää, niin yritin kyllä ymmärtää sitä. Ja tein sitä pitkään. Jospa joskus tulen ymmärtämään. Syy tälle kaikelle varmasti on, eikai tällaiset asiat ilman syytäkään voi tapahtua. Se olisi liian kohtuutonta.
Itseäni olen ainakin tänä aikana oppinut siten paremmin ymmärtämään, että mitkä voimavarat ihmiselle on annettu. On ollut niin pahoja hetkiä että tuntuu ettei seuraavaan päivään jaksa, mutta aina on jotenkin jaksettu.
No sanotaan toivekkaasti, että päivä kerrallaan ja rauhallisin mielin.
Huomenia..
Itse olen aika lailla samassa jamassa. Ja olen yksinhuoltjaäiti 5 vuotiaan pojan.
Ja vuosi sitten sairastuin masennukseen ja lopetin lääkityksen puoli vuotta lääkityksen jälkeen.
Tuntui että, elämä hymyilee.
Joo mutta jos haluat jutella niin voi laittaa sähköpostia..
Tiedän tunteen kun kaikki särkyy palasiksi.
Voisin kyllä vaihtaa ajatuksia. En ole oikeastaan koskaan jutellut ihmisen kanssa joka olisi tätä samaa kokenut.
Laita mulle postia osoitteeseen [email protected]
Vastaan kyllä varmasti sulle.
Niin, vielä siitä masennuksesta,elä itseäsi siitä syytä..
Vaikka se tuntuukin että sinun vika..jokainen voi katsoa peiliin ja katsoa ja kysyä kenen syy.
Itse olen todella käynyt pahasti pohjalla ja tiedän mitä helvettiä se on.
Olet saanut kokea kovia ja yhä uusia iskuja on tullut toinen toisensa perään. Ja tuntuu, ettei voimia ole enään yhtään. Kaikki näyttää pimeältä ja toivottomalta.
Masennuksen syitä on varmaan vaikea tarkalleen tietää. Voihan se johtua monestakin syystä. Sitä ei huomaa aina heti, eikä sitä aina itse huomaa. Se saattaa tulla varkain hiipien. Toiset paremminkin ulkopuolelta huomaavat sen. Olisikin hyvä kun olisi niitä läheisiä, välittäviä ihmisiä, jotka osaavat jututtaa, mikä on. Joskus ne sanat tulevat ja toinen saattaa huomata rivienvälistä paremmin sen ongelman. Siksi ei olisikaan hyvä eristäytyä vaan ottaa yhteyttä toisiin. Ja masentunut juuri tekeekin päinvastoin.
Joskus masennus saattaa johtua myös siitä asiasta, että emme tee niitä asioita jotka ovat hyväksi meille ja joita meidän kuuluisi itsemme vuoksi tehdä. Niiden asioiden tekemättömyys aiheuttaa masennusta. Voisi ehkä alkaa kuuntelemaan enemmän itseään, sitä pientä ääntä sisällämme, joka ohjaa kulkuamme eteenpäin. Elämässä ei kannata aina kulkea valtavirran mukana, pitää miettiä mikä tuntuu itselle hyvältä ja mikä taas ei. Se, mikä aiheuttaa masennusta, on hyvä jättää pois. Löytää niitä hyviä, iloa tuottavia asioita elämäänsä.
Se, joka on todella masentunut ja haluaa oikeasti apua, kaivaa Raamatun esiin, koska se on mielestäni viime kädessä ainoa apu, jos masennus on enemmänkin hengellistä.
Ja jos joku asia menneisyydessä alkaa painamaan mieltä, ainoa helpotus on anteeksianto sekä itselle että toisille. Viime kädessä tarvitsemme menneisyyden kahleiden vapautukseen vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen apua. Hän on sovittanut syntimme jo ristillä ja kun uskomme häneen ja otamme hänet elämäämme. Hänellä on valta ja voima ylitse kaiken muun, muuttaa, parantaa ja eheyttää.
[http://personal.fimnet.fi/private/antti.liikkanen/etusivu_files/masennus.htm]