Miten voi edelleen näin sattua avioero asiat? Uusi ihana elämä jo täydessä käynnissä. Ihana mies ketä todella rakastan sydämestäni ja ketä rakastaa minua. Kaiken pitäisi olla siis nyt hyvin kun vihdoin saan lopullisen päätöksen erostani, mutta silti aina itkettää kun joutuu näitä asioita järkeilemään. Kuten nyt tänään, kun tein ositussopimuksen. Koko omaisuus oli jo jaettu, eikä enään puuttunut kuin se paperi siitä että kaikki on yhteisymmärryksessä jaettu. Vaikkei sen toisen kanssa enään ollutkaan hyvä olla ja oli kaikin puolin parempi erota, tulee aina mieleen se aika kun mentiin naimisiin ja oltiin maailman onnellisimpia, eikä minkään maailmassa pitänyt meitä erottaa.
Miksi vaan sattuu?
Eronnut
61807
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei,
kauanko erostasi on aikaa? Oletko käsitellyt eron ja sen synnyttämät tunnetilat läpi vaiko vaan siirtynyt suoraan uuteen suhteeseen?
Kirjoituksestasi paistaa läpi se, että olen hypännyt uuteen junaan liian pian.. Jos kerran vasta lopullisia eropapereita odottelet, niin mahdatko olla vielä niin lyhyen ajan jälkeen (max. vuosi, oletan?) valmis uuteen suhteeseen? Ja se ei ole reilua sinulle eikä etenkin tälle uudelle kumppanillesi...
Ensi vaihehan on "harkinta-aikaa" josko liitto voisi jatkua. Ja kun asille panee niitin, toki hyvät vanhat muistot saattavat pompahtaa pintaa, vielä vuosienkin jälkeen. Yhteisesti hankitusta omaisuudesta = muistosta on hyvä päästä "eroon" jos niitä kautta asiat jatkuvasti palautuvat mieleen.
avioero on elämän tuskallisempia kokemuksia,vaikka itse olisi lähtenyt väkivaltasestakin suhteesta.Kun joudut alkamaan kaiken alusta ja kuitenkaan et voi tuosta vaan unohtaa niitä hyviä hetkiä jokta oli liitossa.Ja jos on lapsia,jo syyllisyydentunne estää esm.vihan voimalla eroamisen.Kivusta ei pääse yli vaikka monet yrittää rakentaa nopeasti uuden elämän.Tuska seuraa ja pulpahtaa pintaan vaikka jonkin muun kriisin kautta.Mutta mistään ei pääse helpolla.Siksi pitää tehdä töitä itsensä ja vielä ex-kin kanssa.Näin ainakin minä olen kokenut.Mutta ihmiset on erilaisia ja se suotakoon.
Yhdyn toisiin kirjoittajiin...se sattuu ja kauan. Vaikka on aikaakin. Luulen omalta kohdaltani että loppuelämäni mietin ratkaisuani, vaikka on hetkiä, että tiedän että olen tehnyt oikein, ( väkivaltaisesta miehestä eroten) silti mietin josko olisin omalla käytökselläni saanut pidettyä perheen kasassa. Koska kyllä kaikki on vaikeampaa eron jälkeen, murheet on aika pieniä ydinperheessä, kun vertaa sitten yh-/sinkku elämään. Tämähän on vain minun kokemukseni : )
minun olisi ollut vaikea hypätä uuteen suhteeseen käsittelemättä vanhoja asioita, mutta toiset kykenee ja onnea heille.
Mulla ainakin kesti noin kuusi vuotta ennenkuin todella tunsin itseni entisekseni ja saatoin nauttia elämästä. Tosin minun lapseni olivat 2- ja 5-vuotiaita ja opiskelin uuteen ammattiin sekä tein ylitöitä kalustaakseni kotimme.
Mutta opiskelun jälkeinen kesäloma-aika, jonka lapsemme olivat isänsä luona, kului minulta totaalisesti lepäillen. Silloin vasta minulla oli aikaa itselleni alkaa parantua ja eheytyä henkisesti. Kävin myös mielenterveystoimistossa keskustelemassa tuntemuksistani. Siellä sain turvallisesti purkaa kaiken askarruttavan, ja se helpotti. Erosta oli kulunut tällöin jo kolme vuotta ja vasta tunsin alkavani elää ja nauttia elämästä, pala palalta yhä enemmän.
Miessuhteita mulla alkoi olla parin vuoden kuluttua erosta, tämä oli etäsuhde, jossa tapasimme muutaman kerran yhteisen vuotemme aikana. Sen jälkeen hoidin itseni kuntoon ja seuraava n. kolmen vuoden ystävyyssuhde alkoi. Se oli terapeuttinen ja hoitava suhde.
Nykyisen suhteeni aikana olen kuitenkin huomannut edelleenkin herkkyyttä ja paniikkitilanteita, kun jotain asiaa olisi selvitettävä. En siis tunne vieläkään (erosta 13v.) päässeeni kokonaan eroon väkivallan uhan aiheuttamasta pelosta.
Syyllisyys on murennut, kun lapseni ovat pärjänneet hyvin kaikista muutoista ja ympäristön ilkeistä ihmisistä huolimatta. Olen päivä päivältä onnellisempi tekemääni ratkaisuun. Helppoa se ei ollut, mutta todella sen kaiken tuskan ja vaivan arvoista.
Muutama vuosi siinä menee. Sitten se kyllä jo helpottaa. Päivä kerrallaan.