Haluaisin vain yleisesti kysyä, että onko täällä montakin, joilla avioliitto on päättynyt hyvinkin nopeasti eroon, alle kahden vuoden.
Itse en voi ymmärtää, miten maailmani on voinut muuttua näin nopeasti. Hääpäivänä olin maailman onnellisin morsian ja tuntui, että onnea kestää ikuisesti. Nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki tunteet ovat kadonneet jonnekin ja ahdistus on todella valtava! Kaikki on periaatteessa niin kuin ennenkin, mutta ehkä minä olen muuttunut... Mihin ihmeeseen tunteeni ovat kadonneet???
Vielä en ole mitään radikaalia tekemässä, mutta kieltämättä mielessä pyörii, että jos asiat eivät ala paranemaan, niin jotain täytyy tehdä.
Haluaisin mielelläni kuulla kokemuksia niiltä, joiden liitto päättyi nopeasti eroon. Mikä siihen johti, mikä muuttui? Oliko päätös yhteinen, miten ympäristö suhtautui yms.
Minä yritän vastauksia odotellessa herätellä tunteitani ja pohtia omaa tilannettani tarkasti. Kunpa tämä ahdistus vain katoaisi jonnekin ja kaikki olisi niin kuin ennen...
Itse en voi ymmärtää, miten maailmani on voinut muuttua näin nopeasti. Hääpäivänä olin maailman onnellisin morsian ja tuntui, että onnea kestää ikuisesti. Nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki tunteet ovat kadonneet jonnekin ja ahdistus on todella valtava! Kaikki on periaatteessa niin kuin ennenkin, mutta ehkä minä olen muuttunut... Mihin ihmeeseen tunteeni ovat kadonneet???
Vielä en ole mitään radikaalia tekemässä, mutta kieltämättä mielessä pyörii, että jos asiat eivät ala paranemaan, niin jotain täytyy tehdä.
Haluaisin mielelläni kuulla kokemuksia niiltä, joiden liitto päättyi nopeasti eroon. Mikä siihen johti, mikä muuttui? Oliko päätös yhteinen, miten ympäristö suhtautui yms.
Minä yritän vastauksia odotellessa herätellä tunteitani ja pohtia omaa tilannettani tarkasti. Kunpa tämä ahdistus vain katoaisi jonnekin ja kaikki olisi niin kuin ennen...
Vastaukset 23
Vanhimmat
Voi raukkaa! Etkö ole kuullut että suhteessa suuret tunteet kestää keskimäärin 2-4 vuotta. Sen jälkeen alkaa rakkaus.
Niin, onhan tässä yhdessä oltu jo aika paljon kauemmin kuin 4 vuotta, vaikka naimisissa ei pitkään oltukaan. Arki oli kyllä mielestäni astunut jo suhteeseen ennen avioliittoa, asuttukin oltiin yhdessä jo vuosia ja rakastumisen huumakin oli jo vaihtunut rakkaudeksi. Surullistahan tämä on, että se nyt tuntuu paenneen jonnekin. Mutta en minä vielä aio periksi antaa, kuten sanoin, yritän herätellä vanhat tunteet henkiin. Ehkäpä ne vielä heräävät!
Oltiin kaksi ja puoli vuotta kyllä naimisissa...mutta sama juttu mulla oli.
Häitä seuranneena aamuna totesin ettei mikään muuttunutkaan joten siitä se lähti.
Aloin käydä kapakoissa ja seuraa riitti. Mut sitten mieskin oli alkanut salaa käydä. Se löysi uuden vaimon ja mä sitten jouduin lähtemään.
Odotin vaan silloin häitä, oli hienoo ku kaverit kadehti ja sai höösätä niistä häistä.
Tunsi ittensä tärkeeksi kun oli menossa naimisiin. Mut ei se sitten mitään ollutkaan.
Olet juuri ylittänyt sen vaiheen kun juhla ja ihastuminen on muuttunut normaaliksi arjeksi.
Älä hätäile. Ei arjen pidäkkään olla aina kuin juhlaa. Silloin ei juhla tuntuisi enää miltään.
Kaikkien liittoon tulee jossain vaiheessa seesteisempi vaihe joka sitten kestää ja kestää loppuun saakka. Monet eivät kestä sitä arjen todellisuutta kun ei kuljetakkaan enää käsi kädessä kaupungilla ja pusutella välillä vaan molemmat tahollaan töistä tullessaan keskittyvät omiin kotitöihinsä ja kaupassa käymiseen.
Ei se sitä sano että rakkaus olisi kuollut.
Ei olllenkaan. Rakkautta on jokainen arjen hetki ja yhdessä tehdyt jutut.
Mielestäni ei kannata ihan vain sen vuoksi harkita eroa, ettei tunne olevansa enää rakastunut. Mitä se hyödyttäisi erota jos tuo on syy? Pian rakastuisit uuteen ja menisit naimisiin ja taas muutaman vuoden kuluttua ajattelisit samoin.
Keskustele nyt ainakin hyvä ihminen miehesi kanssa. Tunteeko hän samoin?
Olisiko teidän aika pitää vaikka uusi kuherruskuukausi? Lähteä kaksistaan lomalle vaikka vain viikonlopuksi, vaikka vain kotimaahan johonkin toiseen kaupunkiin ja viettää viikonloppu hotellissa täyshoidossa ja vaan olla.
Kyllä pitkätkin suhteet tarvitsevat aina jotain virkistystä.
Kuten tuossa yhdelle jo vastasinkin, että yhdessä on oltu jo melko pitkään ja rakastuminen vaihtunut rakkaudeksi jo ennen avioliittoa.
Mutta siinä olet oikeassa, että piristämistä tähän suhteeseen tarvitaan. Olen itsekin ajatellut, että joku virkistävä kahdenkeskeinen viikonloppureissu voisi saada asiat lähtemään taas oikeaan suuntaan. Sitä huomaa valitettavasti itse ruokkivansa välinpitämättömiä tunteitaan, jaksamatta enää panostaa suhteeseen. Pakko tehdä muutos tähän asiaan, jos aion avioliittoni pelastaa!
Niinhän se on, että suhde vaatii hoitoa aivan kuin kukka, jos ei muista kastella kuolee. Mitenkähän moni pari on ajatellut naimisiin mennessä, että tässä nyt olla mollotellaan loppuikämme, ei tarvitse enää panostaa ja hups avioerohan siitä seuraa. Keksi ensin itse jotain pientä kivaa, kynttilät ja viiniä, yhteiset kävelyt kuutamolla, itse tiedät mikä puree ja sitten, vaadit mieheltäsi vihjaamalla samaa, eli kukkakimppu olisi joskus kiva tai pieni niskahieronta. Älä luovuta ja keskusteluakin kaivataan.
En tiedä, mutta ajattelen asian näin, että ennen kun parisuhde on "varmistettu". Kumpikin tekee töitä sen säilymiseksi. Mutta "papin aamenen" jälkeen, kun parisuhde on saanut varmistuksen, niin ei enää tarvitse yrittää yhtään mitään, kun tavote on saavutettu.
Ennen naimisiin menoa epäilin mielessäni, en ääneen, että mieheni pettää. Hän käyttäytyi todella flirttailevasti aina naisille, etenkin baarissa (kuten tavallista...). Jotenkin sitä eli sellaisessa pelossa, että kohta jättää. Mikä on tosi sairasta, jotenkin.
Mutta nyt kun mentiin naimisiin, se pelon tunne katosi ja tuli jotenkin tyhjä ja tyhmä olo, että nyt se on oikeasti mun.... Tässäkö se nyt olikin...
eipä siinä mikään hoito auta kun tunteet ja toinen löytää ns.paremman?
Vaimo sanoi tunteiden loppuneen, on kuulemma yrittänyt. Ero tulossa, myös kahdesta pienestä lapsesta. ?????????
Häistä 3 kk. Kaikki alkoi mennä sivuraiteille jo ennen häitä mutta en halunnut enää perääntyä. Ajattelin, että menee ohi. Mutta ei, tänän vien eropaperit. Tosi masentava olo. Oltiin pitkään yhdessä, lapsiakin jo.
jotenkin vain näin pääsi käymään. Ja mä en jaksa enää edes yrittää. Tuntuu, että voimavarat ei enää riitä muuhun kuin eroon....
Mietihän nyt ihan oikeest, "voimavarat ei riitä kun eroon"
Ero vaatii paljon enemmän kuin suhteen hoito. nuokin voimat olisit käyttänyt suhteen pelastamiseksi
Mutta ei sitä yksin jaksa kukaan yrittää kovin kauaa.
Ero vaatii voimavaroja jonkin aikaa - ihmisistä ja suhteesta riippuu, kuinka kauan siitä toipumiseen menee. Sen jälkeen tilanne paranee. Sen sijaan huono suhde ei parane koskaan, vaikka siihen upottaisi työtä kuinka. Mietipä, miltä tuntuu ihmisestä, joka tietää viettävänsä seuraavat 50 vuotta elämästään suhteessa, joka ei toimi. Ei ole herkkua sekään. Ero on sentään ohi sitten, kun se on hoidettu ja siitä on toivuttu.
Ehdottomasti ero aina huonon suhteen voittaa. Eronkin hetkellä on jonkinlainen toivo paremmasta joskus tulevaisuudessa. Jos jää huonoon suhteeseen, on kaikki toivo mennyttä.
Tämä juttu on niin hullu. Ei mulle voinut näin käydä. Jollekin muulle kun kävisi, niin sitä kyllä ihmettelisi suureen ääneen varmastikin. Että näin pian...
Mutta olen samaa mieltä. Huonossa suhteessa pulikoiminen on elämän tuhlausta, olenko tyytyväinen sitten kiikkustuolissa istuessani... Nyt joku älähtää varmaan, mutta minä ajattelen niin.
Ihan tutulta kuulosti tuntemuksesi. Itse erosin 1,5 vuotta vihkimisestä. Häitä ei onneksi järjestetty... Vääristä syistä mentiin naimisiin - ajateltiin sen olevan se viimeinen oljenkorsi joka meitä lähentäisi...!!!?? Onneksi ei ehditty saamaan lapsia ja heillä paikkaamaan omaa suhdetta. Eeli avioeron syyt olivat olemassa jo ennen avioliittoa.
Itse olen jälkeenpäin analysoinut omaa tilannettani silloin ja nyt tajuan että henkisen kasvun pyrähdyshän siinä tapahtui ja erilleen kasvettiin ja kovaa. Mutta muista että siinä miehessä/vaimossa ei ole mitään VIKAA, jos sun tunteet alkavat hiipua tai alat etsiä itseäsi tai elämäntarkoitustasi. Sun omassa päässä on vaan tapahtunut muutoksia ja kaikkien uusien tunteiden ja ajatusten lukemiseen ja ymmärtämiseen menee aikaa, joten älä heti ala hätäilemään asian kanssa!! Kuuntele ihan rauhassa mahd. muuttunutta itseäsi ja katsele rauhassa miten asiat loksahtelevat paikoilleen. Älä hätäile!
Nykyisellä tietämyksellä olisin itse tehnyt monet asiat toisin ja ensin tutustunut rauhassa uuteen minään enkä alkanut syyttä pahasta olostani ja tunteettomuudestani parisuhdetta.
Näin ajattelin tehdäkin. En halua hätäillä, etten sitten huomaa tehneeni virhettä, elämäni mahdollisesti pahinta sellaista. Tätä on nyt jatkunut muutaman kuukauden, mutta sehän ei ole pitkäkään aika, kun on kyse avioliitosta. Odottelen siis rauhassa tarpeeksi kauan aikaa ja yritän antaa samalla liitolleni mahdollisuuden. Välillä tosin tulee niitä epätoivon hetkiä, kun tuntuu, että tästä ei ole tie kuin ulos... Yritetään kuitenkin jaksaa panostaa, eiköhän se siitä lähde kulkemaan!
Vajaat 2 vuotta naimisissa ja 9 vuotta yhdessä. Vaimo laukkasi vieraissa viimeiset puoli vuotta.
Tuntuu sille, että naimisiinmeno tappoi suhteen. Vaimo luuli naimisiinmenon muuttavan jotain eli ts. hän eli prinsessasatumaailmassa. Kun elämästä ei tullutkaan jatkuvaa ilotulitusta ja ruusuilla tanssimista, vaimo kyllästyi ja häippäsi toisen miehen mukaan.
Hääkakun syöminen aiheuttaa kaiken tämän!!
Niinpä, samoin kävi myös täällä, eukko meni hääkakusta aivan pilalle ja reilun vuoden päästä ero. Ennen sitä oltiin yhdessä lähemmäs 10 vuotta. Odottaako naiset tosiaan jonkun satuelämän alkavan niistä häistä vai mikä siinä on? Vai onko se viimeinen oljenkorsi yrittää pelastaa jo vuotava laiva? Jotkut vielä pyöräyttää vauvan siihen kaiken keskelle ja luulee sen irrottavan karilla olevan purtilon. Ei voi sanoa kuin, että voi voi...
Jep... huonon parisuhteen "laastari" ei ole lapsi.
3 vuotta ja tähän mahtuu yhteenmuutto, kihlautuminen ja naimisiin meno, okei tiedetään nopeaa toimintaa. Mutta kun on rakkaudesta sokeana niin aina sitä ei järki sano kuinka toimia missäkin tilantees. No ei mut hyvin meillä menee.... Toki mieheni kytös on muuttunut, hän menee ja tulee niinkun tykkää ja olin todella hajalla ja rikki kun asiat rupesivat menemään näin, minussako vika? ei seksiä, ei yhteisiä aikoja ja vasta 3 vuotta yhdessä . Kunnes tajusin erään viikonlopun jälkeen että miksi itkeä miksi stressata miksi en voi vaan olla. Olen nuori, kaunis ja elämä edessä. Rakastan miestäni ja tiedän hänen rakastavan minua, tämä on yksi vaihe meidän elämässämme. TÄMÄ ON ELÄMÄÄ. Miksi stressata ja miettiä onko hänellä toisia naisia,hänellähän on minut. Selväksi olen sen tehnyt että yksi kerta riittää niin se on ohi. Elämä on liian kallis hukattavaksi ja siksi haluan toimia niin kuin miltä tuntuu. Tietenkin järki pitää pysyä päässä ja kantaa vastuu elämässä, mutta ei murehtia liikoja. Koskaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu tai vuoden päästä ja kolme vuotta sitten en tiennyt että olisin naimisissa.
Tällä hetkellä olen maailman onnelisin nainen.
Siispä naiset ja miehet, relax ja ottakaa ilo irti elämästänne.
vuosi meni häitä suunnitellessa meillä oli jo pieni lapsikin.yhdessä onnellisina häät järjestettiin toukokuussa ja oltiin tosi onnellisia..
kunnes mies vaihtoi työpaikkaa josta löysi toisen naisen ja täysin yllätyksenä minulle lähti sen matkaan viisi kuukautta häiden jälkeen..
suru,tuska ja häpeä on vieläkin aivan suunnaton vaikka tästä on jo vuosi kulunut niin tuntuu ettei helpota ollenkaan:(
ja todellakin joka aamu herätessään toivoo että kaikki olisi ollut vain pahaa unta ja olisi oma rakas perhe kasassa edelleen..
ystävien ja sukulaisten parjaaminen ja haukkuminen ei todellakaan auta yhtään vaan kaikki ilkeät puheet tulee suoraan perille ja jokainen niistä osuu ja uppoo ja satuttaa edellen :(
antakaa surevan surra surunsa rauhassa.