En oikein tiedä mille osastolle tämä kuuluisi laittaa, mutta kirjoitetaan nyt tänne.
Olen 27v, vaimoni vuoden nuorempi ja meillä on kaksi yhteistä lasta, 3- ja 1-vuotiaat. Yhdessä ollaan oltu noin kuusi vuotta.
Koko suhde on ollut parin vuoden jälkeen enemmän tai vähemmän aallokkoa, ylä- ja alamäkeä. Välillä on näyttänyt olevan valoa tunnelin päässä, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että koko juttu olisi pitänyt päättää ajat sitten.
Vaimo on menettänyt kiinnostuksen minun suhteen lähes kokonaan, mitään yhteisiä juttuja ja tekemisiä ei tunnu löytyvän enää, seksikään ei kiinnosta enää missään muodossa. Seksiä on muutenkin ollut alun jälkeen vähissä määrin, välillä pitkiäkin taukoja. Seksissä hän ei halua, että häntä kosketetaan juuri mihinkään, eikä hän halua kosketella minua mihinkään, suuteleminenkin on pientä pussailua silloin tällöin. Itse toiminta tapahtuu parin kolmen asennon kautta.
Rahahuolia on myös ollut, varsinkin viime aikoina. Stressi ja ahdistus vaan kasvaa ja kasvaa, välillä näyttää pieni pilkahdus paremmasta, kun taas voi muutaman päivän tai viikon päästä todeta, ettei mitään muutosta parempaan koskaan tapahtunutkaan.
Lapset ovat minulle kaikki kaikessa ja heidän vuoksi olenkin vielä tässä ollut. Kaikki olisi niin loistavaa, jos homma toimisi. Tulevaisuus pelottaa, että mitä sitten jos erotaan. Haluaisin nähdä lasteni kasvavan ja elää heidän kanssaan. En vain tiedä mitä se tulisi olemaan eron jälkeen.
Eri asioista on keskuteltu muutamaan otteeseen, varsinkin hänen haluttomuudesta, mutta hän ei ole oikein halukas edes puhumaan mitään. Olen ehdottanut vaikka ja mitä, mutta ei mikään ole hyvä. Oltiin muutama kuukausi sitten viikon lomalla ja siellä rakasteltiin alkuviikkona lähes joka päivä, sitten sekin jotenkin katkesi, mutta kuitenkin se taas antoi vähän valoa tulevaisuuteen...mutta vain vähäksi aikaa. Nyt noiden pienten pilkahdusten jälkeen voi todeta seuraavana päivänä taas sen ahdistuksen.
Hän haluaisi oman asunnon ja auton ja vaikka mitä, itseäni vaan ihmetyttää nuo kun koko suhde on romahtamassa.
Paras ainakin itseni kannalta olisi lopettaa koko juttu, mutta lapset minua arvelluttaa, en myöskään halua, että he kasvavat jossain ilman isäänsä. Pitäisikö koittaa vielä taistella tuskaa vastaan ja toivoa vain parempaa, mutta kuinka kauan? Kuinka kauan jaksaa, ennen kuin on itse kokonaan lopussa...
Olen 27v, vaimoni vuoden nuorempi ja meillä on kaksi yhteistä lasta, 3- ja 1-vuotiaat. Yhdessä ollaan oltu noin kuusi vuotta.
Koko suhde on ollut parin vuoden jälkeen enemmän tai vähemmän aallokkoa, ylä- ja alamäkeä. Välillä on näyttänyt olevan valoa tunnelin päässä, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että koko juttu olisi pitänyt päättää ajat sitten.
Vaimo on menettänyt kiinnostuksen minun suhteen lähes kokonaan, mitään yhteisiä juttuja ja tekemisiä ei tunnu löytyvän enää, seksikään ei kiinnosta enää missään muodossa. Seksiä on muutenkin ollut alun jälkeen vähissä määrin, välillä pitkiäkin taukoja. Seksissä hän ei halua, että häntä kosketetaan juuri mihinkään, eikä hän halua kosketella minua mihinkään, suuteleminenkin on pientä pussailua silloin tällöin. Itse toiminta tapahtuu parin kolmen asennon kautta.
Rahahuolia on myös ollut, varsinkin viime aikoina. Stressi ja ahdistus vaan kasvaa ja kasvaa, välillä näyttää pieni pilkahdus paremmasta, kun taas voi muutaman päivän tai viikon päästä todeta, ettei mitään muutosta parempaan koskaan tapahtunutkaan.
Lapset ovat minulle kaikki kaikessa ja heidän vuoksi olenkin vielä tässä ollut. Kaikki olisi niin loistavaa, jos homma toimisi. Tulevaisuus pelottaa, että mitä sitten jos erotaan. Haluaisin nähdä lasteni kasvavan ja elää heidän kanssaan. En vain tiedä mitä se tulisi olemaan eron jälkeen.
Eri asioista on keskuteltu muutamaan otteeseen, varsinkin hänen haluttomuudesta, mutta hän ei ole oikein halukas edes puhumaan mitään. Olen ehdottanut vaikka ja mitä, mutta ei mikään ole hyvä. Oltiin muutama kuukausi sitten viikon lomalla ja siellä rakasteltiin alkuviikkona lähes joka päivä, sitten sekin jotenkin katkesi, mutta kuitenkin se taas antoi vähän valoa tulevaisuuteen...mutta vain vähäksi aikaa. Nyt noiden pienten pilkahdusten jälkeen voi todeta seuraavana päivänä taas sen ahdistuksen.
Hän haluaisi oman asunnon ja auton ja vaikka mitä, itseäni vaan ihmetyttää nuo kun koko suhde on romahtamassa.
Paras ainakin itseni kannalta olisi lopettaa koko juttu, mutta lapset minua arvelluttaa, en myöskään halua, että he kasvavat jossain ilman isäänsä. Pitäisikö koittaa vielä taistella tuskaa vastaan ja toivoa vain parempaa, mutta kuinka kauan? Kuinka kauan jaksaa, ennen kuin on itse kokonaan lopussa...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei, m27. Tässä yritän vastata omien kokemusteni pohjalta.
"Koko suhde on ollut parin vuoden jälkeen enemmän tai vähemmän aallokkoa, ylä- ja alamäkeä." Ja juuri sitä se parisuhde on: se on ylä ja alamäkiä. Hyviä ja huonoja aikoja, iloja ja suruja, seksikkäitä ja seksittömiä kausia. Tässä ehkä koetellaan teidän kypsyyttä ja sitoutumista suhteeseen.
"Vaimo on menettänyt kiinnostuksen minun suhteen lähes kokonaan, mitään yhteisiä juttuja ja tekemisiä ei tunnu löytyvän enää, seksikään ei kiinnosta enää missään muodossa. " Niin seksikään ei varmasti kiinnosta jos ei yhdessä tekeminenkään kiinnosta ja rahahuolet on myös aika varma seksintappaja. Voisi sanoa, että seksi ei ole tässä ongelmana vaan se yhdessä tekemisen puute ja osapuolten erkaneminen toisistaan mikä varmasti tapahtuu juuri lasten syntymisen myötä. Oletko hoitanut oman panoksesi lasten ja kodinhoidosta? Jos olet niin sitten teidän pitää juuri päästä irti arjesta ja kuten lomamatkaki osoitti niin silloin seksihalutkin heräävät. Eli aina ei voi lähteä matkalle, mutta sitä juhlaa voi tuoda myös arkeen. Syötte vaikka kynttilöiden lomassa illallisen ja teette yhdessä jotain sellaista mistä tykkäätte. Menette joskus teatteriin tai ulos syömään ja niin ilman lapsia.
Parisuhdetta täytyy hoitaa, joskus toinen tai molemmat sen unohtavat. Yrittäkään keskustella asiallisesti tästä asiasta, mutta ehkä ilman sitä seksiasiaa. Turha puhua seksistä jos ei meinaa olla muutakaan yhteistä tekemistä. Helposti parisuhde kuolee siihen arkeen ja perheen pyörittämiseen jos sitä suhdetta ei muista koko ajan hoitaa. Muistakaa että te molemmat olette vastuussa suhteestanne ja siitä mitä siitä tulee. Ja se mitä siitä tulee ja miten se suhteenne paranee riippuu siitä kuinka voimakaasti olette sitoutuneet suhteeseenne eli kuinka paljon olette valmiit tekemään työtä sen eteen. Se on varma, että tälläisiä ongelmia tulee melkein jokaisessa suhteessa ja sekin on varma, että jos asialle ei löydy halua tehdä mitään niin suhde kuolee ainakin henkisellä tasolla.
Tsemppiä teille. Toivottavasti saatte ajan kanssa asianne kuntoon!
"Parisuhdetta täytyy hoitaa" ei pidä ollenkaan paikkaansa. Kun itse viihtyy ja tekee (tai edes yrittää!) niitä asioita, jotka kokee tärkeiksi, ottaa toisen huomioon niin voila; siinä on toimiva parisuhde.
Omakohtaisesti olen kokenut, että suhde voi toimia pitkän aikaa aivan pohjalukemissa. Kun lapsemme olivat pieniä hoidin heitä kotona ja mieheni teki firmassaan töitä 7 päivää viikossa vähintään 8 tuntia päivässä (sunnuntaisin) ja usein viikonkin perätysten niin, että kävi kotona vain nukkumassa 1-4 tuntia. Firma meni kuitenkin konkurssiin ja alkoi lainan takaisinmaksu. Siihen kului vuosia, mutta siitä selvittiin. Eikä pienin syy siihen ollut se, että edes minä yritin kaikin keinoin pitää hauskaa ja huolta hyvinvoinnistani aina kun sain lapset hoitoon. Harrastin, tapasin ystäviäni ja kerroin miehelleni mitä kaikkea kummaa heille oli tapahtunut yms.
Olen kokenut perhe-elämämme keskimääräistä raskaammaksi, mutta toisaalta; olen tuntenut eläväni. Erkanemisella voi olla hyvätkin puolensa; toinen ei tunne, että hänessä roikutaan ja että kumppanin onni on hänen taskussaan. Siitä on elämässä paljon apua.
""Parisuhdetta täytyy hoitaa" ei pidä ollenkaan paikkaansa. Kun itse viihtyy ja tekee (tai edes yrittää!) niitä asioita, jotka kokee tärkeiksi, ottaa toisen huomioon niin voila; siinä on toimiva parisuhde."
Kun itse viihtyy ja tekee asioita joita kokee tärkeäksi, sitä kutsutaan itsekkyydeksi. On olemassa tervettä ja epätervettä itsekkyyttä.
Parisuhteessa tulee tottakai saada tehdä asioita itse, omassa rauhassa, mutta nimenomaan on otettava se kumppani huomioon: tässä kohtaa kuvaan astuu se parisuhteen "hoitaminen". Eli otetaan kumppani huomioon, otetaan se mukaan niihin itselle tärkeisiin askareisiin, tehdään jotain kivaa yhdessä, hellitään toista sanoin ja teoin; se on sitä hoitamista :)
"Eikä pienin syy siihen ollut se, että edes minä yritin kaikin keinoin pitää hauskaa ja huolta hyvinvoinnistani aina kun sain lapset hoitoon. Harrastin, tapasin ystäviäni ja kerroin miehelleni mitä kaikkea kummaa heille oli tapahtunut yms."
Tässä kohtaa herää kysymys, että mies makseli lainoja takaisin ja sinä hurvittelit sillä aikaa ja elit omaa elämääsi, ymmärsinkö oikein :>
Kaiken voi tietenkin tulkita mahdollisimman negatiivisesti. Itsensä hoitaminen, tekemällä niitä asioita, joita pitää tärkeinä, ei todellakaan ole itsekkyyttä. Mielestäni itsensä hoitaminen on parisuhteen hoitamisen perusta. Ihminen, joka hoitaa itseään ja pitää itsestään - on onnellinen omassa kuoressaan - tekee muutkin onnelliseksi. Miten ihminen, joka ei tunne itseään, eikä pidä itsestään saati huomioi lähimmäisiään, voi tehdä ketään onnelliseksi?
Räkäiset naurut tuolle lauseellesi "Kun itse viihtyy ja tekee asioita joita kokee tärkeäksi, sitä kutsutaan itsekkyydeksi".
Jos ei kuule tee asioita jotka tuntee tärkeäksi niin parisuhde ei voi toimia. Näin se on. Suhteen toinen puolisko ei varmasti ole yhtään onnellisempi, vaikka itse tuntisi olonsa kuinka epäviihtyisäksi tahansa ja tekisi vain asioita, jotka kaikki muut kokee tärkeiksi :).
"Nainen" tuossa edellä kirjoitti oikein asiallisesti. Tunnen monia suurvelallisia (kaikki velkaantuneet 80-90-luvun taitteessa firman kaatuessa), joiden perheille ei ole käynyt yhtä hyvin. Ei yhdellekään. Kaikki ovat eronneet.
Jos toinen on masentunut ei häntä voi mikään piristää, hän ei halua mukaan mihinkään eikä mikään ole kivaa (paitsi se, että saisi jostain lisää rahaa). Jos yksi on masentunut on perheen kannalta tuhoisaa häärätä hänen kimpussaan ja masentua mukana. Parasta on pitää oma ja lasten mieli mahdollsimman korkealla ja usko tai älä: sitä nuo velkojen kanssa painijat eniten olisivat itse halunneet, mutta kumppani ei jaksanut. Jo toimeentulonkin kannalta on parempi, että muutetaan erilleen, koska sosiaalituetkin sitä edellyttävät.
siltä varalta, että joku älähtää noiden sosiaalietuuksien "haaskaamisesta": Elättäisittekö itse 4 henkisen (tai 5) perheenne 100 eurolla/kk? Tuosta summasta olisi sitten jaettava ruoka, hygienia, harrastukset, matkat jne.