Ottaisitko varakkaan miehen??

Jos ystävä olisi onnellinen ja puoliso kohtelisi häntä hyvin niin tottakai olisin iloinen hänen puolestaan. Ei ystävän onni ole minulta pois. Jos heille kelpaisi vaatimattomampi kotini vierailupaikaksi ja olisivat mukavia ihmisiä niin tietenkin saisi kylässä käydä kuten ennenkin.

Jos kohtaisin varakkaan miehen ja rakastuisimme ja viihtyisimme yhdessä niin tietysti ottaisin kumppaniksi. Jollei olisi kivaa yhdessä, en ottaisi kumppaniksi. Jos ystävä muutuisi ilkeäksi, silloin en tapaisi.

Toi olisi mun unelma!!! :)

Meillä minä olen se varakas maa ja mieheni on varaton taivas:)
Mutta raha on vain rahaa, ihminen on niin paljon enemmän ja parisuhde on kahden kauppa.

En vaihtaisi häntä mihinkään. Rakastan sitä upeaa ihmistä, taloudellisesta asemasta riippumatta. Arvostan häntä myös siksi ettei hänen omanarvontuntonsa ole riippuvainen varallisuudesta. Koen että olemme tasa-arvoisia kaikin tavoin. Tosin en koskaan ole kertonut varallisuudestani, mutta tietenkin se on tullut vuosein mittaan esiin vaikemme koskaan siitä ole keskustelleet.

Rakkaus on muita mahteja väkevämpi.

Varakas tai köyhä, ihan sama, jos vain kaikki asiat henkisellä ja fyysisellä tasolla natsaisi. Minulle varallisuudella ei ole väliä, rahalla ei rakkautta saa.

Ja tietenkin olisin onnellinen ystäväni puolesta. Kateelliset eivät tosiystäviäsi koskaan ole olleetkaan?

Uskon kuitenkin sillä olevan kaikkein suurimman merkityksen millainen tämä rikas on.
Ap:n kertona rikas on sydämellinen ja ei tuo asemaansa rikkaana perhe-elämään.
Toki Ap kertoo potevansa omantunnon tuskia ja siksi tekee kaiken mahdollisen kotona ja tällä tavoin alistaa itse elämäänsä. Mies voi vain nauttia kaikesta.

Rahalla on suuri merkitys, se saa aikaan paljon pahaakin jos antaa myös mahdollisuuden turvalliseen elämään siltä kantilta.

Jos on lapsesta saakka saanut nauttia siitä kultalusikka elämästä, silloin on tavallaan kasvanut niissä piireissä ja kaverit ja tuttavat ovat valikoituneet näin.
Jos sitten tulet rikkaaksi jonkun toisen omaisuuden kautta avioitumalla tai avoliitossa, käy aika usein että entinen kaveripiiri jää.
Kaverit ovat kateellisia ja kaveruus viilenee. Kuitenkin suuri merkitys on sillä miten itse kaverisi näät tämän jälkeen, oletko luisunut tämän uuden rikkaan kumppanisi kaveripiiriin ja kaveripiirejä ei voi elintaso eron vuoksi yhdistää.

Merkitystä on myös tasoerolla koulutuksessa, sillä ruumiillisen työntekijä näkee asiat omalta kannaltaan ja taas ns. kirjaoppineet ovat enemmän ajattelutyöntekijäitä ja aina eivät nämä asiat täten kohtaa, että voitaisiin keskustella kiinnostavasti.

Itse synnyin ehkä hopealusikallisen verran erilaisissa oloissa. Kasvoin tietenkin näissä ympyröissä. Muutimme paikkakuntaa ja syntyperämme oli kiirinyt sinne tietoon, tulin koulussa kiusatuksi, jopa aikuiset ihmiset sanoivat asiasta jotain suoraan, en edes ymmärtänyt asiaa silloin.
Nyt olimme lainsuojattomia, entinen elinpiiri oli kadonnut.

Tässä muutama päivä sitten keskustelin ystävättäreni kanssa lapsuuden elämästä, häneen tutustuin ihan ilman etukäteistietoja. Ilmeni että hän on kunnanlääkärin lapsia ja äiti ollut kotiäitinä. Hän kertoi, kuinka vanhempansa oli kutsuttu paikkakunnan apteekkarin perheeseen visiitille. Vanhemmat olivat lastensa kuullen kotona jutelleet, että nyt apteekkari pariskunta miettii mikä on illan puheenaihe eli teeskentely.

Samoin oli vähän omassa lapsuudenkodissa, kyllä ne kulissit olivat pystyssä, kun vieraita tuli. Lapset omissa leikeissään rusetit päässä ja aikuiset salissa keskusteluineen. Ja eihän kaikki saliin päässeet, valikoitu väki vain.

No elämänkouluni on jatkunut, olen nähnyt läpi tämän kulissin ja omat ovat ainakin aika vähäiset ja uskallan jopa sanoa ääneen olevani jostakin erimielinen.
Olen ihan hyvin menestynyt elämässä ja mielestäni jaottele ihmisiä.
Siinä olen kyllä monen mielestä varmasti pahakin, että en ymmärrä että pitää tieten tahtoen mennä porukoihin, joiden elämä on mennyt pilalle, alkoholin, jonkin muun päihteen ja velttoilun vuoksi.

Kotipaikkani on edelleen eräänlainen kukkula ja minut on sieltä kyllä kuten moni muukin tavallaan unohdettu, kun uskallamme elää omanlaistamme elämää ja ystäväpiiriimme kuuluu paljon erilaista yhteiskuntaluokista ihmisiä, kädentaitoisia, raavaan työn tekijöitä. Teemme kaiken itse ja sehän on pakkokin, sillä ei meille kaikille annettu yhtään mitään evääksi mukaan entisestä, sen saa aina vain yksi näissä piireissä ja siksihän näitä "pohattoja" entisen sanonnan mukaan on, jotka yrmyävät. Eli tämä saa suvun ja ylpeyden ja muut rakentavat elämänsä itsetyönsä palkalla, joten ovat ainakin minun silmäni avautuneet.

Elämän laittaminen vaan ei ollut helppoa, sillä tuo kodin vauraus olikin kateuden aihe monelle. Yksikin naapuri puhui jopa lapsilleni nokkimisjärjestyksestä,
Rahalla on ihmeellinen voima, se nostaa toiset ja niin hullua kuin se on toiset kumartavat tätä vieläkin.

Katsokaa vaikka meidän eduskuntaa, siellä varsin moni on suuri perijä tai omistaja eli rikas ja kansa äänestää heitä , miksi.
Eräässä paikassa on jopa niin, että ensin ravustaa tuo patruuna ja vasta kun hän antaa merkin saavat muut ravustaa lähivesistä. Samoin on kaikkien muiden asioiden kanssa.

Jos päättäjiltä puuttuu näkemys kansan todellisestä elämästä, ei ne päätökset voi olla oikeita kansaa kohtaan.

Varmaan ihan jees :)!

Mutta miten helppoa on sitten olla kehittämättä itseään, jos toinen osapuoli on varakas ja haluaa ns. antaa "kaiken"?
Jos pohdin tätä omalle kohdalleni siihen 20-30v ikään, jolloin en vielä ollut opiskeluita opiskellut. Olisin tavannut rikkaan miehen, niin en tiedä olisinko mennyt koskaan opiskelemaan itselleni kunnon ammattia (olen yliopiston käynyt), koska olisi voinut olla helppoa jäädä turvalliseen olotilaan kun ei ole huolta huomisesta. Ap tosin ei mainitse mitä hän on opiskellut mutta tekstistä voisi päätellä ettei ole kovin korkeasti kouluttautunut.

Rahasta ei ole koskaan haittaa, mutta voisin sanoa että on aika hienoa olla omavarainen :))

Minulla oli juuri tuollainen mies 20 vuotta ja itse käyttäydyin juuri noin, orjallisesti hyysäsin ja huolehdin, miehen mielestä minun pitikin tehdä 100%.sti kaikki yksin, koska hän toi rahan ja leivän pöytään, ja se oli minulle (suht koht) ok.. kunnes, ensimmäinen lapsemme syntyi, miehestä tuli IHAN toinen ihminen.

Hän jätti minut kaiken lisäksi yksin huolehtimaan myös lapsesta. Iso talo ja kesämökki pihatöineen kesät talvet yksin huolehdittavana ja omien töiden lisäksi huolehdin myös miehen yrityksistä. Mies oli kuin toinen lapsi, jonka tarpeet piti täyttää ENSIN, ennen lasta, vastasyntynyttäkin!

Sain vakavan masennuksen ja burn-outin ajan saatossa, yksin kaiken taakan kantaminen nakertaa ajan kanssa ja lopulta hajottaa liian raskaan työn alle.

Elämänkokemus opetti, että suhteessa toinen ei voi ostaa rahalla itseänsä ulos kotitöistä ja muusta vastuusta, raha ei todellakaan korvaa lapsen hoitoon osallistumista ja kaikkeen muuhun osallistumista. Lasteni isän mielestä minun olisi pitänyt ostaa kotiin orjia, jotka tekevät minun mielestäni hänelle kuuluvat työt. Aivan, lapset eivät näe isäänsä koskaan, hoitajat hoitavat isän osuuden.. kunnon "hienostoperheen" arkea suoraan 50 ja 60-luvulta. Kotityöt olivat akkojen ja mustien töitä, ei hänelle kuuluvia tietenkään..

Niinpä sitten erosin, kun meno muuttui vain hurjemmaksi, ja kas kummaa tämä uskollinen mieheni olikin vehdannut koko suhteemme ajan muiden naisten kanssa, ja pitänyt 2 vuotta suhdetta yllä ennen eroa, joka paljastui vähän eron jälkeen.

Noh, tämä oli tällainen elämäntarina, nyt olen niiin onnellinen vapaana tuosta orjuudesta, eikä kukaan enää minua pysty todellakaan ostamaan, että tekisin suhteeseen luonnollisesti molemmille kuuluvia asioita!

Vakka kantensa valitsee. Mitäs mulla siihen kommnentoimista.Varallisuus ei ole aina onnen tae mutta jos kaikki hyvin-olisin iloinen ystävän puolesta.

Kysymys on mielestäni aika absurdi ja kertoo kysyjän arvomaailmasta aika paljon ellei kaikkea. Kaikessa on siis kysymys rahasta ja siitä onko rikas vai köyhä? Miksi tällainen jako? Kai parisuhteessa on muitakin ulottuvuuksia.
Erilaisen arvomaailman omaavan on vaikea kuvitella itseään tilanteeseen, jossa pitäisi miteeiä onko kateellinen kun joku ystävä pariutuisi varakkaan miehen kanssa; se ei nimittäin ole mikään itseisarvo. Samoin ajatus siitä, että puntaroisi itseään sen perusteell kuinka varakas mies on.

ei ystävyyteen kuulu kateus. jos pystyt peiliin katsomaan ja toteamaan että todella olet se sama ihminen - älä "itke" kadonneiden ystävien perään. ystävä toivoo ystävälle parasta - kaikessa.

Mulle ei merkitse omaisuus eikä varallisuus mitään. Jos ystäväni löytäisi hyvän miehen itselleen, olisin hänen puolestaan onnellinen. Ihan sama vaikka miehellä ei olisi mitään muuta kuin tuulen huuhtoma perse.

Ehkä sun ystävät on huomanneet, että sulla on erilainen arvomaailma kuin heillä. Eivät jaksa kuunnella sun hehkutusta täydellisestä miehestä ja miten rahalla saa ja hevosella pääsee. He ovat ehkä oikeasti tajunneet, ettei raha tuo onnea, ettei sillä voi ostaa rakkautta. Toki helpompaa elämä on, jos on rahaa mielin määrin käytettävissä. Mutta onnea se ei tuo. Ehkä he näkevät sun läpi. Sä et itse huomaa käytöksesi ja arvomaailmasi muuttuneen?